Jumalan valtakunnan pizzaa

pizzaJoskus kauan sitten keskustelin ensimmäistä kauttaan työskentelevän lähetystyöntekijän kanssa, joka kantoi puolileikillään syyllisyyttä perheelleen vapaapäivänä ostamistaan pizzoista, koska hänen palkkansa maksettiin käytännössä lähettäjien tuella. Samalla, kun hän istui sohvalla ahmimassa juustoista pizzaa, kummitteli hänen mielessään se kansaneläkkeellä kituuttava leskimummo, joka antoi viimeisen roponsa kolehtiin, että lähettiperhe saattaisi tehdä Jumalan valtakunnan työtä kaukaisessa maassa.

Pizza oli hyvää, mutta sen syöminen tuntui jotenkin huijaamiselta, koska sitä oli hankalaa perustella välttämättömänä tai pyhänä. Niinpä lähetti koetti keksiä sellaisia perusteluja pizzan syömiselle, jotka hän itse voisi hyväksyä ja jotka vastaisivat niihin odotuksiin, joita hän koki tehtäväänsä siunattuna lähettinä.

Pizza ei siis saanut olla pelkästään hyvää, vaan sen täytyi olla ainakin tarpeellista. Esimerkiksi, että jaksaa tehdä töitä tai että perhe (aina kelpo perustelu) kaipasi jotain turvallista ja mukavaa suuresti muuttuneiden olosuhteiden keskellä. Ja muuten – jos näitä pizzoja ei lasketa – hän toimi tietysti vastuullisesti ja kohtuudella kaikessa arjessaan.

Nämä ovat toki myös hyviä asioita, mutta kutsumus näyttäytyi tälle lähetille lähinnä työn ja kieltäymyksen kautta. Kaikki asiat, joita ei voinut suoraviivaisesti perustella julistustehtävällä, olivat ainakin jonkin verran epäilyttäviä – ja pizzan syöminen oli vielä henkilökohtaisesti mukavaa, joten se saattoi olla erityisen turhaa. Tehtävähän oli julistaa, eikä syödä pizzaa.

Lähetin kokemuksesta heijastui, että kutsua ei ollutkaan saanut ihminen, vaan ainoastaan hänen työnsä ja suorittamisensa. Arvioimme asioiden ja itsemme hyödyllisyyttä perustuen niihin arvoihin, joihin todella uskomme. Varsin usein perusteet löytyvät saavutuksistamme tai tuottamastamme hyödystä – määrästä, tehokkuudesta, rahasta, terveydestä, työn laajuudesta tai uhrautumisestamme. Jumala ei kuitenkaan toimi näin. Hän kutsuu kokonaisia ihmisiä, ei pelkästään heidän koulutustaan, tehtäväänsä tai jotain muuta, mitä itse pidämme pyhänä tai ajattelemme Jumalalle kelpaavaksi. Kutsu koskee ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kutsuja itse pyhittää ihmisen ja hänen monenkirjavan elämänsä – ei pelkästään jotain kapeaa osa-aluetta, joka vastaa odotuksia tai on helposti perusteltavissa.

Voimme ehkä suhtautua hieman huvittuneesti ja armollisesti lähettiin ja hänen pizzoihinsa, mutta samankaltainen ajattelu ja odotukset kohdistuvat monesti myös teatterintekemiseen. Varsinkin jollain tapaa kristilliseen kontekstiin liitettynä teatteri voi harvoin vain olla olemassa. Sen pitää kertoa, tarkoittaa, julistaa, luoda toivoa, puolustaa arvoja tai muuten perustella hyödyllisyytensä ja olemassaolonsa. Muussa tapauksessa teatteri muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, hieman turhaksi tai joksikin, jota arvioidaan vain sanomansa kautta. Mikä on siis pizzan sanoma?

Pizzan sanoma on olla vilpitön ja kokonainen suhteessaan Jumalaan ja tekemisiinsä jokaisena päivänä. Syödä pizza tai tehdä sellaista teatteria, joka on vilpitöntä ja vapaata. Emme voi valita elämästämme vain parhaita paloja ja esitellä niitä Jumalalle kelpaavana tai vastaavasti pusertaa itse itsestämme kiitollisuutta, rakkautta ja iloa, jos se ei vastaa kokemustamme.

Välillä taitavatkin näyttelijät – ja ehkä juuri he – sortuvat esittämään tavallaan kaksinkertaista roolia, jos vastanäyttelijä ei käyttäydy odotetusti. Sen sijaan, että näyttelijä reagoisi vilpittömästi siihen, millainen toinen todella on ja mitä tapahtuu, niin hän saattaa oman roolinsa lisäksi päätyä esittämään vielä niinkuin toinen käyttäytyisi “normaalisti”. Tällöin varsinainen työ ei enää perustu sille mikä on totta, vaan itse luodulle illuusiolle tilanteesta “niinkuin sen pitäisi mennä”. Tämä on kuitenkin teennäisen oloista ja läpinäkyvää yleensä kaikille muille, paitsi tekijälle itselleen.

Toimimme joskus samoin suhteessamme Jumalaan. Sen sijaan, että huomioisimme, mitä hän todella sanoo, mitä tapahtuu ja mitä koemme, niin päädymme esittämään niinkuin Jumala käyttäytyisi tavalla, jonka olemme hänelle rajanneet ja suorittamaan omaa osuuttamme siinä samalla. Olemme päättäneet, mikä on “normaalia” Jumalalle ja uskomme tietävämme miten asioiden pitäisi toimia. Tämäkin on läpinäkyvää sekä Jumalalle, että usein myös muille. Psalmien kirjoittajat eivät sortuneet tällaiseen Jumalalle esittämiseen, vaan kirjoittivat vilpittömästi sen, mikä oli heille totta siinä hetkessä suhteessaan Jumalaan. Hyvät ja huonot päivät, ilot ja surut, voitokkaat hetket ja ne hetket, kun Jumala ei toimi odotetusti. Kaikki, sellaisena kuin se on – joskus perus mikropizza, joskus fantasiaa tuplajuustolla.

Mä rukoilen sun puolesta

IMG_20180412_221557_943

Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin.

