Unohtunut uskonkohta

Lutherin ensimmäisen uskonkohdan selitys

Lutherin ensimmäisen uskonkohdan selitys

Seurakunnissa ja hengellisissä yhteisöissä tarvitaan luomisen, taiteen ja luovuuden teologista osaamista. Tämä tarve konkretisoitui jälleen viime syksyn Hengellisillä syventymispäivillä pitämässämme ”Taide ja Raamattu” -seminaarissa. Jos seurakunnissa ei ole ymmärrystä taiteesta, sen tekemisestä ja luomisen teologiasta, jää taiteilija työssään melko yksin ja ulkopuoliseksi seurakunnan toiminnasta. Taiteilija voi prosessoida työssään hyvin monenlaisia ja joskus vaikeitakin asioita, ja mahdollisuus jakaa niitä yhdessä oman seurakunnan kanssa olisi molemminpuolinen vahvuus.

Jos taiteilijalle jää kokonaisvastuu oman työnsä praktiikan lisäksi myös luomisen teologian osaamisesta, heidät sysätään helposti seurakunnan ulkopuolelle tai alihankkijoiksi. Tällöin taide on monesti myös ensimmäisenä karsintalistalla taloudellisesti vaikeiden aikojen tullessa. Perusteluna saattaa kuulla vaikka, että taiteen tekeminen ei ole seurakunnan ydintoimintaa. Tämä osoittaa lähinnä turvahakuista tai laiskaa teologiaa.

Luominen kuuluu osaksi teologian ja koko pelastushistorian ydintä. Heti ensimmäisenä (1. Moos. 1:1) Raamatussa saamme tietää, että Jumalamme on luova Jumala. Alussa Jumala loi taivaan ja maan, ihmiset ja kaiken mitä on. Jumala loi ihmisen kaltaisekseen (1. Moos. 1:27) eli myös jokaisen meistä luovaksi olennoksi. Luominen ei kuitenkaan päättynyt aikojen alkuun, vaan se jatkuu jokapäiväisessä elämässämme. Jobin kirjasta (Job 34:14-15) luemme, että jos Jumala olisi itsekäs ja ottaisi pois elämän henkäyksensä, niin kaikki lakkaisi olemasta. Jumalan luomistyö on myös se, mitä kautta voimme Jumalasta mitään tietää siellä, missä evankeliumia ei vielä ole (Ps. 19:1, Room. 1:19-20, Apt. 14:16-17).

Kun uutta liittoa kuvaillaan vanhassa testamentissa (Jes. 34:19), niin sitä kuvaillaan sanoilla ”Katso, minä luon uutta”, autiomaa puhkeaa kukkaan. Uusi liitto on olemukseltaan myös luovan Jumalan toimintaa. Myöskään pelastus ei tapahdu ilman luomista. Luominen on uuden synnyttämistä ja jotta ihminen voi pelastua, täytyy hänen syntyä uudesti (Joh. 3:3-8), vanha sydän vaihtaa uuteen (Hes. 11:19), vanhan ihmisen kuolla ja uuden tulla tilalle (Kol. 3:5,10, Ef. 4:24). Vielä aikojen lopussa luodaan uusi taivas ja uusi maa (Jes. 65:17, Jes. 66:22, Ilm. 21:1).

Luova Jumala on siis kokonaisuudessaan läsnä kaikissa pelastushistorian vaiheissa. Ilman luomista emme olisi olemassa, emme voisi elää päivittäistä elämäämme, emme pelastua, eikä meillä olisi toivoa kuoleman jälkeen. Tällaisten asioiden toivoisi kuuluvan jokaisen seurakunnan toiminnan ytimeen. Taide on tapa elää tätä kokonaisvaltaista luomista todeksi, tapa elää uskoaan todeksi ja Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä olemista.

Koska luominen on olemukseltaan uusien asioiden tekemistä, se voi joskus tuntua pelottavalta tai epäilyttävältä. Uuden syntyminen jatkuvana prossina osana seurakunnan elämää on kuitenkin välttämätöntä. Luomisen teologian puuttuminen seurakunnista ei koske pelkästään taiteilijaa, vaan se koskee jokaista ihmistä. Ilman luomisen teologiaa ajaudutaan niihin ongelmiin, joissa monet seurakunnat painivat nyt – kadotetaan toiseuden ymmärtäminen, Jumalan ja ihmisten kohtaaminen ja lopulta kokonaisia sukupolvia. Useissa paikoissa nämä ongelmat on huomattu ja niihin etsitään kyllä erilaisia laastareita. Varsinainen parannukseen tarvitaan kuitenkin myös ydin.

