Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2016

Millainen on elämä?

nk_promoKuvat: Ari Vitikainen

Virteen 598 pohjautuva Paraabelin ja Pekka Nymanin yhteistyöteos “Millainen on elämä?” -sai alkunsa Pekan huomatessa, että vuonna 1659 kirjoitettu virsi voisi aiheidensa puolesta olla ihan hyvin kirjoitettu myös tänä päivänä.

Runollinen ja musiikillinen teos esitettiin ensimmäisen kerran 18.6.2016 Kylväjän Lähetyksen kesäpäivillä. Esitys koostuu kahdesta osiosta, joista ensimmäinen perustuu Martti Lutherin saarnatekstiin ja johdattaa otsikon kysymysten äärelle. Toinen osio jatkaa siitä leikittelemällä virsitekstin puhekielisen version ja 1700 -luvun käännöksen välillä. Paraabelin ja Pekka Nymanin yhteistyössä on ollut mahdollisuus toteuttaa taiteidenvälisyyttä tuomalla musiikki luontevasti osaksi esitystä. Virsisovitusten lisäksi Pekan laatimat äänimaisemat luovat tunnelmia ja käyvät omaa vuoropuheluaan luoden näyttämölle uskottavaa tilan tuntua yhdessä kahden näyttelijän kanssa. Virret ja yhdessä laulaminen olivat Lutherillekin seurakunnan yhteyden ilmaisu. Myös me haluamme olla edelleen luomassa tätä kohtaamista kristittyjen välille, ja teokseen sisältyykin yhteisiä veisuuosioita yleisön kanssa.

Satojen vuosien takaisen virsitekstin hätkähdyttävää ajankohtaisuutta näyttämöllistettiin luomalla näyttämölle kaksi eri aikatasoa. Vanhassa ajassa elävän protagonistin vuorosanoissa säilytettiin vuoden 1701 virsikirjan suomennoksen runomitta ja riimit, kun taas nykyajassa elävän hahmon puhetta muokattiin vapaaseen, puhekieliseen asuun.

Näyttämötekstin runollinen muoto antoi paljon mahdollisuuksia erilaisten tunnelmien synnyttämiseen tilankäytöllisillä ja näyttelijäntyön elementeillä. Vaikka vuosisadat erottavat esityksen hahmoja, niin arjen työt ja elämän yksinkertaiset ilot sekä ihmisyyden ja uskon perusta ovat samat. Armo on sama ennen ja nyt ja inhimillisyys yhtä vanhaa kuin ihminen itse. Olemme matkalla samoihin juhliin Lutherin kanssa, vaikka hän lienee ollut perillä meitä aiemmin.

Lutherin kirjoituksia olemme lukeneet monesti harjoituksissa alkurukouksen yhteydessä. Niiden osuvat huomiot, polveilevat virkkeet ja rehevät ilmaisut ovat kiinnittäneet huomiota jo pitkään ja nyt näyttämölle siirrettyinä ne tarjoavat mukavasti haastetta artikulaatiolle ja ilmaisun luontevuudelle. Näytelmään valikoitui värikkään kielensä ja osuvan sisältönsä ansiosta Martti Lutherin saarna viidentenä sunnuntaina loppiaisesta 1546, jonka hän piti 11 päivää ennen kuolemaansa. Elämänsä lopulla Luther teki huomioita siitä, että vaikka täällä maan päällä seurakunta ei tule koskaan olemaan täydellinen, emme voi myöskään elää ilman sitä. Iankaikkisuutta odotellessa toivo auttaa eteenpäin.

Ah, mik’ on tää elämä?
Tuska, vaiva äkeä,
Työ ja meno levoton,
Silloinkin, kun parhain on.

Sieluni se virvoittaa,
Tuskist’, kivuist’ kirvoittaa,
Ett’ on mulla, tiedän sen,
Taivaass’ elo ijäinen.

Ohjaus: Iiris Autio
Rooleissa: Matti Halén ja Pekka Nyman
Lisätietoja esityksestä: www.paraabeli.fi/#millainenonelama

Tämä kirjoitus on julkaistu myös reformaation juhlavuoden blogissa osoitteessa: http://www.reformaatio2017.fi/millainen-on-elama/

Save

Save

Save

Ettei nyt vaan satu

Joskus jostakin taideteoksesta saattaa todeta, että se ei miellyttänyt juuri minua. Samalla on mahdollista ymmärtää, että se voi puhutella jotakuta toista. Tyylilajeja on varmasti yhtä monta kuin makuja, samoin tulkintoja yhtä monta kuin tulkitsijoita. Joskus taiteilija voi törmätä palautteessa työstään myös suoranaiseen sensuuriin. Hengellisessä kontekstissa näitä päätöksiä on perusteltu mm. heikoimman veljen periaatteella. Jos yksi seurakunnan jäsen saattaa loukkaantua, teos halutaan kieltää koko yhteisöltä.