– Mitä kuuluu?
– Ihan hyvää.
Mulle kuuluu ihan hyvää, koska kukaan ei pysty kuulemaan sitä, että mulle kuuluu ihan pahaa. Mulle kuuluu sellaista, että ei ole ketään, joka pystyisi kuulemaan sitäkään, että mulla ei ole ketään, joka pystyisi kuulemaan sitä, että mulle ei kuulu hyvää.

Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.

Kun mulle ei kuulu hyvää, niin mun puolesta rukoillaan. Nimittäin sitä, että mulle kuuluisi taas hyvää. – Mä rukoilen sun puolesta, että sä pääsisit vihdoin opiskelemaan, että sä et kattois enää pornoa, että sun äiti lakkaisi olemasta narsisti, että Jumala korjaa sun huonon itsetunnon, että sä saisit jostain rahaa maksaa sun velat, että sun sairaus paranee, että sun avioliitto eheytyy, että te saisitte vauvan. Mä rukoilen sun puolesta mitä tahansa sellaista, joka sivuuttaa sun elämän. Sut. Mä laitan mun kädet ristiin.

Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne.

Jos vaikka kaataisit meille lasit viiniä ja istuisit vieressä hiljaa. Jos vaikka kietoisit sun kädet mun ympärille. Jos vaikka sun ei tarvitsisi lähteä just nyt muualle. Jos vaikka et ihan oikeasti kääntäisi mulle sun selkää.

Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ (Luukas 10:30-35)

Muista että [syötä tähän jokin irrallinen rohkaiseva Raamatun jae, koska se riittää tekemään elämän ja sinut taas iloiseksi ja helpoksi] ja muista, että Jumala on sun kanssa. Niin onkin. Eikö täällä tosiaan ole ketään muita?

Herra pitää musta huolen, vaikka multa irtoisi pää
ja kädet
Hän pysyy mun luona, vaikka multa irtois jalat
ja menisin katki
loppuun asti
(Vähäsarja: Herra on mun kanssa)


Teksti on kirjoitettu teatteriryhmä Ellipsin “Kohti”-näytelmän pohjalta. Esitykset 24., 25. ja 26.5.2018. Lisätiedot info@paraabeli.fi

Ohjaamisen ohjenuoria

"Ei epävarmuudesta tarvitsee päästää irti. Sen voi vaan antaa olla." - luottamusta näytelmässä "Kuudes päivä"

”Ei epävarmuudesta tarvitsee päästää irti. Sen voi vaan antaa olla.” – luottamusta näytelmässä ”Kuudes päivä”

Yhdessä tehtävä taiteellinen työ – kuten teatteri – perustuu luottamukseen. Luottamusta tarvitaan, osoitetaan ja rakennetaan. Työlle voidaan – ja tulee – määritellä ulkoisia raameja, sopimuksia ja käytäntöjä, jotka auttavat tuon luottamuksen rakentamisessa, turvallisuuden valvonnassa ja määrittelevät toimintaa tilanteissa, joissa kaikki ei mene hyvin. Ilman yhteistä ymmärrystä työstä ja päämääristä, raamit jäävät kuitenkin raameiksi ilman sisältöä. Päämäärän tulisi olla kohti yhteyttä, jota ilman tekeminen muuttuu suorittamiseksi, luottamus kärsii ja luovuus hiipuu.

Miten siis voit rakentaa ohjaajana luottamusta ja työtapoja, jotka lisäävät turvallisuutta, avoimuutta ja mahdollistavat yhdessä vaikka mitä? Asian voisi tiivistää vaikka Raamatun rakkauden kaksoiskäskyyn: “rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi” – tai Googlen “don’t be evil” -sloganiin. Perimmältään ohjaamisessa on kyse kunnollisena ihmisenä toimimisesta, joka auttaa muita tekemään parhaansa yhteisen päämäärän eteen. Joskus näitä tiivistyksiä on kuitenkin syytä avata hieman joten tässä 18 kohdan lista muutamia käytännön lähtökohtia ohjaamiseen luottamustaherättävässä ympäristössä. Osa on tehtävissä helposti ja osa vaatii ajoittain enemmän itsetutkiskelua. Varsin usein ohjaaja on myös jollain tapaa auktoriteetti, vaikkei hänellä olisikaan organisaatiossa esimiesasemaa, joten useat kohdat liittyvät johtamiseen ja ihmisten kanssa toimimiseen yleensä.