Tarvitaan seurakuntia ja hengellisiä yhteisöjä, joissa taiteilija tai kuka tahansa on sen lähtökohtaisesti hyväksytty eikä pelkästään siedetty jäsen. Tarvitaan aktiivinen ja kaikille avoin keskustelu siitä, mitä luomisen teologia käytännössä tarkoittaa jokaisen seurakuntalaisen kohdalla. Millainen olisi se seurakunta, jossa meillä jokaisella on oikeasti jotakin annettavaa?


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Sanomatiivistettä – älä laimenna

Ihmisroska näytelmässä "Vihan pidot"

Ihmisroskan elintila käy pieneksi teatteriryhmä Ellipsin näytelmässä ”Vihan pidot”

Eräänä aamuna havahduin tuolissani ja huomasin muuttuneeni suunnattomaksi ihmisroskaksi.

Tarkkailin joutavaa olemustani eikä se herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita. Pitäisi siivota. Ehkä keväämmällä.

Se alkoi hiljaa ja huomaamatta. Aluksi oli tavallaan kiehtovaa katsoa kaikkea sivusta, olla pois tieltä ja tarkkailla niiden ihmisten kiireitä, jotka eivät vielä olleet löytäneet itselleen sopivaa kierrätysastiaa.

Vähitellen muutuin niin näkymättömäksi, että se tuntui supervoimalta. Saatoin tulla ja mennä kenenkään huomaamatta. Keskustelut puhuttiin lävitseni, joten kuulin mehevimmät juorut ja suloisimmat salaisuudet, enkä oikeastaan edes ollut paikalla.

Töissä ei kukaan kaivannut, jos päivä olikin kulunut sitä pohtiessa, että onko rehellisempää olla tekemättä mitään vai edes näyttää siltä, että olisi hyödyllinen.

Lopulta ihmiset kävelivät ylitseni. Nipistin itseäni. Se sattui. Kai. Olin niin huomaamaton, että en ollut varma itsekään.

Sitten tuli haju.

Tiedättehän – on täysin luonnollinen asia, että aikansa oltuaan roskat alkavat haista ja silloin ne taas huomataan. Ja minut huomattiin.

Tämä oli ihmisroskan monologi teatteriryhmä Ellipsin näytelmästä “Vihan pidot”. Siihen tuli mukaan vähintään ripaus kafkamaisuutta, poliitikkojen sanomisia, reilun vuosikymmenen kokemus tietotyöstä ja hieman huolta työpaikkojen ilmapiiristä.

Tätä blogitekstiä kirjoittaessani minulla on 46 välilehteä auki puhelimen selaimessa odottamassa parempaa aikaa tutustua niihin. Joku voisi olla sitä mieltä, että auki olevat välilehdet mittaavat suoraan keskeneräisten asioiden määrää ja siinä tapauksessa mittari osoittaisi vakavaa elämänhallinnan menetystä. Ajoittain tällaisessa mittaamisessa voi olla osa totuutta.

Mainitsemillani välilehdillä on ainakin erilaisia mahdollisia tekniikoita rakentaa rekvisiittaa, ideoita puvustamiseen, kourallinen kirjallisia lähteitä, opetuksia ja artikkeleita ilmiöistä ja suuntauksista, kuvauksia ja arvioita toisten taiteilijoiden projekteista, melko reilusti psykologiaa ja pedagogiikkaa, itselle uusia menetelmiä ja pari muuten vaan mielenkiintoista aivojen tyhjäkäyntiä varten säästössä olevaa tutkimuskohdetta. Osa ehtii vanhentua, ennen kuin ne pääsevät tarkempaan lukemiseen, mutta ne ovat silti osa prosessia, josta mahdollisesti tiivistyy jotakin valmiiksi lopputulokseksi.

