Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2017

Play

play

Eräässä ensimmäisistä teatteriproduktioistani ohjaaja totesi, että sana ”näytelmä” on englanniksi ”play” – siis sama sana kuin ”leikki”. Se oli mielestäni hieno ajatus, vaikka en silloin ymmärtänyt sitä täysin. Minulle oli hankalaa löytää esittämäni hahmon tapa ilmaista itseään koska olin vielä näyttelijänä kokematon ja rooli oli kaukana omasta itsestäni. Kohtausharjoitusten välissä satuin kuitenkin pelleilemään roolihahmollani liioitellusti ja tavoitin hölmöilylläni jotakin siitä, mitä ohjaaja minulta toivoi. Seurauksena ei kuitenkaan ollut kehu oikeasta suunnasta ja ohje yrittää saada samat asiat itse näyttelemistilanteeseen. Sen sijaan ohjaajan turhautunut valitus jäädytti minut täysin, kun eri-ikäisiä ihmisiä sisältänyt ryhmämme sai kuulla, kuinka nuoret ovat juuri sellaisia kuin minä: Kun kohtaus on poikki, heittäydytään, mutta kun pitäisi tehdä oikeasti, ei heistä lähde irti mitään.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa opettajia vain siksi että sattuvat olemaan asemassa, jossa voivat kertoa muille ihmisille, millaisia asioita he eivät osaa tai tee. Pelkkä tämän huomion välittäminen tai vahvistaminen ohjattavalle eivät kuitenkaan useimmiten riitä auttamaan tätä muuttamaan asian tilaa. Opettajan työ vasta alkaa tämän huomion tekemisestä.

Olen pyörinyt näyttämöllä tanssin ja musiikin parissa taaperoikäisestä alkaen ja teatteri on minulle oikeastaan uusin esiintymismuoto. Teatteri oli lapsuudessani harrastuksena hyvin harvinainen ja useimmat ryhmät olivat vasta teini-ikäisille. Silloin en uskaltanut mennä mukaan, vaikka moni sitä minulle ehdottikin.
Minulla ei ollut työkaluja hitaasti lämpiävän luonteeni kesyttämiseen, joten uusi asia jännitti liikaa ja epäilin että en olisi tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää muutakin esiintymistä niin paljon, että en suoriutunut teknisesti niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Ennen esitysten alkua olin oksennuksen partaalla ja päätin kymmenen kertaa itsekseni, että tämän jälkeen en enää ikinä lupaudu nousemaan lavalle.

Ramppikuumeesta huolimatta kokeilin kuitenkin teatteria pienemmissä paloissa koulun näytelmissä ja musikaaleissa. Niissä esiintyminen oli yllättäen paljon mukavampaa ja rennompaa. Näytellessäni en jännittänyt yhtä paljon kuin laulaessa tai soittaessa. Ehkä uutuuden viehätyksestä johtuen osasin ajatella teatterin suhteen, että teen vain tasan tarkkaan niin kuin on harjoiteltu ja muistutin itseäni siitä, että olen onnistunut suorituksessani jo monta kertaa aikaisemmin. Antauduin lavatilanteen illuusiolle ja annoin palaa.

Myöhemmin kun opiskelin teatteria enemmän, rakastin jo näyttelemistä. Olin silti epävarma kyvyistäni ja halusin nähdä, olisiko minusta alalle. Aikaisemmat kokemukseni olivat keskittyneet produktioiden valmistamiseen ja olin työskennellyt lähes yksinomaan roolihahmon suojassa. Erilaisissa teatteriharjoituksissa ja improvisaatiossa koin lähtökohdan olevan enemmän oma persoonani. En uskaltanut heittäytyä tai tehdä älyttömyyksiä, vaan mietin jokaisen pienenkin ideani tarkasti etukäteen ja pelkäsin epäonnistumista. Muistan vieläkin aivan ensimmäisistä harjoituksista äänimaiseman, jossa piti tehdä maatilan ääniä. En päästänyt mokaamisen pelossani pihaustakaan. Erityisen hankalia olivat erilaiset höpötysharjoitukset, kuten harjoitus, jossa kuljetaan ympäri tilaa ja puhutaan ääneen omia ajatuksia. Menin tällaisissa tilanteissa välillä aivan lukkoon ja hiippailin hiljaa ympäri salia toivoen, että opettaja ei huomaa. ”Mikä tässä on nyt niin vaikeaa?!”, oli kysymys, johon minä tai opettaja emme tienneet vastausta. Tietä vapaaseen ilmaisuun taitaa myös olla nurinkurista etsiä painostamalla.

