Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2016

Näyttelijän näköinen

paat

Miltä näyttää näyttelijä?

Näyttelijäthän ovat niitä kovaäänisiä huomion keskipisteitä, spontaaneja, melko hauskoja, helposti lähestyttäviä mutta tunteissaan dramaattisia, ongelmaisia ja hiukan pinnallisia ihmisiä. Tai sitten vaikka farkut, lenkkarit, nuhjuiset hiukset ja hiukan liikaa tupakkaa. Elleivät sitten ole synkkämielisiä ajattelijoita kaikkina aikoina, kun eivät toistele paatoksella Shakespearea. Tai tavoittele hieman hipesteriäkin luomumpaa olemusta. Muitakin lokeroita varmasti löytyy.

Joitain vuosia sitten saamani muutenkin katkera kommenttiryöppy huipentui toteamukseen, että en voi olla hyvä teatterintekijä, koska en edes näytä teatteri-ihmiseltä. Välillä törmää muissakin keskusteluissa tällaisiin sterotypioihin siitä, miltä näyttelijän kuuluisi näyttää, miten käyttäytyä ja millaiset luonteenpiirteet sopivat näyttelijälle. Joskus myös ihmiset itse sulkevat itseltään mahdollisuuden tehdä teatteria, koska eivät mielestään ole oikeanlaisia.

Arkipäiväisinä nämä sterotypiat saattavat olla hauskojakin, jos sterotypioihin pohjautuvat vitsit noin yleensä naurattavat. Kun nämä stereotypiat muuttuvat odotuksiksi ja kulkevat mukana opetustyöhön, ohjaamiseen tai ammattiin, niin niistä tulee turhia rajoitteita kaventamaan mahdollisuuksia, joita teatterilla tai yksittäisellä ihmisellä voisi olla. Teatteri on varsin yhteisöllinen taidemuoto, joten ohjaajan tai opettajan kovin yksipuolinen näkemys näyttelijyydestä huonontaa koko ryhmän toiminnan edellytyksiä. Toimiva ryhmä tarjoaa parhaat lähtökohdat tehdä hyvää teatteria – tai kuten Reetta Vehkalahti kirjoittaa kirjassaan Leikkivä teatteri: “Minulle tuottaa loputonta iloa myös se tosiseikka, että juuri hyvin heterogeeninen ryhmä saattaa toimia parhaiten. Erilaiset taustat, kokemukset, mielipiteet ja taidot antavat yhteen koottuina uskomattomia tuloksia, ja kaikki voivat onnistua eri tavoin.”

Minä olen puu

Näyttelijöitä ja näyttelijäntyötä on monenlaista ja varsinkin freelance -puoli muotoutuu yhä enemmän siihen suuntaan, että jokainen etsii itselleen sopivan työn ja työtavat miten parhaiten taitaa. Kenttä on siis laaja ja työtavat moninaiset. Useimmiten näyttelijäntyön perustehtäviin kuuluu kuitenkin luoda uskottava vaikutelma jostakin toisesta ja näin tehdessään kommunikoida kulloinkin haluttuja asioita. Tähän tehtävään on kullakin käytettävissään oma keho, tiedot, taidot ja voimavarat.

Onnistuakseen tehtävässään näyttelijä opettelee lukuisia taitoja, tuntee monenlaiset menetelmät ja metodit ja haalii itselleen suuren joukon fyysisiä ja henkisiä työkaluja, itsetuntemusta ja ihmistuntemusta pystyäkseen lopulta muuntautumaan uskottavasti esittämäkseen hahmoksi – ihmiseksi, eläimeksi, kasviksi, taivaan enkeliksi  tai vaikka jonkin asian abstraktioksi. Jos lavalle kävellessään julistaa “Minä olen puu”, niin kysymys näyttelijän oikeasta ulkonäöstä alkaa tuntua turhalta.

Casting: Vaaleahiuksinen nainen, näyttämöikä 16 vuotta

Näyttelijän ulkonäkö ei kuitenkaan ole merkityksetön asia ja myös oman ulkonäkönsä tiedostaminen on osa sitä itsetuntemusta, jonka kanssa näyttelijä työskentelee. Improvisaatioteatterin vaikuttaja Keith Johnstone oli sitä mieltä, että näyttelijöille on eduksi, kun he näyttävät siltä, että yleisö haluaisi ottaa heidät mukaansa. Tämä ei tietysti ole pelkästään ulkonäöllinen asia, vaan monesti myös avoimuus, vilpittömyys ja tekemisen ilo vetoavat ihmisiin. Ulkonäköpaineita ja oletuksia alalla kuitenkin on, ja parhaiten se näkyy elokuvissa, joiden tähdet joskus tahtomattaankin asettavat niitä odotuksia, joita muut koettavat täyttää.