Tällainen asioiden ja ajatuksien tiivistäminen on yksi osa taiteilijan työtä. Tutkia kaikkea sitä mitä on tai on ollut ja näyttää mitä voisi olla. Kun taiteilijan työ on tehty, niin tuosta tiivisteestä saa irti paljon enemmän kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa. Jeesus teki tällaista työtä kertoessaan vertauksia. Jokaiseen vertaukseen tiivistyy suuria kokonaisuuksia, joista on riittänyt ammennettavaa vuosituhansiksi ja kuitenkin samalla vertaukset vaikka hyvästä paimenesta tai kylväjästä puhuivat asioista, jotka olivat kuulijoille tuttuja.

Edelleen tarvitaan taiteilijoita ja muita ihmisiä, jotka tiivistävät informaation ja mielipiteiden hälinän merkityksellisiksi kokemuksiksi ihmisille ja tekevät siitä ymmärrettävää.

Palvelijana toisten edessä

En aina tule tajunneeksi, millainen harvinainen etuoikeus on saada esiintyä: olla muiden edessä ja sanoa sanottavani. Näyttämö on minun arkeni ja elementtini, vaikka adrenaliininhuuruinen, niin turvallinen omassa turvattomuudessaan. Olen viettänyt siellä ison osan elämästäni. Lavalla tiedän, minkälaista epävarmuutta kohtaan: näyttämön epävarmuus on luovaa kaaosta, joka synnyttää kaunetta. Se jännittää ja pitää hereillä, mutta ei valvota ja pelota.

Tarinateatteri on yleisön kanssa yhdessä syntyvää soveltavaa teatteria, jossa yleisön omat tarinat tehdään eläviksi näyttelijöiden ja muusikon toimesta erilaisten improvisaatiotekniikoiden avulla. Toimin näissä esityksissä usein ohjaajana ja olen päässyt näyttämöllistämään mm. lähetystyöntekijöiden, kätilöiden ja rauhanturvaajien kokemuksia – kaikki ihmisiä, jotka ovat monin verroin kovempia tyyppejä kuin minä. Niissä tilanteissa olen jäänyt mykäksi sen edessä, että minulla olisi oikeus olla heidän edessään ja sanoa mitään. Huokailen Herralle kuin Mooses, mikä minä olen menemään ja kuka minä olen käskemään näyttelijöitä tekemään.

Erään esityksen jälkeen minulta kysyttiin ns. tiesinkö kuka yksi tarinankertojista oli. Paikalla olleet ministerit tunnistin, mutta tämä pitkän linjan valtionjohtaja oli minulle tuntematon. Valitettavasti en myöskään tunne maailmanhistorian yksityiskohtia 1970-luvulta (Anteeksi, vaari!). Minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta niihin ja olen näennäisesti yksinkertaisesti aika pulassa.
Tietämättömyyteen sisältyy kuitenkin suuri siunaus ja mahdollisuus: Kun aihepiiri on vieras ja minulta puuttuu konteksti ja lokero, johon laittaa kuulemani, jää jäljelle oikeasti vain ihminen ja hänen tarinansa. On ajateltava avoimesti ja kysyttävä lisää tarkasti, jotta pystymme tekemään tarinasta lavalle jotakin. Kertojaa on pakko kunnioittaa, koska jos säädän omiani, ei minun ole syytä eikä järkeä tehdä sitä mitä teen. Minä häviän, jäljelle jää toisen elämä. Se on vaativa, mutta vapauttava palvelutehtävä.

Näillä tarinateatteriyleisöillä on kullakin ollut paljon yhteistä keskenään. Sama kutsumus, samat voitot, tappiot ja samat haavat. Ikävä kyllä yhteistä on myös kokemus, että kukaan muu ei ymmärrä. Kenellekään muulle ei voi puhua, koska muut eivät tajua sitä todellisuutta, jossa he elävät. Minäkin olen yksityiselämässäni osallistunut pariinkin vertaistukiryhmään, jossa olemme tukeneet toisiamme lähinnä siinä, että ei ole ketään, joka tukisi meitä. On hienoa tukea vertaistaan, mutta on myös surullista, että ei ole ketään muuta, joka auttaa. Ketään, joka ymmärtää. Ketään, joka tunnustaa.

