Avainsana-arkisto: armo

Inhimillinen Jumala

“Hänelle tuli Herran sana” on lause, joka toistuu Raamatussa. Millä tavalla tuo sana sen ajan profeetoille tuli on minulle mysteeri. Muutama vuosi sitten mietin miten tämä voisi tapahtua meille, kun tein Joonan kirjasta nykyaikaan sijoittuvan näytelmäsovituksen. Silloin tuntui hauskalta, että Jumalan viesti saapuisi suoraan ihmisen puhelimeen: Jumala soittaisi tai lähettäisi tekstarin. Se olisi näyttämötaiteessa jotakin uutta sen sijaan, että kuulemme möreän ja kaikuvan äänen kaiuttimista. Jumalan sana omalla kämmenellä tulee lähemmäs.

Lähelle tulee myös kielikuva Taivaan Isästä. Olen täysin tietoinen, etten voi rajallisen ihmisen keinoin mitenkään kuvata Jumalaa tyhjentävästi näyttämöllä. Enhän itse edes kykene tuntemaan Jumalaa täysin. Joonan tapauksesta kertovan näytelmän ensimmäisessä esitysversiossa Jumala näyttäytyi bisnesmiehenä, joka vastasi lapsensa puheluihin kiireidensä keskellä samalla kun järjesteli maailmanluokan asioita. Valitsin kulttuurisen stereotypian uraisästä, koska se oli mielestäni tunnistettava ja sillä oli komediallista arvoa. Se osuisi nykyihmisen hermoon. Siinä isäkuvassa oli kuitenkin yksi ongelma ollakseen kuvaus Jumalasta. Se, että hän ei varsinaisesti ole lapsensa luona.

Kun ohjasin näytelmän uudelleen viime keväänä, päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Tällä kertaa Jumala pukeutui liituraitapuvun sijasta villasukkiin ja Jussi-paitaan. Viimeksi Jumala oli lavalla oikeastaan vain kohdissa, joissa hänellä oli repliikkejä. Nyt Jumala nähtiin mm. merimyrskyn kapellimestarina ja todella saattamassa profeetan viimeistä askelta myöten Niniveen. Aiemmin näimme hänen vaikutuksensa, mutta tällä kertaa hän oli läsnä luomakunnassaan.

Jumalaa esittävän näyttelijän laatu oli aika toisenlainen kuin ensimmäisessä roolituksessa, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli, että suhteeni Jumalaan oli muuttunut muutaman vuoden aikana. Lakihenkisyyden sijaan olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Kun elämän kysymykset ovat jääneet kerta toisensa jälkeen roikkumaan ilmaan, en enää etsi Jumalalta tai itseltäni ratkaisuja ja suorituksia. Jäljelle jää vain se, että Jumala on kanssani ja se riittää.

Näytelmä ehti tekniseen läpimenoon asti, kun saimme kuulla kriittisen katsojapalautteen: “Jumalaa ei voi inhimillistää tuolla tavalla”. Rento, risupartainen ja musiikin mukana jammaava “iskä” hämmentää koska tulee niin lähelle meitä ihmisiä ja meidän olemustamme. Tähän samaan hermoon Jeesus osui kehoittaessaan ihmisiä rukoilemaan Taivaan Isää. Jumala ei ole kaukainen palvonnan ja lepyttelyn kohde vaan rakastava Isä –  Iskä ja Isi, jota on lupa puhutella niin.

Jeesus itse kertoi vertauksen rakastavasta Isästä, joka juoksee tuhlaajapoikaansa vastaan tämän palatessa rilluttelureissulta. Osa kuulijoista epäilemättä pahastui kuulemastaan, mutta Jumala on rakastava Iskä, joka alentuu meidän luoksemme saadakseen meihin yhteyden. Jumala on Iskä, joka tahtoo lohduttaa silläkin hetkellä, kun hänen lapsensa haluaisi kuolla, niin kuin Joona aikanaan olisi tahtonut Niniven liepeillä nääntyessään. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Olemuksemme alkuperä on Jumalassa. Pelastumme sen uskon kautta, että Jumala syntyi ihmiseksi ja kuoli meidän puolestamme. Se on läheisintä ja inhimillisintä, mitä koskaan voi olla.