  1. Ole riittävästi perillä ja noudata lakia, sopimuksia ja muita sitoomuksia, joita projektiin liittyy.
  2. Lain ja asetuksien lisäksi inhimillisyys ja toisen kokemuksen kunnioitus ovat tavoiteltavia hyveitä. Huolehdi tekijöistäsi, niin he panostavat enemmän tehdessään.
  3. Noudata ainakin peruskäytöstapoja: ei lyödä, potkita, syljetä tai muutenkaan loukata muiden fyysistä koskemattomuutta. Älä myöskään hauku, kuittaile passiivisagressiivisesti tai rähjää työtovereillesi. Tervehtimiset ja perushuomioimiset, kiitos, anteeksi, ole hyvä jne toimivat myös.
  4. Valitse avoimuuteen perustuvat työtavat. Kerro ja perustele mitä, miten ja miksi tehdään. Tarvittaessa voi korjata.
  5. Opettele sanoittamaan visiotasi ja kommunikoimaan sitä muulle työryhmälle. Se ei vähennä sen taianomaisuutta, mutta tällöin voi yhdessä inspiroitua ja miettiä, miten mahdolliset haasteet ratkaistaan ja koko ryhmä voi toimia kohti yhteistä tavoitetta. Osana taiteilijan työtä on tehdä sisäinen maailma ymmärrettäväksi ja koettavaksi, joten se vaiva kannattaa nähdä.
  6. Kuuntele työryhmää ja heidän ammattitaitoisia ja henkilökohtaisia mielipiteitään. Mahdollisuuksien mukaan pidä mukana myös hänet, joka uskaltaa olla kanssasi eri mieltä, niin joudut ainakin perustelemaan ratkaisusi.
  7. Jos et tiedä mitä olet tekemässä, niin kerro sekin työryhmälle, mieti tai kysy vaikka neuvoa.
  8. Sano mitä olet tekemässä ja tee mitä sanot.
  9. Pidä mahdollisena sitä, että voit olla väärässä. Se tarkoittaa, että voi myös vielä kehittyä. Jos löytyy perustellusti parempi tapa toimia, niin sen voi ottaa käyttöön. Kuka tahansa kehittyvä ohjaaja menee jossain vaiheessa paikoilleen jämähtäneen ohi.
  10. Kun menee pieleen, niin myönnä oma vastuusi joka vallan myötä on, pyydä anteeksi ja muuta toimintaasi. Loppu on selittelyä, jolla voi ymmärtää itseään ja avautua aiheesta ystävälle tai terapeutille.
  11. Pyri kohti parempaa taidetta siten, että ihmiset, jotka tekevät sitä kanssasi haluavat niin tehdä jatkossakin.
  12. Pidä omat henkilökohtaiset ja ammatilliset rajasi. Muut eivät ole vastuussa sinun käytöksestäsi tai sen rajaamisesta. Tämä pätee myös toisin päin, eli ohjaajan ei kuulu olla työryhmän terapeutti, vaikka tekemisen kokemus voikin olla voimaannuttava.
  13. Jos tiedät, että sinulla on vaikutusvaltaa lähelläsi oleviin ihmisiin, niin käytä sitä lempeästi ja sovitusti. Kädenpuristuksessakaan ei ole tarkoitus murskata toisen kättä, vaikka omat rahkeet riittäisivätkin.
  14. Mieti ajoittain, että voiko sinulle sanoa ”ei” ilman seurauksia, vai seuraako siitä manipulointia, painostusta, uhriutumista, uhkailua, pahan puhumista, leimaamista tai esimerkiksi työmahdollisuuksien huononeminen?
  15. Jos huomaat, että olet pelätty tai muuten sellaisessa valta-asemassa, että kaikki eivät uskalla sinulle puhua suoraan, niin pyri purkamaan tällaisia asetelmia vaikka jakamalla valtaa ja vastuuta vapaaehtoisesti.
  16. Koeta huomioida palaute – sen antaminen on luottamuksenosoitus, että sinusta ajatellaan hyvää ja uskotaan siihen, että muutos voi tapahtua. Oleta, että kokemus on totta, vaikka se johtuisikin muista asioista kuin sinusta.
  17. Pidä huolta itsestäsi. Rikkinäisenä, väsyneenä tai terapian tarpeessa ohjaaminen ei ole parhaimmillaan. Elämä kuitenkin on keskeneräistä, joten armollisuus myös itseä kohtaan auttaa myös ymmärtämään toisia.
  18. Jos olet järkyttynyt jostain aiheesta, käsittele asia ennen kuin siirrät järkytystä eteenpäin.

Kirkkaampi kruunu (osa 2)

Kärsimyskruunu

Kärsimyskruunun kukat ovat varsin vaatimattomia

(Kirjoitus on jatkoa aiemmin ilmestyneelle tekstille, jonka löydät täältä.)

Citius, altius, fortius

“Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat, “No pain, no gain”, “Se mikä ei tapa, se vahvistaa” ja mitä näitä nyt on. Sanonta toisensa jälkeen perustelee kärsimystä välttämättömänä osana tavoitteiden saavuttamista. Menestys seuraa nimenomaan kärsimisestä ja jopa niin, että kärsimyksestä sinällään seuraa jokin palkkio, vaikkei ole ihan varmuutta mikä. Ehkä parempaa kärsimyksen kestävyyttä.

Myös Paavali puhuu kärsimisestä, erilaisista koettelemuksista ja vaivannäöstä ja vertaa niitä urheilukilpailuun, sen haasteiden kestämiseen ja kilpailun voittamiseen. Huomioitavaa on, että ennen suuria kilpailuja urheilija harjoittelee ja valmistautuu, osallistuu ehkä muutamiin pienempiin kisoihin, mutta yleensä niitäkin vältellään, että säästetään keskittymistä ja voimia niitä tärkeitä kilpailuja varten. Jos urheilija on väsyttänyt itsensä, vammautunut tai ei näe harjoittelun mielekkyyttä, niin mahdollisuudet edes selvitä – saati menestyä – kisassa ovat huonot.

Monesti meillä on siis käytössä vain yksi yleistävä sana, joka johtaa siihen, että kärsimykset ovat sekaisin. Vaikka kaikkea kärsitään tai kohdataan kärsivällisyydellä, niin on eri asioita kestää kohdattuja vaikeuksia, olla armollinen muita ihmisiä kohtaan, olla päämäärätietoinen ja nähdä vaivaa, suorittaa rangaistus, tyytyä odottamaan, mennä rikki kohtuuttomissa olosuhteissa tai vaikka sairastaa sairautta.

Kilpailuista on tarkoitus selvitä ja lähteä niihin valmiina, levänneenä, ehjänä ja motivoituneena. On siis tärkeää erotella toisistaan ainakin olemuksellinen kärsimys, perustelematon kurjuus kurjuuden takia, ja motivoitunut vaivannäkö, jonka avulla vastataan haasteisiin.

Tarvitaanko kärsimystä valmistamaan meitä tulevaan kärsimykseen?

Myös taidemaailmaa pidetään monesti kovana ja kilpailuhenkisenä. Joihinkin ohjaajiin ja opettajiin tuntuu tarttuvan asenne, että ihmisiä tulee valmistella kohtaamaan työelämän todellisuus kohtelemalla heitä valmiiksi huonosti. Ne ketkä eivät tuota huonoa kohtelua kestä, niin joutavatkin karsiutumaan. Sietämisestä ja itsensä rikkomisesta tehdään tällöin valtteja taidetyöhön. Totuus on kuitenkin se, että pitkää työuraa ei pysty tekemään mielenterveyden kustannuksella. Taiteessa työ on monesti myös henkilökohtaista, joten tällainen ei ole yksilön tai taiteen kannalta kestävää tekemistä.