Yksi ulkonäön, sukupuolen ja iän käytännön vaikutus on Suomessakin keskustelua herättänyt kysymys naisten kapea-alaisista tai olemattomista rooleista elokuvissa, televisiossa ja teattereissa. Ajoittain näkee myös casting ilmoituksia, joissa pääpaino on käytännössä haettavan henkilön ulkoisella olemuksella. Tässä käsikirjoittajat, roolittajat ja ohjaajat voisivat haastaa itseään etsimällä avoimesti ensimmäisen ajatuksen ulkopuoleltakin sopivinta henkilöä, persoonaa työtiimiin, näyttelijää antamaan oman taiteellisen panoksensa yhteiseen yritykseen. Joskus tällainen haastaminen tuo teokselle kokonaan uudenlaista syvyyttä.

Lähtökohtaisesti näyttelijä voi itse näyttää miltä vain ja sitten näytellä mitä haluaa.

Yhdessä

Näyttelijän luonteelle ei pitäisi olla vain yhtä muottia sen enempää kuin ulkonäöllekään. Vaikka oma persoonallisuus onkin jokaisen lähtökohtana, niin näyteltävä rooli voi poiketa siitä suurestikin. Arkiminän ei tarvitse olla hahmo keskinkertaisesta kesäteatterinäytelmästä.

Kuinka suurella skaalalla kukin sitten voi liikkua, niin se riippuu näyttelijästä. Jokainen työskentelee itsensä lisäksi useimmiten myös yhdessä muiden kanssa. Jos etsittäisiin vain yhdenlaisia näyttelijäluonteita, niin lavalla nähtävä dynamiikka kaventuisi puuduttavaksi suuntaan tai toiseen.

Työryhmät tarvitsevat monenlaisia näyttelijöitä, sopivan laajan ja dynaamisen sekoituksen tekijöitä, jotka kannustavat ja haastavat toisiaan. Ei ole olemassa vain yhtä oikeanlaista tai oikean näköistä näyttelijää – on ihmisiä, jotka haluavat oppia tuntemaan itseään kohdatakseen toisen ihmisen.

”Teatteri on tärkein asia maailmassa
sillä siellä näytetään kaikille
millaisia he voisivat olla
ja millaisia he tahtoisivat olla
vaikka eivät uskalla
ja millaisia he ovat.”

– Tove Jansson, Vaarallinen Juhannus

Save

Save

Save

Save

Tytöt on kauniita

Tuttu, huikaisevan ihana psalminkohta ihmettelee Jumalan luomistyötä: “Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Minut on tehty taiten.

Joskus tällä lauseella halutaan naisten kohdalla ymmärtää ja korostaa lähinnä että he ovat kauniita. So. jokainen nainen on kaunis, sinäkin olet kaunis. Olet kaunis, vaikka et vastaakaan yleisiä länsimaisia kauneusihanteita. Sekin on tietysti totta, ja on oikein ja tärkeää tuntea itsensä kauniiksi ja rakastetuksi. On silti surullista, jos hengellisissäkin piireissä oleellisin jaettu naiseuden kokemus olisi “hyi mä vihaan mun läskejä”-marina, josta Jeesus sitten meidät vapauttaa.

Mitä tekemistä kauneudella on hengellisyyden tai vanhurskauden kanssa? Kauneuden kokemus yhtenä merkityksellisimmistä osista Jumala-suhteessa on absurdia. Kyllä, Jumala rakastaa meitä, mutta miksi naisille tarjotaan välineeksi sen kokemiseen kauneuden kaltaista inhimillistä ominaisuutta? Pointti oli käsittääkseni se, mitä Jumala on tehnyt ja mihin Hän on sitä myötä meidät kutsunut.

Laulujen laulusta voi tietysti ottaa irtolauseen ja selittää, että Jumala ajattelee näin ihanista naisistaan. Joopa joo. Se on eroottista matskua. Deal with it.
Vanhassa testamentissa toki mainitaan monen naisen kohdalla, että hän oli kaunis. Vanhassa liitossa Jumalan kansan kasvaessa biologisten jälkeläisten kautta oli varmasti etua siinä, että nainen oli sellainen että hänen kanssaan tekee mieli lisääntyä. Toisaalta tästäkin on poikkeus – kuningatar Ester. Ester ei ollut kaunis siksi että hän olisi saanut sen avulla miehen ja sitä myötä lapsia, ei myöskään siksi, että olisi saanut omaa hyötyä elellen palatsin ylellisyydessä. Ester oli kaunis siksi, että hän pääsisi tarpeeksi lähelle hirmuhallitsijaa, joka aikoi erinäisten vehkeilyjen seurauksena tuhota koko juutalaisen kansan. Hän riskeerasi oman henkensä pelastaessaan oman kansansa. Esterin kohdalla kauneus oli yksi tarpeellinen piirre, mutta todellisen koetuksen ratkaisi sydämen rohkeus. Kenties hänestä tulikin kuningatar vain sellaisia aikoja varten.