- Iskä. - No miten on? - Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan. - Arvasin! Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

– Iskä.
– No miten on?
– Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan.
– Arvasin!
Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

Jumala armahtaa, minä en

jonna2
Joonan kirjaa pidetään usein opettavaisena kertomuksena siitä, mitä tapahtuu, jos vastustaa Jumalan tahtoa. Joona kieltäytyi lähtemästä saarnaamaan niniveläisille parannusta ja niinpä iso kala nielaisi hänet pakomatkallaan. Voiko Jumala siis pakottaa minut tekemään jotakin, mitä en haluaisi? Tai voiko kutsumuksestaan kieltäytyä? Joona vastaisi ehkä että pakko ei ole kuin kuolla.

Joona ei kipuillut sitä, olisiko hänestä ylipäätään profeetaksi, saihan hän muitakin ennussanoja, jotka puhui julki. Hänen ei kerrota valitelleen Jumalan kutsun hetkellä omaa kyvyttömyyttään epävarman Mooseksen tapaan. Sen sijaan Joona sanoi vielä ollessaan omassa maassaan, että tietää Jumalan olevan armollinen ja valmis luopumaan rangaistuksesta. Se, että Jumala pitäisi huolta pahoista niniveläisistä oli Joonalle liikaa.

Tunnistan itseni hyvin Joonan ylimielisyydestä. Kuvittelen usein, että olen oikeassa. Minähän se olen aina niin hyvä ajattelemaan ja toimin esimerkillisesti. Sepä se.
Sen lisäksi, että minäkin teen virheitä, ei kenelläkään muutenkaan ole valtaa tuomita muita. Älytön määrä mölinää on silti saatu aikaan pohtimalla kuka on omasta mielestä oikea kristitty ja kuka ei.
Huomaan joskus ajattelevani, ettei joku ihminen ansaitse arvostustani. On erityisen helppoa lisäksi paheksua muita synneistä, jotka eivät ole itselle tavanomaisia. Ja jos ei osaa nähdä vaikuttimia niiden taustalla, on vaikea myöskin ymmärtää toisen toimia ja asettua hänen asemaansa.
Jokainen haluaa tuntea olevansa hyvä, kelpaava ja onnellinen ja joskus rakentavat keinot siihen ovat jääneet elämän eväsrepusta. Synnin takana paetaan usein jotakin vielä suurempaa kipua ja täytetään omaa tyhjyyttä tavalla, joka tuottaa ympärille kärsimystä. Rakkaudettomuus ajaa meidät rikkomaan Jumalaa, itseämme ja toisiamme vastaan lukemattomin eri tavoin. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä aloittaa alusta.

Jumala on tullut täyttämään sydämen tyhjyyden ja rakastanut meitä ensin, jotta myös me rakastaisimme. Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin oli Ihmisen Poika maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.
Joona ei missään vaiheessa kiellä Jumalaa tai hänen suuruuttaan. Hän kertoo laivassa rehellisesti pakomatkansa syyn ja tunnustaa Herran. Kalan vatsassa ollessaankin hän on varma, että Jumala voi pelastaa hänet.
Ehkä Joonan suuttumus ja katkeruus oli tunnetta siitä, että muille annettava armahdus pienentäisi hänen ja Jumalan suhdetta. Ehkä Joona pelkäsi kuin tuhlaajapojan mustasukkainen isoveli, että hänelle itselleen ei anneta tarpeeksi ja että hänestä ei välitetä. Ja jos Jumala ei välitä minusta, mitä millään on enää väliä? Yhtä hyvin Jumala voi silloin ottaa minun henkeni. Ehkä raivon, katkeruuden ja yksinäisyyden erämaan keskeltä löytyy myös suurin läheisyys – Sinun käsiisi minä annan henkeni.

Jumala sanoo minullekin: Tyttäreni, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun sisaresi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.

Annetaan niiden kivien olla.