Job on yksi legendaarisia kärsijöitä, joten on aiheellista kysyä, millä tavalla häntä oli valmisteltu siihen. Job menetti omaisuutensa, asemansa, lapsensa, kotinsa, rakkaittensa tuen ja terveytensä, joten oliko Jumala täyttänyt Jobin elämän lineaarisesti kasvavilla kärsimyksillä, että sitten oikean koetuksen tullessa Job kestäisi kaiken häntä kohtaavan kauheuden? Ei ollut. Jobin elämä oli ennen koettelemuksia kaikilla mittareilla mitattuna suoraviivaista menestystarinaa, rauhaa, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Jobin elämä oli pumpulinpehmoista ja Jumala oli täysin vakuuttunut, että tällä miehellä on resurssit kestää mikä tahansa koettelemus, mikä hänen eteensä heitetään.

Entä miten Jeesus valmistautui tulevaan kärsimykseen? Päivittäisellä itseruoskinnalla paksumpi selkänahka, aamulenkki ohdakkeissa ja illaksi kevyttä turpasaunaa? Ottiko Jeesus alle muutamat harjoitusnaulaukset, että tottuu? Ei ottanut. Jeesus söi illallista ystäviensä seurassa, antoi syntisen naisen öljytä päänsä ja pestä jalkansa, rukoili ja oli valmis kantamaan koko maailman kärsimyksen.

Kärsimyksellä on kyllä merkityksensä. Kärsimys on synnin seurausta ja kärsimällä ihmiskunnan synnit on sovitettu. Ei kuitenkaan meidän oman kärsimyksemme, vaan Kristuksen kärsimyksen kautta. Meille ei siis jää syntejä sovittavaa tai pyhittävää virkaa kärsimykselle. Kärsimystä tässä maailmassa kohtaamme ja voimme suhtautua siihen eri tavoilla. Tällöin kristityn ensisijainen kutsumus on vähentää kärsimystä, ei lisätä sitä.

Kirkkaampi kruunu (osa 1)

Tämän kruunun valmistamisprosessiin ei sisältynyt kärsimystä. Bilteman lippalakki muuntui Nebukadnessarin kruunuksi Olipa kerran puu -näytelmää varten.

Tämän kruunun valmistamisprosessiin ei sisältynyt kärsimystä.
Bilteman lippalakki muuntui Nebukadnessarin kruunuksi Olipa kerran puu -näytelmää varten.

Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat – eli tekeekö kärsimys kaikesta parempaa?

Opettaessaan pohtii aina välillä pedagogiikkaa (heh!) ja melko usein törmää sellaiseen maailmankatsomukselliseen pohjavireeseen, että kärsimys parantaa melkein mitä vain. Se kuuluu asiaan, koska joskus vaan pitää ja kaikki ei voi olla kivaa. Jos prosessiin ei sisälly kärsimystä, niin sitä ei ole tehty ihan kunnolla. Kärsimystä sinällään pidetään jostain syystä tärkeänä ja sitä halutaan opettaa muillekin – koska onhan se nyt tärkeää, että vähän ainakin kärsii.
Kärsimisen hyveellä perustellaan huonoa opetusta tai ohjausta, kärsimällä vältetään konfliktit, kärsiminen pelastaa ihmissuhteet, kärsiminen jalostaa luonnetta ja tekee kaikesta kunnollista, kärsiminen jättää huomiotta huonon kohtelun, kärsivällisyyttä kuulutetaan ensimmäisenä vaikeuksien ilmaantuessa, kärsiminen kerää taivaspisteitä ja valmistaa kohtaamaan lisää kärsimystä, jota kuitenkin tulee.

“Kärsivä taiteilija” on taiteilijamyytissä aina jotenkin hieman enemmän taiteilija, kuin kollegansa, joka tekee työtään rauhassa. Kärsimyksen taikapöllyssä tehdään hieman enemmän totta, hieman enemmän oikeaa ja koskettavaa, hieman enemmän jotain äärimmäistä, johon lempeydellä ei ylletä. Kun itse kärsivä ohjaaja jakaa kärsimystään muillekin, niin sen täytyy olla taiteilijanero ja näyttelijät hakeutuvat kärsimään ja ottamaan itsestään enemmän irti.

Taiteilijatodellisuuden kanssa myytillä ei ole mitään tekemistä. Kärsimys vie voimat, lamauttaa, estää suoriutumasta, vie kapasiteettia, kuolettaa luovuuden ja saa ihmisen kiemurtelemaan etsien mitä tahansa apua. Se mikä ei tapa antaa lähinnä joukon epäterveitä selviytymiskeinoja (näitä taiteilijamyytissä riittää) ja mielenkiintoisen huumorintajun. Vaikka jotkut selviytyvät kärsimyksestä huolimatta, niin taiteentekemisen kannalta sillä ei ole itseisarvoa. Elämänkokemus auttaa ymmärtämään ja siihen sisältyy monesti enemmän tai vähemmän kärsimystä, mutta kärsimystä tuskin tarvitsee erikseen tavoitella.

Jos joku sitten muuttaa ennen tuskallisen prosessin vaikka mielekkääksi tekijöilleen, niin kärsimyksen kultissa siihen jää hieman huijauksen maku – eihän kaikki nyt voi olla kivaa – eihän?

Tuskaista prosessia perustellaan myös sillä, että siitä on mahdollisesti hyötyä myöhemmin, vaikka oppija itse ei sitä nyt ymmärräkään. Näissä tilanteissa toivoisi, että edes opettajalla olisi ymmärrys siitä, mitä mahdollista hyötyä opeteltavista asioista on myöhemmin. Jos kenelläkään ei ole mitään hajua, miksi asioita pitää opetella hankalasti, niin sellaisen voisi mahdollisesti kyseenalaistaa. Jälkiviisaus tai “mahdollinen hyöty myöhemmin” toimii myös silloin, kun oppimistilanne on mielekäs ja opeteltavissa asioissa selkeä päämäärä. Kärsimys sinällään tai tekemisen uskonvarainen päämäärättömyys ei tee asioista yhtään sen siunauksellisempia.

Tarkoittaako tämä, että kaiken pitää olla kivaa tai tehdä vain asioita, jotka sattuvat kiinnostamaan? Meitä ajaa eteenpäin yleensä joko sisäinen tai ulkoinen motivaatio. Ulkoinen motivaatio syntyy useimmiten pakosta, olosuhteista tai mahdollisuudesta vaikuttaa niihin merkittävästi. Sisäinen motivaatio syntyy kokemuksesta, että jokin on tärkeää, mielenkiintoista ja voisi olla mahdollista – ei mahdotonta, vaan toivon tavoitettavissa. Opettajana voi koettaa ruokkia tuota sisäistä motivaatiota, antaa merkityksiä, tartuttaa hitusen omasta mielenkiinnostaan ja luoda toivoa, että hieman enemmän on mahdollista.