Heikoimman veljen periaatteen mukaan eläminen tarkoittaisi sitä, että taide olisi ainoastaan epäjumalanpalvelusta tai jokin arkipäiväinen, eri ihmisille erilaisia merkityksiä sisältävä asia, jota hengessään vahvat kestävät paremmin kuin hengessään heikot. Liturgisessa taiteessa ei ole kuitenkaan kyse arkipäiväisestä asiasta sekulaarissa kontekstissa, mikä oli alunperin tilanne epäjumalille uhratun lihan suhteen. Liturginen taide on pyhitettyä toimintaa pyhitetyssä paikassa.

Ihmisen luovuus ja taide sen ilmauksena on yksi osa siitä Jumalan kuvasta, joksi meidät on sanalla sanoen luotu. Jo israelilaisille annetuista telttamajan rakennusohjeista voi huomata, että taide ja estetiikka ovat myös osa jumalanpalvelusta. Useimmiten taideteoksella on myös jokin sanoma, eikä sen esittämistapa tee sitä tyhjäksi. Samalla tavoin kuin esirukous tai puhe on seurakunnalle rakennukseksi voi taideteos olla myös ylistämistä, rukousta, opetusta ja uskon ilmausta.

Taidekokemus koostuu monesta osasta, joista taiteilijan intentio on yksi. Lopullinen taidekokemus syntyy sen vastaanottajassa, sen kokijan kehossa ja mielessä, missä se sekoittuu hänen aikaisempiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa. Eri taiteenlajeissa ja -perinteissä voi olla hyvin tarkka koodisto, joka auttaa tulkitsemaan teosta. Joskus on niin, että emme joko tunne koodistoa tai pysty tulkitsemaan tarkoitettuja päämääriä omista lähtökohdistamme käsin. Toisinaan teoksen tulkinnalle ei halutakaan asettaa mitään suuntaviivoja.

Taidetta on koeteltava kuten kaikkea muutakin seurakunnan toimintaa. Siinä prosessissa tulee huomioida myös se, että jotkut tarvitsevat maitoa ja toiset leipää. Uskonsa alussa olevat kristityt ovat sen verran kehittymättömiä, että heidän uskon elimistöään tulee ruokkia maidolla, toisille taas on jo kasvanut hampaat, joilla muhentaa ruoka, jonka niinikään kypsynyt suolisto pystyy sulattamaan ja hyödyntämään.
Kiellämmekö leivän siksi että toiset tarvitsevat vain maitoa? Millaiset käytännöt huomioisivat kaiken yleisön sekä taiteilijan, joka on käyttänyt osaamistaan ja aikaansa, tuskin vain siksi että työn tulos poistetaan esiltä? Kaikki siemenet eivät putoa hyvään maahan, mutta se ei ole tähän asti tarkoittanut että sen takia pitäisi olla hiljaa.

Mitä tulee taiteen luonteeseen, taide ei perustele itseään rahallisella hyödyllä tai loppuunmyydyillä katsojamäärillä. Taiteen arvo ei perustu siihen, että yksi teos miellyttää kaikkia katsojia vaan siihen, että se on merkityksellinen edes yhdelle. Jos yksi ihminen rakentuu, voimaantuu ja inhimillistyy teoksen koettuaan, teos oli tarpeellista tehdä.

Hengelliselle kentälle tarvittaisiin omaa yleisötyötä, sitä että taiteen kokijoille annetaan työkaluja tulkita teoksia. On turhauttavaa väitellä siitä, onko vaikkapa kuvassa esiintyvä vähäpukeisuus epäsopivaa, kun toiset kiinnittävät huomionsa kehon asentoon, sijoituspaikkaan ja kuvan synkeään värimaailmaan ja näkevät kuvassa ensisijaisesti kuolleen ruumiin, mikä auttaa tulkitsemaan teoksen muuta kokonaisuutta – toiset taas katsovat kuvaa kaiken sen mediakuvaston läpi, jota ovat naiskehoista tottuneet näkemään ja näkevät kuvassa sen vuoksi ensisijaisesti naisen takapuolen seksuaalisen halun kohteena. Jälkimmäinenkään ei tietysti vielä tarkoita että kukaan olisi todella tehnyt syntiä kuvan vaikutuksen alaisena ja toisaalta se myös sisältää mahdollisuuden huomata oma haitallinen assosiaationsa ja muuttaa sitä. Jos taiteilijoita kielletään purkamasta vahingollisia ja luomasta uusia, ihmisarvoa ja luomistyötä kunnioittavia merkityksiä niin kuka tätä maailmaa siltä osin parantaa?