Jokin vika on tässä maailmassa, kun olemme niin sokeita toistemme kivulle. Minä en tahdo olla sitä. Kun katson silmiin ihmistä, joka kertoo, ettei voinut matkustaa tuhansien kilometrien päästä sairaan lapsensa luo tehtäväni ei ole kyseenalaistaa hänen kokemustaan tai tekemisiään. Tehtäväni on kysyä miltä se sinusta tuntuu ja tehdä kokemus näkyväksi, jotta voimme kantaa kuorman yhdessä.

En tahdo olla ihmisten edessä siksi, että tahtoisin toisten näkevän minut. Tahdon olla palvelemassa taiteellani toisia ja synnyttämässä sanoja näistä tarinoista lihaksi. Tahdon iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Samalla saan lahjan: näen maailman moninkerroin kun näen sen toisten ihmisten kautta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Inhimillinen Jumala

“Hänelle tuli Herran sana” on lause, joka toistuu Raamatussa. Millä tavalla tuo sana sen ajan profeetoille tuli on minulle mysteeri. Muutama vuosi sitten mietin miten tämä voisi tapahtua meille, kun tein Joonan kirjasta nykyaikaan sijoittuvan näytelmäsovituksen. Silloin tuntui hauskalta, että Jumalan viesti saapuisi suoraan ihmisen puhelimeen: Jumala soittaisi tai lähettäisi tekstarin. Se olisi näyttämötaiteessa jotakin uutta sen sijaan, että kuulemme möreän ja kaikuvan äänen kaiuttimista. Jumalan sana omalla kämmenellä tulee lähemmäs.

Lähelle tulee myös kielikuva Taivaan Isästä. Olen täysin tietoinen, etten voi rajallisen ihmisen keinoin mitenkään kuvata Jumalaa tyhjentävästi näyttämöllä. Enhän itse edes kykene tuntemaan Jumalaa täysin. Joonan tapauksesta kertovan näytelmän ensimmäisessä esitysversiossa Jumala näyttäytyi bisnesmiehenä, joka vastasi lapsensa puheluihin kiireidensä keskellä samalla kun järjesteli maailmanluokan asioita. Valitsin kulttuurisen stereotypian uraisästä, koska se oli mielestäni tunnistettava ja sillä oli komediallista arvoa. Se osuisi nykyihmisen hermoon. Siinä isäkuvassa oli kuitenkin yksi ongelma ollakseen kuvaus Jumalasta. Se, että hän ei varsinaisesti ole lapsensa luona.

Kun ohjasin näytelmän uudelleen viime keväänä, päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Tällä kertaa Jumala pukeutui liituraitapuvun sijasta villasukkiin ja Jussi-paitaan. Viimeksi Jumala oli lavalla oikeastaan vain kohdissa, joissa hänellä oli repliikkejä. Nyt Jumala nähtiin mm. merimyrskyn kapellimestarina ja todella saattamassa profeetan viimeistä askelta myöten Niniveen. Aiemmin näimme hänen vaikutuksensa, mutta tällä kertaa hän oli läsnä luomakunnassaan.

Jumalaa esittävän näyttelijän laatu oli aika toisenlainen kuin ensimmäisessä roolituksessa, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli, että suhteeni Jumalaan oli muuttunut muutaman vuoden aikana. Lakihenkisyyden sijaan olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Kun elämän kysymykset ovat jääneet kerta toisensa jälkeen roikkumaan ilmaan, en enää etsi Jumalalta tai itseltäni ratkaisuja ja suorituksia. Jäljelle jää vain se, että Jumala on kanssani ja se riittää.

Näytelmä ehti tekniseen läpimenoon asti, kun saimme kuulla kriittisen katsojapalautteen: “Jumalaa ei voi inhimillistää tuolla tavalla”. Rento, risupartainen ja musiikin mukana jammaava “iskä” hämmentää koska tulee niin lähelle meitä ihmisiä ja meidän olemustamme. Tähän samaan hermoon Jeesus osui kehoittaessaan ihmisiä rukoilemaan Taivaan Isää. Jumala ei ole kaukainen palvonnan ja lepyttelyn kohde vaan rakastava Isä –  Iskä ja Isi, jota on lupa puhutella niin.