Voimme kyllä nähdä vaivaa, toimia tavoitteellisesti ja kilvoitella sekä kokea erilaisia kärsimyksiä, mutta voitaisiinko jo luopua turhasta kärsimyksen ihannoinnista ja sen tahallisesta lisäämisestä paikoissa, joissa sitä ei tarvita?

(Lue kirjoituksen toinen osa täältä.)

Jumala armahtaa, minä en

jonna2
Joonan kirjaa pidetään usein opettavaisena kertomuksena siitä, mitä tapahtuu, jos vastustaa Jumalan tahtoa. Joona kieltäytyi lähtemästä saarnaamaan niniveläisille parannusta ja niinpä iso kala nielaisi hänet pakomatkallaan. Voiko Jumala siis pakottaa minut tekemään jotakin, mitä en haluaisi? Tai voiko kutsumuksestaan kieltäytyä? Joona vastaisi ehkä että pakko ei ole kuin kuolla.

Joona ei kipuillut sitä, olisiko hänestä ylipäätään profeetaksi, saihan hän muitakin ennussanoja, jotka puhui julki. Hänen ei kerrota valitelleen Jumalan kutsun hetkellä omaa kyvyttömyyttään epävarman Mooseksen tapaan. Sen sijaan Joona sanoi vielä ollessaan omassa maassaan, että tietää Jumalan olevan armollinen ja valmis luopumaan rangaistuksesta. Se, että Jumala pitäisi huolta pahoista niniveläisistä oli Joonalle liikaa.

Tunnistan itseni hyvin Joonan ylimielisyydestä. Kuvittelen usein, että olen oikeassa. Minähän se olen aina niin hyvä ajattelemaan ja toimin esimerkillisesti. Sepä se.
Sen lisäksi, että minäkin teen virheitä, ei kenelläkään muutenkaan ole valtaa tuomita muita. Älytön määrä mölinää on silti saatu aikaan pohtimalla kuka on omasta mielestä oikea kristitty ja kuka ei.
Huomaan joskus ajattelevani, ettei joku ihminen ansaitse arvostustani. On erityisen helppoa lisäksi paheksua muita synneistä, jotka eivät ole itselle tavanomaisia. Ja jos ei osaa nähdä vaikuttimia niiden taustalla, on vaikea myöskin ymmärtää toisen toimia ja asettua hänen asemaansa.
Jokainen haluaa tuntea olevansa hyvä, kelpaava ja onnellinen ja joskus rakentavat keinot siihen ovat jääneet elämän eväsrepusta. Synnin takana paetaan usein jotakin vielä suurempaa kipua ja täytetään omaa tyhjyyttä tavalla, joka tuottaa ympärille kärsimystä. Rakkaudettomuus ajaa meidät rikkomaan Jumalaa, itseämme ja toisiamme vastaan lukemattomin eri tavoin. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä aloittaa alusta.

Jumala on tullut täyttämään sydämen tyhjyyden ja rakastanut meitä ensin, jotta myös me rakastaisimme. Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin oli Ihmisen Poika maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.
Joona ei missään vaiheessa kiellä Jumalaa tai hänen suuruuttaan. Hän kertoo laivassa rehellisesti pakomatkansa syyn ja tunnustaa Herran. Kalan vatsassa ollessaankin hän on varma, että Jumala voi pelastaa hänet.
Ehkä Joonan suuttumus ja katkeruus oli tunnetta siitä, että muille annettava armahdus pienentäisi hänen ja Jumalan suhdetta. Ehkä Joona pelkäsi kuin tuhlaajapojan mustasukkainen isoveli, että hänelle itselleen ei anneta tarpeeksi ja että hänestä ei välitetä. Ja jos Jumala ei välitä minusta, mitä millään on enää väliä? Yhtä hyvin Jumala voi silloin ottaa minun henkeni. Ehkä raivon, katkeruuden ja yksinäisyyden erämaan keskeltä löytyy myös suurin läheisyys – Sinun käsiisi minä annan henkeni.

Jumala sanoo minullekin: Tyttäreni, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun sisaresi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.

Annetaan niiden kivien olla.

Mistä puhutaan?

Kysyessämme pari vuotta sitten millainen on elämä, aloimme puhua yllättävän paljon kuolemasta. Tämän syksyn aikana taas aloimme käsitellä nimenomaan kuolemaa – ja päädyimmekin pohtimaan paljon elämää.

Olemme käsitelleet kuolemaa, sotaa, nälkää ja sairautta – siis mm. kipua, menetystä, vihaa, kaipausta ja yksinäisyyttä. Työskentely oli tyssätä alkuunsa, koska aiheet eivät ole millään muotoa kevyitä. Tuntui kuitenkin siltä, että tästä olisi mahdollista sekä löytää itse että sanoa jotakin tärkeää juuri siksi. Tuntui myös siltä, että on puhuttava sellaisesta, joka kuitenkin koskee meitä kaikkia.

IMG_20171108_140614_972
Some-kuvan perusteella saattaa vaikuttaa tarmokkaalta ja säteilevältä, vaikka todellisuudessa olo olisi ollut monta viikkoa lähinnä toimeton, neuvoton ja ahdistunut. Hassunhauskoille arkipäivän kömmähdyksille kehtaa nauraa isollakin porukalla ja ne tekevät meistä vähän samaistuttavamman verkkaripiereskelijän kiiltokuvan sijaan. Niiden takaa löytyy kuitenkin jotakin vielä paljon rumempaa ja luotaantyöntävää, mitä ei ole tarkoituskaan jakaa koko maailmalle avoimena päiväkirjana, koska sellaisena niitä ei haluta eikä pystytä kohtaamaan. Vielä vähemmän ihmistä niiden alla.

