Avainsana-arkisto: elämä

Palvelijana toisten edessä

En aina tule tajunneeksi, millainen harvinainen etuoikeus on saada esiintyä: olla muiden edessä ja sanoa sanottavani. Näyttämö on minun arkeni ja elementtini, vaikka adrenaliininhuuruinen, niin turvallinen omassa turvattomuudessaan. Olen viettänyt siellä ison osan elämästäni. Lavalla tiedän, minkälaista epävarmuutta kohtaan: näyttämön epävarmuus on luovaa kaaosta, joka synnyttää kaunetta. Se jännittää ja pitää hereillä, mutta ei valvota ja pelota.

Tarinateatteri on yleisön kanssa yhdessä syntyvää soveltavaa teatteria, jossa yleisön omat tarinat tehdään eläviksi näyttelijöiden ja muusikon toimesta erilaisten improvisaatiotekniikoiden avulla. Toimin näissä esityksissä usein ohjaajana ja olen päässyt näyttämöllistämään mm. lähetystyöntekijöiden, kätilöiden ja rauhanturvaajien kokemuksia – kaikki ihmisiä, jotka ovat monin verroin kovempia tyyppejä kuin minä. Niissä tilanteissa olen jäänyt mykäksi sen edessä, että minulla olisi oikeus olla heidän edessään ja sanoa mitään. Huokailen Herralle kuin Mooses, mikä minä olen menemään ja kuka minä olen käskemään näyttelijöitä tekemään.

Erään esityksen jälkeen minulta kysyttiin ns. tiesinkö kuka yksi tarinankertojista oli. Paikalla olleet ministerit tunnistin, mutta tämä pitkän linjan valtionjohtaja oli minulle tuntematon. Valitettavasti en myöskään tunne maailmanhistorian yksityiskohtia 1970-luvulta (Anteeksi, vaari!). Minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta niihin ja olen näennäisesti yksinkertaisesti aika pulassa.
Tietämättömyyteen sisältyy kuitenkin suuri siunaus ja mahdollisuus: Kun aihepiiri on vieras ja minulta puuttuu konteksti ja lokero, johon laittaa kuulemani, jää jäljelle oikeasti vain ihminen ja hänen tarinansa. On ajateltava avoimesti ja kysyttävä lisää tarkasti, jotta pystymme tekemään tarinasta lavalle jotakin. Kertojaa on pakko kunnioittaa, koska jos säädän omiani, ei minun ole syytä eikä järkeä tehdä sitä mitä teen. Minä häviän, jäljelle jää toisen elämä. Se on vaativa, mutta vapauttava palvelutehtävä.

Näillä tarinateatteriyleisöillä on kullakin ollut paljon yhteistä keskenään. Sama kutsumus, samat voitot, tappiot ja samat haavat. Ikävä kyllä yhteistä on myös kokemus, että kukaan muu ei ymmärrä. Kenellekään muulle ei voi puhua, koska muut eivät tajua sitä todellisuutta, jossa he elävät. Minäkin olen yksityiselämässäni osallistunut pariinkin vertaistukiryhmään, jossa olemme tukeneet toisiamme lähinnä siinä, että ei ole ketään, joka tukisi meitä. On hienoa tukea vertaistaan, mutta on myös surullista, että ei ole ketään muuta, joka auttaa. Ketään, joka ymmärtää. Ketään, joka tunnustaa.

Jokin vika on tässä maailmassa, kun olemme niin sokeita toistemme kivulle. Minä en tahdo olla sitä. Kun katson silmiin ihmistä, joka kertoo, ettei voinut matkustaa tuhansien kilometrien päästä sairaan lapsensa luo tehtäväni ei ole kyseenalaistaa hänen kokemustaan tai tekemisiään. Tehtäväni on kysyä miltä se sinusta tuntuu ja tehdä kokemus näkyväksi, jotta voimme kantaa kuorman yhdessä.

En tahdo olla ihmisten edessä siksi, että tahtoisin toisten näkevän minut. Tahdon olla palvelemassa taiteellani toisia ja synnyttämässä sanoja näistä tarinoista lihaksi. Tahdon iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Samalla saan lahjan: näen maailman moninkerroin kun näen sen toisten ihmisten kautta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Uskoa etikkaliemessä – pitäkää se, mikä on hyvää

Säilöttyä kesää

Säilöttyä kesää

Syksy on säilömisen aikaa. Säilöessä pyrimme laittamaan talteen pienen palan kesää ja sen tuoreutta nautittavaksi myöhemmin talven pimeänharmaina päivinä.