Jeesus itse kertoi vertauksen rakastavasta Isästä, joka juoksee tuhlaajapoikaansa vastaan tämän palatessa rilluttelureissulta. Osa kuulijoista epäilemättä pahastui kuulemastaan, mutta Jumala on rakastava Iskä, joka alentuu meidän luoksemme saadakseen meihin yhteyden. Jumala on Iskä, joka tahtoo lohduttaa silläkin hetkellä, kun hänen lapsensa haluaisi kuolla, niin kuin Joona aikanaan olisi tahtonut Niniven liepeillä nääntyessään. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Olemuksemme alkuperä on Jumalassa. Pelastumme sen uskon kautta, että Jumala syntyi ihmiseksi ja kuoli meidän puolestamme. Se on läheisintä ja inhimillisintä, mitä koskaan voi olla.

- Iskä. - No miten on? - Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan. - Arvasin! Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

– Iskä.
– No miten on?
– Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan.
– Arvasin!
Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

Uskoa etikkaliemessä – pitäkää se, mikä on hyvää

Säilöttyä kesää

Säilöttyä kesää

Syksy on säilömisen aikaa. Säilöessä pyrimme laittamaan talteen pienen palan kesää ja sen tuoreutta nautittavaksi myöhemmin talven pimeänharmaina päivinä.

Säilyttäminen on myös konservatismin ytimessä. Olen miettinyt, että se jakautuu karkeasti kahdenlaiseen säilyttämiseen. Toinen puoli säilyttämisestä on vähän samanlaista, kuin vaikka arvokkaan taulun säilyttäminen museossa. Säilytettävä asia pyritään silloin pitämään muuttumattomana, turvassa pölyltä, valolta, kosketukselta, käytöltä ja elämältä. Tarvittaessa korjataan varovasti takaisin mahdollisimman samanlaiseksi, kuin alkuperäinenkin. Tällainen säilyttäminen perustuu pelkoon, pelkoon menettämisestä ja pelkoon siitä, että koskaan ei enää tehdä yhtä hyvää tai samanlaista uutta, kuin mitä säilytettävä teos oli aikanaan – huolimatta siitä, että se olisi aikanaan ollut radikaaliakin uutta.

Toisenlainen säilyttäminen perustuu toivoon. Tällaista säilyttämistä on esimerkiksi ihmisen hyvinvoinnin ylläpitäminen. Kuolevaisuutemme tiedostaen voimme silti toimia itsemme parhaaksi liikkumalla, nukkumalla, huolehtimalla hyvästä ravinnosta, ihmissuhteista ja luovuuttamme toteuttaen. Tämä on aktiivista toimintaa, jonka avulla voimme kohdata erilaiset tilanteet ja eletyn elämän toivon näkökulmasta. Ilman toivoa ja luovuutta ei synny niitä asioita, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Säilykkeet voivat olla maukkaita, mutta harvoin vetävät vertoja tuoreille hedelmille. Pelkän säilömisen sijaan meidän tulisi huolehtia itse puutarhasta, että se tuottaa hedelmää ensi kesänäkin.

Jokainen on Luojan kuva

Uutta etsimässä

Uutta etsimässä

Minun vereni on aina vetänyt lavalle. Esiintymiskokemusta on karttunut kaksivuotiaasta alkaen tanssin, musiikin ja teatterin parissa. Niinpä aikanaan hain ja pääsin opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi (amk), joka sisältää taiteellisen ja pedagogisen näkökulman esittävään taiteeseen. Näyttelijänä toimiminen oli teatteria, jonka opiskelun aloittaessani tunsin ja tiesin. Taide oli minulle tärkein, opettajaksi en ainakaan ryhtyisi. Sehän olisi tylsä valinta luokanopettajien lapselta!

Vähänpä tiesin. En varmasti ole ainoa, joka on halunnut rajoittaa tekemisiään siksi, että on ennakkoluuloinen itseään kohtaan, vaikka Jumalan suunnitelmia meidän suhteemme olisi enemmän kuin voimme laskea.

Tupla, ei kuittia

Oli aluksi vaikea hahmottaa, miten kaksi erillistä työalaa – teatteritaide ja kasvatus – voivat yhdistyä ja itseasiassa synnyttää lukemattomia uusia muotoja ja näkymiä sisällensä. On ihmisen aivoille taloudellista luokitella asioita nopeasti ja tahtoisimme usein löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Tuhlasin kauan aikaa sen pohtimiseen, voinko olla taiteilija, jos olen opettaja tai opettaja, jos olen taiteilija.