Taidesensuurissa on myös kyse siitä, kenen uskon ilmaisut hyväksytään, kuka saa pitää puheen ja kuka rukoilla. Hyväksytäänkö taide uskon ilmaisuna? Entä hyväksytäänkö vain muusikoiden ja lauluntekijöiden uskon ilmaisut? Mitä teemme tanssijoiden ja teatterintekijöiden uskolle? Omassa taiteessaan sen tekijä on asiantuntija. Ketkä siis päättävät litrugisesta taiteesta, sen tekijät ja ammattilaiset, tilaajat, kokijat vai kaikki yhdessä?

Valta ja vastuu

puu

Viime vuosien teoksissa on monesti olleet esillä aiheet vapaudesta, sosiaalisista rakenteista, ennakkoluuloista ja odotuksista. Vaikka teatterin keinot mahdollistavatkin saman aiheen käsittelemisen monelta puolelta yhdessäkin näytelmässä, niin usein teoksien aiheet muodostavat vielä jollain tavalla toisiinsa liittyviä teemallisia jatkumoita. Tänä syksynä prosessi vie ajatuksia kohti valtaa ja vastuuta – millaisia muotoja ne saavat, millaisia velvollisuuksia meillä on toisiamme kohtaan ja mitä on inhimimillinen kohtelu. Monia suuria kysymyksiä tiivistettäväksi näytelmään, mutta tämä voi olla uuden jatkumon alku.

Tiivistettävää riittää, sillä tämänkin teoksen juuret yltävät ainakin seitsemän vuoden taakse. Tuolloin hahmottelin ensimmäisiä suunnitelmia teoksen rakenteeseen ja olin inspiroitunut samaan aikaan progressiivisesta, melodisesta musiikista sekä kuningas Nebukadnesarin kohtalosta. Unessa Nebukadnesar näki suuren puun, joka tarjosi suojaa ja ravintoa kaikille linnuille ja eläimille, mutta joka hakattiin poikki. Puun kanto jätetettiin kuitenkin kahleissa maahan, että se voisi siitä vielä joskus nousta. Samoin kävi kuninkaalle itselleen. Yhdessä hetkessä Nebukadnesar syöstiin vallan huipulta hulluuteen, elämään eläinten kaltaisena eläinten kanssa. Tämä jakso Nebukadnesarin elämässä on pääosin dokumentoimatonta, joten on mielenkiintoista tutkia millaista tuo aika olisi voinut olla ja millainen on hetki, kun seitsemän vuoden jälkeen palaa takaisin kuninkaaksi.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma löytyy kuningatar Esterin elämästä, kun hän joutuu laittamaan oman henkensä alttiiksi kantaessaan vastuuta kansastaan. Kuningas on juuri tapattanut edellisen kuningattaren hetken mielijohteesta ja nyt Esterin tulisi saada Kuningas säästämään oma kansansa suututtamatta kuningasta. Hovin juonittelussa on valtaa monissa muodoissaan, ilkurisia kohtaloita ja tragikoomisia aineksia melkein Commedia dell’arten tyyliin.

Myös progressiivinen ja melodinen musiikki ovat edelleen läsnä, kun musiikista ja äänimaisemista vastaa Mikko Härkin. Nähtäväksi jää millaista epookkia näistä aineksista syntyy tutkivalla ja performatiivisella otteella, runojen, naamioiden ja musiikin keinoin. Ensimmäistä “festariversiota” pääsee kurkistamaan Maata Näkyvissä -festareilla 19.11.2016, tervetuloa!

Save

Stereotypiat, odotukset ja eksistentiaalinen ahdistus

Nopeammin, nopeammin

Ajattelun tai luovan prosessin ajoittain vaivalloinen ja hidas luonne ei oikein sovellu tilanteisiin, joissa vaaditaan nopeaa reagointia tai arvoihin, joissa osaamista arvioidaan enenevässä määrin suhteessa nopeuteen.

Esimerkiksi katsaus television tarjontaan kertoo, että oli sitten kysymys ruuanlaitosta, muotisuunnittelusta, taiteen tekemisestä, puutarhanhoidosta, matkustamisesta, sisustamisesta, laihduttamisesta, urheilun taitolajeista tai melkein mistä vaan, niin sitä tehdään monesti suhteessa varsin rajalliseen aikaan. Paras kokki ei ole se, kuka tekisi parasta ruokaa (sikäli kun se on yksiselitteistä edes), vaan joka saa juuri ja juuri annetussa aikarajassa tehtyä annoksen, joka eniten vastaa toivottua.