Kyllä, sairaus, viha, nälkä ja kuolema ovat kamalia ja vaikeita asioita, mutta en pelkää käsitellä niitä, koska niitä ei tarvitsisi pelätä. Jos on joutunut luopumaan omasta viisaudestaan koska se ei kaikkia solmuja selvitä, ei vain hyödytä eikä halua enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Kun on menettänyt jotakin kaunista ja tärkeää, pysähtyy vastedes hetkeä kauemmin arvokkaan äärelle. Sen jälkeen kun on miettinyt mitä jos elämä päättyisi nyt, ei oikeastaan pelkää enää mitään. Jos kauheuden katsominen ei ole enää poikkeus vaan säännönmukaisuus niin ainakin tietää elävänsä.
Silti sitä takertuu tämän tästä murehtimaan yhtä sun toista pientä ja suurta, koska elämä ei ole järkevää tai sitä, mitä siitä tekee, vaan monimutkaista.

On ok, että on huonoja päiviä. On ok, että ei ole ok.
On ok olla väärässä paikassa, alisuoriutunut, tyhmä, ruma ja rikki ja on ok, jos ei menesty eikä selviydy.
On ok olla kamala ja vaikea. On ok olla ihminen.

Siksi kaikesta kuuluu tehdä taidetta.

Katso, minä luon uutta

dav

Joskus kun mietin, miten tekemäni taide voisi parhaiten täyttää tarkoituksensa, muistin, että Jeesus puhui vertauksin. Vertauksia esittämällä Jeesus sekä kosketti että haastoi yleisöään riippuen siitä mihin hahmoon kukakin kuulija samaistui. Vertauksia kertomalla voisin seurata hänen esimerkkiään. Myöhemmin taidekollektiivini sai tämän ajatuksen mukaan nimen, joka pohjautuu vertausta tarkoittavaan sanaan parabole. Tarkoituksena oli kuitenkin katsoa, syntyisikö kuluneiden kielikuvien sijaan jotakin täysin uutta.

Olemme kertoneet näyttämöllä Raamatun henkilöiden tarinoita esimerkiksi Olipa kerran puu -esityksessä. Huomionarvoista on, etteivät nämä ihmiset todellisuudessa esiinny edes samassa kirjassa eikä hahmojen varsinaisia nimiä mainita kertaakaan esityksen aikana. Ratkaisu on pahan- tai hyväntahtoisuudesta riippuen joko amatöörimäinen dramaturgiamoka tai säännön rikkominen jonkin uuden syntymistä varten.
Halusimme luoda eeppisen eri aikatasoja saumattomasti yhdistelevän tarinan kuninkaasta ja kuningattaresta. Samalla kun kerromme vuosituhansia sitten eläneestä hirmuvaltiaasta kerromme ajattomista käsityksistä vahvasta mieheydestä ja johtajasta, jolla on valtaa toteuttaa oikkunsa muista välittämättä. Arvaamattomasta miehestä, joka istuu vaarallisimpien nappien äärellä.
Samalla kun kerromme prinsessasadun yhteiskunnasta, jossa naisen elinehto on avioliiton solmiminen, kerromme modernin tuhkimotarinan tosi-tv-menestyjästä sekä sydämen viisaudesta, rohkeudesta ja uskollisuudesta, joka taistelee mahdottomien olosuhteiden läpi.

Teatterin on tärkeää olla osana liturgiaa samoin kuin musiikki tai kuvataide. Hengellistä todellisuutta pitää kuvittaa kaikin keinoin ja kuulla Jeesuksen puhuvan näyttelijän äänellä. Raamatulliset sanankäänteet pulpahtelevat tietenkin omiinkin teksteihini silkasta kyseisen kirjan säännöllisen epäsäännöllisestä lukemisesta. Olen myös esimerkiksi viljellyt kylväjävertausta kuvaamaan sitä, ettei joka esityksen jälkeen jokainen yleisössä tajua mistä siinä oli kyse ja heidän elämänsä muutu. Raamattu pursuaa samaistuttavia henkilöitä, hyviä ja huonoja esimerkkejä ja puhuttelevia tapahtumaketjuja, jotka saa uskoa todeksi myös omalle kohdalleen. Viittaukset toimivat, jos kertomukset ovat tuttuja ja selitettyjä.

Hengellinen todellisuus, kristityn vaellus ja kristillisessä kulttuurissa eläminen ovat kuitenkin myös muuta kuin kaanaankielen yksi yhteen toistamista. Sanomattakin on selvää, etteivät maatalousmetaforat välttämättä resonoi nykypäivänä samalla tavalla kuin alkuperäisessä yhteydessään.

NAINEN: Joka ikinen mies Aadamin jälkeen on syntynyt naisesta, ni vois päätellä et täs olis joku keskinäinen olemassaolon kehä, mutta ei, keskitytään nyt siihen että määää olin ekana! Mää olin ekana!
MIES: No mieshän oli ekana.
NAINEN: Sinä et ollu. Mutsis oli.

“Raikasta nykyteatteria!” On yksi parhaita palautteita, mitä esityksemme ovat saaneet. On tärkeää tehdä kristittynä myös sitä taidetta, jonka olemassaolon syy on, että se on taidetta. Taidetta, jonka estetiikka vaatii olla muualla kuin kirkossa alttarikaiteen ja seurakuntalaisten väliin likistettynä. Taidetta, joka syntyy siinä todellisuudessa, jossa kristityt elävät ja joka tutkii sitä taiteen itsensä reunaehdoin. Opetuspuhe ja henkilökohtainen todistus toimivat omalla tavallaan, mutta taiteen kautta on mahdollista tehdä näitä asioita eri tavalla näkyväksi ja käsitellä niitä muillakin kuin tiedollisella ja kielellisellä tasolla. Pelkästään vaikka se, että joku antaa hahmon kristittyyn miehenä tai naisena kohdistuville mahdottomille odotuksille, helpottaa hämmennystä. Taideteoksen ei ole yleensä tarkoituskaan antaa nyrkkisääntökokoelmaa sille, miten homma pannaan pakettiin. Taide voi sen sijaan rohkaista pohdintaan siitä, mitä minä ja Jumala todellisuudessa haluamme ja miten Jumala määrittelee ihmisyyttä luomalla juuri minut.