Jumala – Luoja – oli kuitenkin omaa nuorta mieltäni luovempi valmistaessaan minut. Minun ei tarvitse olla “joko – tai”, vaan voin olla “sekä – että”, ja montaa asiaa samaan aikaan. Opintoni tarjosivat minulle rakennuspalikat kaksoisidentiteettiä ja moniosaista kompetenssia varten. Kun pääsin näyttelemisen lisäksi ohjaamaan ja opettamaan oli minulla lopulta olo kuin kalalla vedessä.

Soveltava teatteri ja pedagogisen elementin sisältävä työskentely avasivat minulle aivan uusia ovia. Kyse ei ollut pelkästään produktion tuottamisesta tai taitojen ja valmiuksien siirtämisestä tietynlaisten harjoitteiden avulla, vaan kokonaisvaltaisesta ja syvällisestä prosessista – muuttumisesta ihmisenä. Huomasin, että fiktion ei tarvitse olla vain yhdenmuotoinen ja että se voi syntyä missä tahansa paikassa, kenen tahansa välillä ja vaikuttaa meissä tuntemista ja tietämistä jokaisen solumme sopukassa. Yhdessä toimimalla ja heittäytymällä syntyy mahdollisuuksien tila, jossa voidaan tarkastella ja luoda uusia merkityksiä.

Minulle näyttäytyi uudenlainen ulottuvuus siihen, mitä on olla ihminen ja tapa pohtia siihen liittyviä kysymyksiä. On hämmästyttävää kuinka tunteemme, älymme, kehomme ja henkemme kietoutuvat yhteen ja miten tämä suuri ihme kurottaa kohti toisia samanlaisia. Kuinka sydämessämme asuu aavistus, että on olemassa jotakin enemmän kuin se mitä mittaamme silmillämme. Miten koko ajan löydetään ja luodaan uutta. Ettekö huomaa?

Uutta elämää

Teatteri sen kaikkine sovelluksineen antaa minulle vastauksia siihen, kuinka navigoida elämän läpi yhdessä. Kun sanon yhdessä, tarkoitan kaikkia ihmisiä, jotka olen saanut työssäni pian vuosikymmenen aikana kohdata. Jokaisessa heissä vauvasta vaariin hehkuu luovuuden kipinä eikä se riipu siitä ovatko he tehneet juuri teatteria aiemmin vai eivät. Jokainen heistä on osaltaan muuttanut myös minua.

Luovuudessaan ihminen on kuva Luojasta. Meidän tulee käyttää se potentiaali ja tehdä uutta – synnyttää hyvää muutosta – jotta maailmakin muuttuu. “Kun tekee uutta niin ei voi aina onnistua,” totesi kerran yllätetty katuteatterikatsoja kun hänen oli vaikea hyväksyä uutta. Ehkä joku joskus muulloinkin on kokenut samoin. Uudistumiseen suostuminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta se on lopulta ainoa vaihtoehtomme niin yksilöinä kuin maailmanlaajuisena luomakuntana. Jumala on siinäkin meidän kanssamme. Hän ei lakkaa luomasta uutta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Keskustelin Turkasta

Stereotyyppinen kuva teatteri-ihmisestä

Stereotyyppinen kuva teatteri-ihmisestä

Ovela ilme tuli miehen kasvoille, hän kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Teetkös sinä sellaista turkkalaista teatteria?”

Tällaisia keskustelunaloituksia tulee melko usein. Kummallisuus on kiehtovaa ja kun puhutaan suomalaisesta teatterista, niin Turkka edustaa sitä hyvin. Tai käsitystä teatterista ylipäätään. Joskus tästä lähtee ihan hyvä keskustelu vallankäytöstä, vastuusta, jälkiturkkalaisesta traumasta, luottamuksesta, taiteilijaneromyytin vaarallisuudesta tai ihmisyydestä.

Monesti kuitenkin teatteri on pelottava sana. Kun teatteri mainitaan, niin osa ihmisistä jo sulkee korvansa. He eivät koe kuuluvansa niinsanottuihin teatteri-ihmisiin, joten kaikki mitä sanotaan sen jälkeen koskee jotakuta muuta. Teatterin tekeminen koetaan erikoisihmisten kummallisuutena ilman kosketusta arkipäiväiseen elämään.

