Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2018

Keskustelin Turkasta

Stereotyyppinen kuva teatteri-ihmisestä

Stereotyyppinen kuva teatteri-ihmisestä

Ovela ilme tuli miehen kasvoille, hän kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Teetkös sinä sellaista turkkalaista teatteria?”

Tällaisia keskustelunaloituksia tulee melko usein. Kummallisuus on kiehtovaa ja kun puhutaan suomalaisesta teatterista, niin Turkka edustaa sitä hyvin. Tai käsitystä teatterista ylipäätään. Joskus tästä lähtee ihan hyvä keskustelu vallankäytöstä, vastuusta, jälkiturkkalaisesta traumasta, luottamuksesta, taiteilijaneromyytin vaarallisuudesta tai ihmisyydestä.

Monesti kuitenkin teatteri on pelottava sana. Kun teatteri mainitaan, niin osa ihmisistä jo sulkee korvansa. He eivät koe kuuluvansa niinsanottuihin teatteri-ihmisiin, joten kaikki mitä sanotaan sen jälkeen koskee jotakuta muuta. Teatterin tekeminen koetaan erikoisihmisten kummallisuutena ilman kosketusta arkipäiväiseen elämään.

Tämänkertainen Turkasta alkanut keskustelumme oli hyvä ja tärkeä. Keskustelua lopetellessa mies jatkoi: ”No mutta kaikkienhan pitäisi tehdä teatteria, kun tuosta on hyötyä koko elämään”.

Rakkaudesta ja teatterista

Kuva: Paraabelin Kuudes päivä -esityksen traileri, Antti Vuori

Kuva: Paraabelin Kuudes päivä -esityksen traileri, Antti Vuori

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.

Kristus ei ole siinä, että määritän taiteeni sisällön kristityille kelpaavaksi. Sanomalla sitä kristilliseksi en korota Kristusta vaan markkinoin itseäni. Tämä on sopivaa, ostakaa, ostakaa!

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Neljättä teatterilinjaansa käyvä opiskelija sanoi, että Suomen Raamattuopiston Teatterilinja on ensimmäinen, jossa tuntuu, että hänestä välitetään ihmisenä. Siinä on Kristus.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Kristus on siinä, että minä rakastan, koska minua on rakastettu. Siinä, että minä tulen Kristuksen kaltaiseksi. Luoja tietää, että se ei tapahdu omassa voimassani. Mutta siihen meidät on kutsuttu.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

En minä, vaan Kristus minussa.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa:
https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/rakkaudestajateatterista/