Teatteriin syventyessäni koin paineita siitä, olenko tarpeeksi hyvä näyttelijä. Tuntui siltä, että edellytyksenä olisi poikkeuksellinen lahjakkuus, muutoin teatteria ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Oman persoonani asettaminen muiden arvioitavaksi sekä vaatimus taidollisesta osaamisesta aiheuttivat epävarmuutta ja itsensä liiallista kontrollointia.
Vaikka tunsin olevani ammattikorkeakoulussa täysin oikeassa paikassa, koin edelleen ahdistusta improvisaatiokursseilla. Opiskelin ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni ja tämä teki näyttelemisestä vielä hieman hankalampaa. Suomen kurssin aikana pääsin pitkästä aikaa improvisoimaan suomeksi ja yllätyin siitä verbaalisesta kekseliäisyydestä, joka ryöpsähti esiin. Kaikki kehittymiseni ei ollut päässyt minulle itselleni näkyviin esiintymiskielen takaa.
Kuitenkin vasta tarinateatterikurssi viimeisenä vuonna sai minut lopultakin säntäämään lavalle ensimmäisten joukossa. Tarinan kaari oli valmiina, minun tarvitsi vain hypätä kyytiin ja tehdä matkasta värikäs. Näyttelijän vastuuttomuus tapahtumaketjusta oli minulle ainutlaatuisen vapauttavaa.

play2

Lasten kanssa työskenteleminen on auttanut minua suuresti leikin elementin löytämisessä. Työssäni olen tarkkaillut heidän luontaista tapaansa tulkita teatterin ilmaisukeinoja. Lapset myös todella näyttävät sen, olenko saanut vangittua heidän huomionsa.
Erään kerran näytelmän lavatilanteisiin uppoutuminen oli hankalampaa kun esityksistä oli ollut taukoa ja oli paljon muisteltavaa. Yhdessä kohtauksessa pienen eleen (käden pitäminen sydämen päällä) puuttuminen vaikeutti sen tulkintaa, ja yleisönä olleet lapset eivät osanneetkaan vastata nopeasti kysymykseen huonosta omastatunnosta. Kun ymmärsin ottaa eleen mukaan seuraavissa esityksissä, yleisö oli jälleen heti oikeilla jäljillä. Sain muistutuksen siitä, miten sopiva määrä itsensä unohtamista ja uskallusta antautua leikkiin ovat edellytyksiä kokonaisvaltaiselle ilmaisulle ja sanoman välittymiselle.

Kun työskentelin näyttelijänä improvisaatioesityksissä, välttelin aluksi vastuuta. Isommassa porukassa oli helppo piiloutua estottomampien tekijöiden taakse ja odottaa, että joku muu keksisi paremmat ideat. Kahden näyttelijän esityksissä minun oli kuitenkin pakko tarjota ratkaisuja. Yleisönä olleet lapset  antoivat niin railakkaita ja epäloogisia ehdotuksia, että näytteleminen niiden varassa oli yllättäen todella helppoa ja mielettömän hauskaa. Itsesensuurini hupeni silmissä kun yritimme esimerkiksi keksiä, miten leijonan saapuminen kaivokseen loukkuun jääneen ihmisen luo pelastaisi hänet sieltä. Lapsiyleisön välitön tapa reagoida näkemäänsä ja innostus iloita kanssamme syntyvistä kohtauksista antoivat minulle tarvitsemiani onnistumisen kokemuksia ja ohjasivat minua eteenpäin yhä rennompaan tekemiseen. Ymmärsin vihdoin, mistä heittäytymisessä on kyse: pyrin ottamaan itseni ja tilanteen vain niin vakavasti kuin on aivan välttämätöntä, ja se on hyvin, hyvin vähän.

Olen saanut ohjattaviltani hyvää palautetta juuri siitä, minkä oppimiseen minulta itseltäni on mennyt kauan. Tunneillani tuntee itsensä vapaaksi kokeilemaan ja heittäytymään, eikä epäonnistumista tarvitse pelätä.
Ohjaajana tehtäväni on olla kuin energisoiva peili, tekijöiden innostuksen ja ilon jakaja ja kertaaja. Minulle on tärkeää, että koemme ryhmäni kanssa tekevämme kulloistakin asiaa yhdessä. Koulutukseni on tietysti antanut minulle työkaluja näyttelijäntyön tekniseen suorittamiseen, mutta luovuus, uusien ja yllättävien elementtien yhdistelemisen kyky, liekehtii meissä kaikissa ihmisissä. Sen näkeminen on kasvattanut minuun kunnioituksen ja kiitollisuuden jokaista ihmistä kohtaan, jonka työssäni tapaan.

Löysin leikin maailmaan lopulta sen asiantuntijoiden, lasten, kautta. Tähän ulottuvuuteen tahdon kuljettaa myös ohjattavani riippumatta heidän iästään. Se tekee näyttelemisestä paljon helpompaa.
Se tekee näyttelemisen.

Save