Arvelen ja toivon, että yltiöpäinen itseluottamus ja uskon varaan heittäytyminen ovat tuottamassa sitä satoa, että minua kysytään tekemään juttuja omana itsenäni ja antaen kaksi tavallista vapaata kättä. Taiteellisen työskentelyn tulisi sisältää aina tutkiva elementti; syntymässä on jotakin uutta. Jos teos saakin aiottua enemmän sävyjä tai vaikutelmia kohdatessaan vastaanottajan, ei se ole epäonnistumista vaan yksinkertaisesti taidetta.

Perustaessani omaa kollektiiviani en halunnut ahtaa sitä kristillisen teatterinlaatikkoon, vaikka voi olla, että se olisi ollut myyvempi ratkaisu. Taustalla oli kokemuksia epäterveestä kontrollista, mutta motiivina paljon enemmän nälkää löytää oma näkemys ja tehdä työtä täysillä mahdollisimman hyvistä lähtökohdista. Kutsu laittaa kaikki siunattu lahjakkuus – talentit – likoon ja uhrata lihavia lampaita.

Kollektiivini tavoitteet työlle tai aiheille oli tehdä sitä mikä kiinnostaa ja koskettaa ilman sen kummempia suuntaviivoja. Käy kuitenkin niin, että suu puhuu, mitä sydän on täynnä.

Onko sinun sydämesi kaikuva ja kivinen vai elävä sydän?

Taiteellinen vapaus

art2
Vapaus ja taide ovat teemoja, joista tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia tasoja. Näitä molempia on sivuttu useasti myös tässä blogissa mm. sensuurin (Ettei nyt vaan satu), taiteilijan profeetallisen tehtävän (Älä ole sylikoira), taiteilijan olemuksen (Näyttelijän näköinen) ja vapauttavan leikin (Play) näkökulmasta. Niinpä lienee aika kirjoittaa myös varsinaisesti taiteellisesta vapaudesta. Törmäämme tuohon sanapariin valitettavasti useimmiten silloin, kun taiteilija ei halua selittää tekemiään ratkaisuja tai toivoo välttävänsä niiden mukana tulevaa vastuuta perustella toimintaansa. Niinpä taiteellinen vapaus nähdäänkin monesti huonossa valossa, ja siihen voi syystäkin liittyä silmien pyörittelyä älyttömyyksille. Selittämättömyys ja älyttömyys ovat toki myös olennaisen tärkeitä taiteessa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä taiteilijan vapauteen ja sen myötä tulevaan vastuuseen.

Huolimatta huonosta maineestaan, on taiteellinen vapaus yksi merkittäviä demokraattisesti toimivan yhteiskunnan ja taiteen tekemisen perusteita. Tämä on huomioitu myös Suomen perustuslaissa, johon taiteellinen vapaus on kirjattu näin:

”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” (16.3§).

Taiteella on tehtävänsä yhteiskunnallisena peilinä, jonka autonomisuutta ei ole varaa menettää. Taide tutkii, kommentoi, muistuttaa, tarttuu tabuihin, eheyttää, tulkitsee, paljastaa ja näyttää sen, mitä on ollut ja mitä voisi olla. Taiteen vapaudella on haluttu taata, että tämä peilin kuva pysyy kirkkaana, eikä vääristy ulkopuolisesta ohjauksesta. Taiteen vapautta on lisäksi oikeus ensinnäkin tehdä taidetta, toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, valita teoksen muoto ja toteutustapa sekä yhteiskunnallisella tasolla riittävän tasaisesti jakautuneet mahdollisuudet tehdä taidetta. Arkisesti taiteellista vapautta on muodostaa oma tulkinta ilmiöstä tai ajatuksesta.

Lainsäädännössä määritellään paljon muitakin oikeuksia ja rajoituksia, jotka voivat olla ristiriidassa taiteellisen vapauden kanssa. Tällaisten erilaisten oikeuksien kohdatessa niitä voidaan ratkoa yksittäin. Pääsääntöisesti oman vapauden rajat tulevat vastaan siinä, missä toisen alkavat.

Taiteilijan vastuu?

Taiteen vapaus on siis merkittävä, lakiin kirjattu ja voimakas elementti taiteessa ja yhteiskunnassa. Lainsäädäntö antaa karkeat puitteet sille, mikä on yhteiskunnassamme hyväksyttävää ja mikä ei. Monissa tapauksissa asian laillisuus ei kuitenkaan takaa, että se olisi moraalisesti oikein tai että eri osapuolet tulisivat riittävästi huomioiduksi. Kaikki mitä ei ole erikseen kielletty, ei välttämättä ole hyväksi.

Joskus taiteella loukkaaminen voi olla perusteltua ja tämä on myös osa taiteen perustehtävää. Tai oikeastaan niin, että jos tehdään taidetta tärkeistä asioita, niin jossain vaiheessa joku loukkaantuu kuitenkin. Taiteellista vapautta on tehdä niin ja taiteellista vastuuta käyttää tuota vapautta rakentavasti sekä tarvittaessa perustella ratkaisunsa. Taiteellisella vapaudella ei kuitenkaan pitäisi perustella mitä tahansa käytöstä tai toimintaa. On eri asia, että joku loukkaantuu tekemästäsi taiteesta, satiiri osuu maaliinsa tai teos herättää ajatusprosessin kokijassaan, kuin että joku loukkaantuu vaikka huonoista toimintatavoista, työryhmän kohtelusta, käytöstavoista tai muusta taiteen ulkopuolisesta toiminnasta.

Taide itsessään voi olla haastavaa tai provosoivaakin sekä yleisölle että tekijöille, mutta taiteen konteksti sinällään ei pyhitä kaikkia keinoja sen tekemisessä tai siihen liittyvässä tuotannossa. Taiteellinen vapaus ei siis koske esimerkiksi näyttelijöiden tai muun työryhmän huonoa kohtelua. Valitettavasti ohjaajilta – varsinkin kuuluisilta – voidaan sietää täysin kohtuutontakin käytöstä (2) tai tuotannolta huonoja olosuhteita taiteellisen vapauden nimissä. Joskus tällaisia piirteitä ja näyttelijän äärimmäistä alistumista myös ihannoidaan taiteilijamyytin osana. Huonoa käytöstä tai toimintatapoja saatetaan joskus myös perustella hyvillä lopputuloksilla tai tehdä huonoista käytännöistä jopa “välttämätön” osa taiteen tekemistä. Huonot toimintatavat ovat kuitenkin huonoja toimintatapoja – myös teatterissa tai elokuvassa.