Tämänkertainen Turkasta alkanut keskustelumme oli hyvä ja tärkeä. Keskustelua lopetellessa mies jatkoi: ”No mutta kaikkienhan pitäisi tehdä teatteria, kun tuosta on hyötyä koko elämään”.

Rakkaudesta ja teatterista

Kuva: Paraabelin Kuudes päivä -esityksen traileri, Antti Vuori

Kuva: Paraabelin Kuudes päivä -esityksen traileri, Antti Vuori

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.

Kristus ei ole siinä, että määritän taiteeni sisällön kristityille kelpaavaksi. Sanomalla sitä kristilliseksi en korota Kristusta vaan markkinoin itseäni. Tämä on sopivaa, ostakaa, ostakaa!

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Neljättä teatterilinjaansa käyvä opiskelija sanoi, että Suomen Raamattuopiston Teatterilinja on ensimmäinen, jossa tuntuu, että hänestä välitetään ihmisenä. Siinä on Kristus.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Kristus on siinä, että minä rakastan, koska minua on rakastettu. Siinä, että minä tulen Kristuksen kaltaiseksi. Luoja tietää, että se ei tapahdu omassa voimassani. Mutta siihen meidät on kutsuttu.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

En minä, vaan Kristus minussa.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa:
https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/rakkaudestajateatterista/

Siunattu teatterintekijä

image10

Ensimmäisen teatterilinjaopetusvuoden jälkeen minulta on kysytty jo monesti, että miten vuosi meni. Useimmiten olen hetken mietinnän jälkeen vastannut, että ainakin se oli intensiivistä hyvällä tavalla. Joskus olen lisännyt, että oikeastaan vuosi meni myös jollain tapaa suunnitellusti, vaikka tarjosi sitten lopulta myös paljon enemmän.

Teksti lukuvuoteen mahtuneesta teatterista, ihmisistä tai ajatuksista pyöri mielessäni pitkään, mutta ei saanut kunnollista muotoaan opetustuntien lomassa. Nyt on tässä pari kuukautta mennyt miettiessä ja erilaisissa paperihommissa varsinaisen luokkatyöskentelyn loputtua ja ajatukset alkavat muotoutua tekstiksi.

Intensiivinen vuosi oli –  teatterilinjan elämä tuntui ehkä jollain tapaa perheeltä, jolla on yhteinen työ, arki ja juhla kaikkine sävyineen. Suunnitellustikin vuosi tosiaan meni. Tai ehkä se vastasi niihin melko suuriin odotuksiin, mitä itsellä oli täyspäiväisestä teatteriopetuksesta. Ajatus ja suunnitelmia tämänkaltaisesta linjasta oli ollut olemassa jo pidempään, ja nyt oli oikeastaan vain aika tehdä siitä totta. Suunnitelmat muuttuivat eläväksi ja kehittyväksi opintolinjaksi, kun asiat todella tapahtuivat ja opiskelijat, opettajat, opiston henkilökunta ja muut kanssaeläjät jakoivat yhteistä tilaa, näkyä ja työtä.

Lukuvuosi alkoi tehtäväänsiunaamisella. Teatterilinjan aloittaminen oli saanut vahvistuksen vain muutama päivä aikaisemmin ja sitten kaikki eteni varsin nopeasti – tilat kuntoon, sähköpostit, ohjeistukset, välineistön hankinta ja vuokraus, jaksosuunnitelmat ja ensimmäisten viikkojen lukujärjestykset. Siunaus sinällään oli hämmentävä kokemus. En tiedä montaakaan täyspäiväiseen teatterityöhön siunattua tekijää, joten oli jo sinällään erityistä olla tässä työssä seurakunnan ja siunauksen kannattelemana. Tuo hetki oli jollain tapaa myös uusi avaus. Teatteria on valitettavasti tottunut selittelemään, puolustamaan, ajamaan pioneerihengessä uusiin paikkoihin ja tekemään rautalankamalleja ihmisyyden ja uskon tutkimuksen löydöistä perustellakseen olemassaoloaan. Tuntui tärkeältä, että nyt saattaisi olla hetken aikaa mahdollisuus toimia niin, että teatterille on tuki ja lupa.