Uusi testamentti ei mainitse naisten ulkonäköä ja Jeesuksen äiti Maria jää viimeiseksi naiseksi, joka on kirjattu muistiin synnyttäjänä. Jumalan kansan lisääntyessä uudestisyntymisen kautta on yhtä lailla miesten kuin naisten tehtävä julistaa evankeliumia ja todistaa uskosta.
Kauneus on kaunista. Iloitkaamme siitä. Mutta sillä, että olemme Jumalan prinsessoja, ei ole mitään tekemistä kasvohoitojen ja hienojen mekkojen kanssa. Sillä on tekemistä sen kanssa, että olemme sen valtakunnan perillisiä.

Eeva oli kaikkien elävien äiti.
Saara oli huumorintajuinen.
Mirjam oli profeetta ja muusikko.
Debora oli älykäs tuomari.
Hanna oli sanansa mittainen.
Ruut oli uskollinen.
Ester oli rohkea.
Jeesuksen äiti Maria oli nöyrä.
Betanian Maria oli syvällinen pohdiskelija.
Martta oli käytännöllinen.
Priscilla oli evankelista, teologi ja opettaja.

Tytöt on vaikka mitä.

Mikä on ihminen?

kuudespaiva_tyhja
Kuudes päivä -näytelmän rakenne on kuin sukellus valtamereen. Perusperttiteatterista pudotaan äkkisyvään, vedetään henkeä vielä kerran ennen kuin antaudutaan runoaalloille ja lopulta sukellellaan sanattoman ilmaisun syövereissä. Askel askeleelta siirrymme syvemmälle veteen, syvemmälle ihmisyyteen.
Lähdemme liikkeelle pinnalta, tutusta ja turvallisesta. Alkuun on kirjoitettu sirkussisääntulo – pintaa, showta, menoa ja meininkiä. Tapaamme Super-Naisen ja Super-Miehen, jotka hauskuuttavat suurieleisesti ja puhuvat painokkaasti. Tämä on meidän arkitasomme, se, mitä haluamme muiden meistä näkevän. Kerromme vitsikkäitä arkisia anekdootteja, jaamme tarkkaan aseteltuja selfieitä ja esitämme niin maan empaattista. Tervehdimme työkaveria maireasti hymyillen osoittaaksemme omaa erinomaisuuttamme ja kerromme tutuille mitä kaikkea olemme saaneet aikaan. Me olemme täydellisiä. Ainakin omasta mielestämme. Vai olemmeko?

Kuvaan tulee helposti pieniä säröjä; ehkä huolimaton sanavalinta, mahdollisesti jokin omituinen katkera sävy. Pinnan alla kuplii kaikki se, mitä minä en halua näyttää itsestäni. Paljon meidän pienistä ja suurista vioistamme on luettavissa meistä siitä huolimatta, että yritämme peittää ne. Viimeistään asettaessamme toisen ihmisen peiliksi itsellemme meidän kipeät kohtamme ilmoittavat itsestään. Yritä nyt siinä sitten.

Super-Nainen ja Super-Mies pienenevät pala palalta naiseksi ja mieheksi. He eivät enää yritä. He eivät enää esitä. Näytelmä katkeaa. Ollaan ei-tilassa eli juuri tässä, läsnä raakoina ja tosina. On turhaa yrittää esittää mitään. Turhaa rakentaa jotakin keinotekoista, sillä se ei kestä. Se perustuisi illuusioon siitä, mitä tahtoisimme olla meihin kohdistuvien odotusten ja vaatimusten polttopisteessä. Mihinkään emme pysty. Anteeksi.

Se mitä tahdomme ja tarvitsemme, on vaikeaa, vaikka yksinkertaista. Tahdomme tulla nähdyksi, mutta kysymys ei ole millaisena, vaan vastaus on kokonaisena. Puristamisen ja pakottamisen sijaan meidän täytyy luovuttaa, uskaltaa olla haavoittuvia, avoimia ja tyhjiä.
Kuka uskaltaisi katsoa minua?
Uskallanko minä katsoa sinua?

Meidän arvomme on absoluuttinen. Luotu, langennut, lunastettu.

Save