Vastuuta tulisi mitata samalla mitalla kuin vapauttakin. Taiteilijalla on vastuu tekemästään taiteesta, sen tekotavasta, aiheesta, viittauksista ja tarinoista, osaltaan työryhmästä, yhteistyökumppaneista ja itse taiteen tekemisen prosessista. Millainen siis lopulta on taiteilijan vastuu vapaudestaan? Paavali oli aikoinaan samankaltaisen tilanteen edessä, joka koski taiteen lisäksi koko elämää:

”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” (Gal. 5:13)

Rakkaudesta ja palvelemisesta käsin toimiminen antaa oikeat ohjenuorat myös taiteellisen vapauden käyttämiseen.

Sen seitsemän hyvää syytä tehdä teatteria

teatteria2
Välillä minulta kysytään, mikä sai minut innostumaan teatterista. Syitä alkuinnostukseen oli moniakin, mutta oikeastaan tärkeänä pidän niitä syitä, jotka teatterissa tuntuvat merkityksellisiltä yhä uudestaan.

  1. Teatteri itse

    Teatteri on itsessään hyvä syy tehdä teatteria – useat vuosisatoja tai – tuhansia vanhat traditiot kohtaavat teatterissa jatkuvan nälän ymmärtää lisää, tutkia ihmisyyttä ja maailmaa, jäsentää sitä ja tehdä näkyväksi suoraan ihmiseltä ihmiselle. Teatterin illuusiot, läsnäolo, tarina ja näyttelijöiden vuorovaikutus luovat kohtaamisia, jotka ovat teatterissa ainutlaatuisia.

  2. Teatteri kehittää kykyä toimia empaattisesti

    Toiseuden ja erilaisuuden ymmärtäminen on teatterin ydintä. Hyvää roolisuoritusta on hankala tehdä, jos ei ymmärrä hahmonsa toimintaa tai pidä tärkeänä hänen elämäänsä ja ratkaisujaan. Toisen asemaan asettuminen kehittää tunnetaitoja ja auttaa näkemään oman navan ulkopuolelle. Teatterin kautta voi ymmärtää ihmisen elämän eri puolia ja paikkaamme luomakunnassa. Teatterissa voi tutkia ja kokea turvallisesti elämän parhaimpia ja pahimpia hetkiä. Jostain sieltä löytyy myös se, mikä on meille kaikille yhteistä.

  3. Yhteisöllisyys

    Teatteria harvoin tehdään täysin yksin ja useimmiten kohdataan vähintäänkin yleisöä. Monilahjakkaat yksinpuurtajatkin tarvitsevat toisia. Keith Johnstone onkin todennut, että jos haluaa näyttää hyvältä lavalla, niin kannattaa tehdä kaikkensa, että voisi auttaa siinä jotakin toista. Itsensä unohtaminen luo välittömyyttä ja vilpittömyyttä. Monialainen yhteistyö, toisen ihmisen kohtaaminen ja luottamus luovat pohjaa pyrkiessä kohti yhteistä päämäärää.

  4. Tarinoiden kertominen antaa muodon vaikeillekin asiakokonaisuuksille

    Yhteiskunta polarisoituu herkästi, ihmisiä ja asioita stereotypioidaan nopeasti. Teatteri tarjoaa vastalääkettä ja mahdollisuuden käsitellä asioita monelta puolelta. Uusi esitys voi tiivistää ihmisen kokoiseksi suuriakin määriä sirpaleista tietoa, sävyjä, merkityksiä ja yhteiskunnallista keskustelua. Tarinat ja ihmiskohtalot ovat usein helpommin ymmärrettäviä, kuin kasvottomat tilastot tai sekalainen uutisointi aiheesta, josta ei voi olla edes varma, puhuuko mikään osapuoli totta.

  5. Teatterilla on mahdollista vaikuttaa

    Teatteri on ollut kirottu ja siunattu valtaapitävien vahti jo muinaisista ajoista. Teatteri voi muuttaa yksittäisen ihmisen elämää, vaikuttaa yhteiskunnallisesti, nostaa esiin heitä, kenellä ei ole omaa ääntä, osoittaa tekopyhyyden ja tuoda ymmärrystä sinne, missä sitä kaivataan. Teatterissa voi myös nostaa esille asioita, jotka muuten ovat tabuja.

  6. Teatterissa on mahdollisuus tehdä vaikka mitä

    Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – teatterissa tarvitaan ja on tilaa monenlaiselle osaamiselle. Vaikka rajaisi teatterin erityissovellukset pois, niin arkiseenkin teatteriin mahtuu näyttelijäntyötä, ohjausta, kirjoittamista, rakentamista, askartelua, suunnittelua, puvustusta, maskeerausta, markkinointia, kuvausta, tuottamista, asiantuntijatehtäviä, opettamista, laulua, tanssia ja paljon muuta. Harvoin ehtii tulla tylsää. Monialainen luovuus, yhteistyö ja ammattitaito voi myös synnyttää uusia oivalluksia, jotka muuten jäisivät löytämättä.

  7. Itseilmaisu

    Meillä kaikilla on omat tapamme ilmaista itseämme, kertoa jotakin siitä, mikä on meistä tärkeää, hauskaa, kaunista, viisasta tai muuten hyvä huomioida. Teatteri tarjoaa monipuolisia mahdollisuuksia sekä pysytellä omimman ilmaisun mukavuusalueella että haastaa itseään uusilla tavoilla. Voi iloita yhtälailla omasta näyttelijäntyöstä, kuin siitä, että on saanut vaikka tehdä kappaleen uskottavaa rekvisiittaa näyttelijän avuksi tai auttanut ohjatessaan toista löytämään uuden puolen itsestään. Teatterissa vapaus, leikki ja keksimisen ilo saavat kuplia.

teatteria1
Syitä on varmasti lisää ja se, mitkä niistä ovat kulloinkin tärkeimmät, vaihtelee. Mitkä ovat sinun syysi tehdä teatteria?