Joskus noin puolen tuhannen opetustunnin jälkeen aika linjalla siihen asti tuntui saavutukselta. Olimme ehtineet sukeltaa teatterin maailmaan monesta näkökulmasta ja löytäneet merkityksellisiä kokonaisuuksia. Vähän kerrallaan alkoi kuitenkin tuntua enemmän siltä, että tietojen ja taitojen opettamisen sijaan on kyse yhteyden ja merkityksen löytymisestä, yhteiseen muuttumiseen suostumisesta.

Kokemuksen myötä on kertynyt tietoja ja käytäntöjä, harjoituksia, temppuja ja valmiita sanoituksia teatterin ja ihmisyyden ilmiöille, totuttanut kehonsa ja mielensä notkeaksi tarvittavaan työhön, mutta pohjimmiltaan on kysymys joka kerta uudelleen siitä, että löytävätkö nämä ihmiset keskenään riittävän yhteyden, jotain merkityksellistä ja voiko kokemuksen jakaa muiden kanssa. Vuoden edetessä tuntui jatkuvasti vähemmän opettajalta, enemmän vain siunatulta. Paljon on kiitollisuutta, jota ei oikein osaa ilmaista muuten, kuin luottavaisella hengityksellä. Ehkä tämä linja oli sitten osa omia sommitelmia suurempaa suunnitelmaa.

Nähtäväksi jää miten linja tästä jatkuu. Mielelläni tätä työtä tekisin. Haku seuraavalle vuodelle on auki osoitteessa www.teatterilinja.fi.

 

Se on monimutkaista

bty

Ajattelu on hankalaa ja siksi annamme välillä jonkun muun tehdä sen puolestamme.

Kohtaamme elämän ilmiöt aiemman tiedon ja opetuksen perusteella ja mitä vähemmän asiasta meillä on varsinaisesti kokemusta, niin sitä enemmän mielipiteemme siitä on muiden sanomisten pohjalla. Tämä on tietysti välttämätöntä, kaikesta ei voi tietää ja ymmärtää kaikkea. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä yrittämästä. Joskus ihmiset tuntuvat muuttuvan “tylsiksi aikuisiksi” siinä vaiheessa, kun he päättävät, että eivät enää opi, kasva tai muutu ja toistelevat sitä itselleen pitääkseen tilanteen sellaisena.

Viestinnässä käytetään tätä ajattelun vaivalloisuutta jopa hyväksi. Ensimmäiset kohtalaisen voimakkaasti ja selkeästi esitetyt ideat jäävät helposti elämään, vaikka myöhemmin osoittautuisivatkin vääriksi. Hyvin tiivistetty ilmaisu, joka on ratkaisevinaan jonkin moniulotteisen ongelman, on helposti toisteltavissa. Tiivistäminen on karsintaa ja joskus se on tehty hyvin tarkoitushakuisesti tai karsitaan niin suuria oksia, että puu kuolee. Pelkkä runko ei ole elävä puu, se on kuollut tukki.

Vielä hankalampaa on varsinaisesti muuttaa ajattelua, koska se vaatii muutosta meissä itsessämme. Olemme tottuneet vanhaan minäämme, siinä olemme siinä vahvoja ja meillä on valmiit vastaukset. Uusi on tuntematonta ja epävarmaa ja siksi se tuntuu hetkellisesti heikkoudelta. Tämä muutos on kuitenkin mahdollinen silloin, kun olemme turvassa ja välitettyjä. Tämän voi muistaa silloinkin, kun kohtaa muita ihmisiä. Ilman välittämistä tiedosta tulee vain kilpailu nokkeluudesta, oman retorisen paremmuuden osoittamista julmassa leikissä, jonka pisteillä paukutellaan henkseleitä. Kun tietoon lisää välittämistä, ymmärrystä ja kokemusta, se voi muuttua viisaudeksi.

Kun kohtaamme aiempaan ajatteluumme sovittamattomia asioita, niin meidän on joko muutettava itseämme tai suljettava tietoisesti silmämme. Silmien sulkeminen on helmpompaa, jos kaikki muutkin tekevät niin. Itsensä muuttamiseen voi kuitenkin tottua. Onhan se aina jossain määrin hapokasta huomata olevansa väärässä tai että ei ole osannut huomioida asiaan liittyviä eri puolia ja sävyjä, mutta toisaalta muu ei oikein tuntuisi enää vilpittömältä tavoitellessa sitä, mikä on totta ja rakkaudellista.