Aikarajat ja muut rajoitteet voivat olla myös hyödyllisiä ja parhaimmillaan auttavat ja suuntaavat luovaa prosessia tai ajattelua. Myös nopeaa reagointia tarvitaan ja se on hyvä. Yksi nopean reagoinnin apuvälineistä on luokittelu. Asiat, ilmiöt ja ihmiset tulevat kiihtyvällä tahdilla luokitelluiksi pienestäkin vihjeestä. Tämä mahdollistaa sen, että voimme jotenkin toimia näiden arvausten varassa, vaikka emme varsinaisesti vielä tietäisikään asiasta mitään.

Vauhtisokeus

Harmillista on, jos nopeus ja tyypittely jäävät ainoaksi tavaksi reagoida asioihin. Arvona nopeuden liikakorostus saattaa johtaa tilanteisiin, joissa hitaammin toimiminen ei ole suosittua tai häviää vaihtoehdoista kokonaan.

Kun huomiota odottavien asioiden määrä lisääntyy ja sosiaalista suosituimmuutta voi ostaa valitsemalla nopean reaktion kaikkiin vastaantuleviin ilmiöihin tai ihmisiin, niin koettu todellisuus rajautuu ainoastaan nopeisiin reaktioihin, eikä synny kokemusta asioiden pidemmästä käsittelystä.

Kun luokittelemme henkilön nopeasti saatamme liittää kyseessä olevaan yksilöön oletetun tai olemassaolevan ihmisryhmän ominaisuuksia, joita hänellä ei välttämättä ole lainkaan tai ainakaan emme sitä tiedä. Tämä on sinällään osa ajattelua, mutta mutta siihen pitäisi kuulua myös korjaava prosessi, joka tiedon lisääntyessä näkee vaivan tarkentaa ajatusta, kunnes lopulta henkilöä kohdellaan yksilönä eikä vain olemassaolevan tai oletetun ryhmänsä edustajana.

Määrittääkö ryhmä minut vai minä ryhmän?

Mielenkiintoista sinällään on sekin, että tällainen stereotyyppinen luokittelu vaikuttaa koskevan myös meitä itseämme. Tämä ei ehkä prosessina ole aina niin tiedostettu, mutta tuntuu vaikuttavan monesti erilaisissa nopeasti kärjistyvissä keskusteluissa.

Tällainen oli esimerkiksi keskustelu neuvolakorttien kansien sukupuolineutraalista väristä. Neuvolakorttien kansia uudistettiin siten, että jatkossa jokainen vauva saa vihreäkantisen neuvolakortin, eikä sukupuolia enää erotella neuvolakortin kansien värin perusteella. Aiemmin tyttövauvan neuvolakortin kannet ovat olleet vaaleanpunaiset ja poikavauvalla puolestaan vaaleansiniset. Aiheesta nousi tuolloin melko kiivasta keskustelua puolin ja toisin. Kenellekään keskustelun osapuolista ei suojakuoren värillä ole välttämättä henkilökohtaisesti suurtakaan merkitystä. Asiasta voi kuitenkin tulla tärkeää, jos joitain viiteryhmään liittyviä odotuksia on otettu osaksi omaa itseä tai maailmankuvaa.

Jos vaikka kuuluisi viiteryhmään “pojat”, niin se voisi sisältää väriodotuksen, että “pojat pitävät sinisestä”. Tällöin kannen värin muuttaminen sivuaakin määritelmän muuttamista itsestä tai omaa mielikuvaa koko viiteryhmästä ja siihen kuulumisesta. Kärjistäen voisi sanoa, että jos tämä ulkopuolinen määrittely muuttuu, se johtaa epätietoisuuteen ja eksistentiaaliseen pelkoon, jossa ei enää osata määritellä itseä ilman tuota ”pojat tykkää sinisestä” -määrettä.

Tilanne, jossa ulkopuolinen määrittely puuttuu, tuntuu pelottavalta. Ryhmään kuulumisen dynamiikka olisi vielä toisen kirjoituksen aihe, mutta voisiko välillä olla silti niin, että ryhmään kuuluvat määrittelisivät olemisellaan millainen on ryhmä kuva – eikä niinpäin, että ryhmään kuuluakseen tarvitsee omaksua tukku odotuksia oman identiteettinsä rakennusaineiksi?