Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2018

Jumala armahtaa, minä en

jonna2
Joonan kirjaa pidetään usein opettavaisena kertomuksena siitä, mitä tapahtuu, jos vastustaa Jumalan tahtoa. Joona kieltäytyi lähtemästä saarnaamaan niniveläisille parannusta ja niinpä iso kala nielaisi hänet pakomatkallaan. Voiko Jumala siis pakottaa minut tekemään jotakin, mitä en haluaisi? Tai voiko kutsumuksestaan kieltäytyä? Joona vastaisi ehkä että pakko ei ole kuin kuolla.

Joona ei kipuillut sitä, olisiko hänestä ylipäätään profeetaksi, saihan hän muitakin ennussanoja, jotka puhui julki. Hänen ei kerrota valitelleen Jumalan kutsun hetkellä omaa kyvyttömyyttään epävarman Mooseksen tapaan. Sen sijaan Joona sanoi vielä ollessaan omassa maassaan, että tietää Jumalan olevan armollinen ja valmis luopumaan rangaistuksesta. Se, että Jumala pitäisi huolta pahoista niniveläisistä oli Joonalle liikaa.

Tunnistan itseni hyvin Joonan ylimielisyydestä. Kuvittelen usein, että olen oikeassa. Minähän se olen aina niin hyvä ajattelemaan ja toimin esimerkillisesti. Sepä se.
Sen lisäksi, että minäkin teen virheitä, ei kenelläkään muutenkaan ole valtaa tuomita muita. Älytön määrä mölinää on silti saatu aikaan pohtimalla kuka on omasta mielestä oikea kristitty ja kuka ei.
Huomaan joskus ajattelevani, ettei joku ihminen ansaitse arvostustani. On erityisen helppoa lisäksi paheksua muita synneistä, jotka eivät ole itselle tavanomaisia. Ja jos ei osaa nähdä vaikuttimia niiden taustalla, on vaikea myöskin ymmärtää toisen toimia ja asettua hänen asemaansa.
Jokainen haluaa tuntea olevansa hyvä, kelpaava ja onnellinen ja joskus rakentavat keinot siihen ovat jääneet elämän eväsrepusta. Synnin takana paetaan usein jotakin vielä suurempaa kipua ja täytetään omaa tyhjyyttä tavalla, joka tuottaa ympärille kärsimystä. Rakkaudettomuus ajaa meidät rikkomaan Jumalaa, itseämme ja toisiamme vastaan lukemattomin eri tavoin. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä aloittaa alusta.

Jumala on tullut täyttämään sydämen tyhjyyden ja rakastanut meitä ensin, jotta myös me rakastaisimme. Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin oli Ihmisen Poika maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.
Joona ei missään vaiheessa kiellä Jumalaa tai hänen suuruuttaan. Hän kertoo laivassa rehellisesti pakomatkansa syyn ja tunnustaa Herran. Kalan vatsassa ollessaankin hän on varma, että Jumala voi pelastaa hänet.
Ehkä Joonan suuttumus ja katkeruus oli tunnetta siitä, että muille annettava armahdus pienentäisi hänen ja Jumalan suhdetta. Ehkä Joona pelkäsi kuin tuhlaajapojan mustasukkainen isoveli, että hänelle itselleen ei anneta tarpeeksi ja että hänestä ei välitetä. Ja jos Jumala ei välitä minusta, mitä millään on enää väliä? Yhtä hyvin Jumala voi silloin ottaa minun henkeni. Ehkä raivon, katkeruuden ja yksinäisyyden erämaan keskeltä löytyy myös suurin läheisyys – Sinun käsiisi minä annan henkeni.

Jumala sanoo minullekin: Tyttäreni, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun sisaresi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.

Annetaan niiden kivien olla.