Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2018

Inhimillinen Jumala

“Hänelle tuli Herran sana” on lause, joka toistuu Raamatussa. Millä tavalla tuo sana sen ajan profeetoille tuli on minulle mysteeri. Muutama vuosi sitten mietin miten tämä voisi tapahtua meille, kun tein Joonan kirjasta nykyaikaan sijoittuvan näytelmäsovituksen. Silloin tuntui hauskalta, että Jumalan viesti saapuisi suoraan ihmisen puhelimeen: Jumala soittaisi tai lähettäisi tekstarin. Se olisi näyttämötaiteessa jotakin uutta sen sijaan, että kuulemme möreän ja kaikuvan äänen kaiuttimista. Jumalan sana omalla kämmenellä tulee lähemmäs.

Lähelle tulee myös kielikuva Taivaan Isästä. Olen täysin tietoinen, etten voi rajallisen ihmisen keinoin mitenkään kuvata Jumalaa tyhjentävästi näyttämöllä. Enhän itse edes kykene tuntemaan Jumalaa täysin. Joonan tapauksesta kertovan näytelmän ensimmäisessä esitysversiossa Jumala näyttäytyi bisnesmiehenä, joka vastasi lapsensa puheluihin kiireidensä keskellä samalla kun järjesteli maailmanluokan asioita. Valitsin kulttuurisen stereotypian uraisästä, koska se oli mielestäni tunnistettava ja sillä oli komediallista arvoa. Se osuisi nykyihmisen hermoon. Siinä isäkuvassa oli kuitenkin yksi ongelma ollakseen kuvaus Jumalasta. Se, että hän ei varsinaisesti ole lapsensa luona.

Kun ohjasin näytelmän uudelleen viime keväänä, päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Tällä kertaa Jumala pukeutui liituraitapuvun sijasta villasukkiin ja Jussi-paitaan. Viimeksi Jumala oli lavalla oikeastaan vain kohdissa, joissa hänellä oli repliikkejä. Nyt Jumala nähtiin mm. merimyrskyn kapellimestarina ja todella saattamassa profeetan viimeistä askelta myöten Niniveen. Aiemmin näimme hänen vaikutuksensa, mutta tällä kertaa hän oli läsnä luomakunnassaan.

Jumalaa esittävän näyttelijän laatu oli aika toisenlainen kuin ensimmäisessä roolituksessa, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli, että suhteeni Jumalaan oli muuttunut muutaman vuoden aikana. Lakihenkisyyden sijaan olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Kun elämän kysymykset ovat jääneet kerta toisensa jälkeen roikkumaan ilmaan, en enää etsi Jumalalta tai itseltäni ratkaisuja ja suorituksia. Jäljelle jää vain se, että Jumala on kanssani ja se riittää.

Näytelmä ehti tekniseen läpimenoon asti, kun saimme kuulla kriittisen katsojapalautteen: “Jumalaa ei voi inhimillistää tuolla tavalla”. Rento, risupartainen ja musiikin mukana jammaava “iskä” hämmentää koska tulee niin lähelle meitä ihmisiä ja meidän olemustamme. Tähän samaan hermoon Jeesus osui kehoittaessaan ihmisiä rukoilemaan Taivaan Isää. Jumala ei ole kaukainen palvonnan ja lepyttelyn kohde vaan rakastava Isä –  Iskä ja Isi, jota on lupa puhutella niin.

Jeesus itse kertoi vertauksen rakastavasta Isästä, joka juoksee tuhlaajapoikaansa vastaan tämän palatessa rilluttelureissulta. Osa kuulijoista epäilemättä pahastui kuulemastaan, mutta Jumala on rakastava Iskä, joka alentuu meidän luoksemme saadakseen meihin yhteyden. Jumala on Iskä, joka tahtoo lohduttaa silläkin hetkellä, kun hänen lapsensa haluaisi kuolla, niin kuin Joona aikanaan olisi tahtonut Niniven liepeillä nääntyessään. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Olemuksemme alkuperä on Jumalassa. Pelastumme sen uskon kautta, että Jumala syntyi ihmiseksi ja kuoli meidän puolestamme. Se on läheisintä ja inhimillisintä, mitä koskaan voi olla.

- Iskä. - No miten on? - Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan. - Arvasin! Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

– Iskä.
– No miten on?
– Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan.
– Arvasin!
Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

Uskoa etikkaliemessä – pitäkää se, mikä on hyvää

Säilöttyä kesää

Säilöttyä kesää

Syksy on säilömisen aikaa. Säilöessä pyrimme laittamaan talteen pienen palan kesää ja sen tuoreutta nautittavaksi myöhemmin talven pimeänharmaina päivinä.

Säilyttäminen on myös konservatismin ytimessä. Olen miettinyt, että se jakautuu karkeasti kahdenlaiseen säilyttämiseen. Toinen puoli säilyttämisestä on vähän samanlaista, kuin vaikka arvokkaan taulun säilyttäminen museossa. Säilytettävä asia pyritään silloin pitämään muuttumattomana, turvassa pölyltä, valolta, kosketukselta, käytöltä ja elämältä. Tarvittaessa korjataan varovasti takaisin mahdollisimman samanlaiseksi, kuin alkuperäinenkin. Tällainen säilyttäminen perustuu pelkoon, pelkoon menettämisestä ja pelkoon siitä, että koskaan ei enää tehdä yhtä hyvää tai samanlaista uutta, kuin mitä säilytettävä teos oli aikanaan – huolimatta siitä, että se olisi aikanaan ollut radikaaliakin uutta.

Toisenlainen säilyttäminen perustuu toivoon. Tällaista säilyttämistä on esimerkiksi ihmisen hyvinvoinnin ylläpitäminen. Kuolevaisuutemme tiedostaen voimme silti toimia itsemme parhaaksi liikkumalla, nukkumalla, huolehtimalla hyvästä ravinnosta, ihmissuhteista ja luovuuttamme toteuttaen. Tämä on aktiivista toimintaa, jonka avulla voimme kohdata erilaiset tilanteet ja eletyn elämän toivon näkökulmasta. Ilman toivoa ja luovuutta ei synny niitä asioita, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Säilykkeet voivat olla maukkaita, mutta harvoin vetävät vertoja tuoreille hedelmille. Pelkän säilömisen sijaan meidän tulisi huolehtia itse puutarhasta, että se tuottaa hedelmää ensi kesänäkin.