Säilyttäminen on myös konservatismin ytimessä. Olen miettinyt, että se jakautuu karkeasti kahdenlaiseen säilyttämiseen. Toinen puoli säilyttämisestä on vähän samanlaista, kuin vaikka arvokkaan taulun säilyttäminen museossa. Säilytettävä asia pyritään silloin pitämään muuttumattomana, turvassa pölyltä, valolta, kosketukselta, käytöltä ja elämältä. Tarvittaessa korjataan varovasti takaisin mahdollisimman samanlaiseksi, kuin alkuperäinenkin. Tällainen säilyttäminen perustuu pelkoon, pelkoon menettämisestä ja pelkoon siitä, että koskaan ei enää tehdä yhtä hyvää tai samanlaista uutta, kuin mitä säilytettävä teos oli aikanaan – huolimatta siitä, että se olisi aikanaan ollut radikaaliakin uutta.

Toisenlainen säilyttäminen perustuu toivoon. Tällaista säilyttämistä on esimerkiksi ihmisen hyvinvoinnin ylläpitäminen. Kuolevaisuutemme tiedostaen voimme silti toimia itsemme parhaaksi liikkumalla, nukkumalla, huolehtimalla hyvästä ravinnosta, ihmissuhteista ja luovuuttamme toteuttaen. Tämä on aktiivista toimintaa, jonka avulla voimme kohdata erilaiset tilanteet ja eletyn elämän toivon näkökulmasta. Ilman toivoa ja luovuutta ei synny niitä asioita, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Säilykkeet voivat olla maukkaita, mutta harvoin vetävät vertoja tuoreille hedelmille. Pelkän säilömisen sijaan meidän tulisi huolehtia itse puutarhasta, että se tuottaa hedelmää ensi kesänäkin.

Siunattu teatterintekijä

image10

Ensimmäisen teatterilinjaopetusvuoden jälkeen minulta on kysytty jo monesti, että miten vuosi meni. Useimmiten olen hetken mietinnän jälkeen vastannut, että ainakin se oli intensiivistä hyvällä tavalla. Joskus olen lisännyt, että oikeastaan vuosi meni myös jollain tapaa suunnitellusti, vaikka tarjosi sitten lopulta myös paljon enemmän.

Teksti lukuvuoteen mahtuneesta teatterista, ihmisistä tai ajatuksista pyöri mielessäni pitkään, mutta ei saanut kunnollista muotoaan opetustuntien lomassa. Nyt on tässä pari kuukautta mennyt miettiessä ja erilaisissa paperihommissa varsinaisen luokkatyöskentelyn loputtua ja ajatukset alkavat muotoutua tekstiksi.

Intensiivinen vuosi oli –  teatterilinjan elämä tuntui ehkä jollain tapaa perheeltä, jolla on yhteinen työ, arki ja juhla kaikkine sävyineen. Suunnitellustikin vuosi tosiaan meni. Tai ehkä se vastasi niihin melko suuriin odotuksiin, mitä itsellä oli täyspäiväisestä teatteriopetuksesta. Ajatus ja suunnitelmia tämänkaltaisesta linjasta oli ollut olemassa jo pidempään, ja nyt oli oikeastaan vain aika tehdä siitä totta. Suunnitelmat muuttuivat eläväksi ja kehittyväksi opintolinjaksi, kun asiat todella tapahtuivat ja opiskelijat, opettajat, opiston henkilökunta ja muut kanssaeläjät jakoivat yhteistä tilaa, näkyä ja työtä.

Lukuvuosi alkoi tehtäväänsiunaamisella. Teatterilinjan aloittaminen oli saanut vahvistuksen vain muutama päivä aikaisemmin ja sitten kaikki eteni varsin nopeasti – tilat kuntoon, sähköpostit, ohjeistukset, välineistön hankinta ja vuokraus, jaksosuunnitelmat ja ensimmäisten viikkojen lukujärjestykset. Siunaus sinällään oli hämmentävä kokemus. En tiedä montaakaan täyspäiväiseen teatterityöhön siunattua tekijää, joten oli jo sinällään erityistä olla tässä työssä seurakunnan ja siunauksen kannattelemana. Tuo hetki oli jollain tapaa myös uusi avaus. Teatteria on valitettavasti tottunut selittelemään, puolustamaan, ajamaan pioneerihengessä uusiin paikkoihin ja tekemään rautalankamalleja ihmisyyden ja uskon tutkimuksen löydöistä perustellakseen olemassaoloaan. Tuntui tärkeältä, että nyt saattaisi olla hetken aikaa mahdollisuus toimia niin, että teatterille on tuki ja lupa.

Joskus noin puolen tuhannen opetustunnin jälkeen aika linjalla siihen asti tuntui saavutukselta. Olimme ehtineet sukeltaa teatterin maailmaan monesta näkökulmasta ja löytäneet merkityksellisiä kokonaisuuksia. Vähän kerrallaan alkoi kuitenkin tuntua enemmän siltä, että tietojen ja taitojen opettamisen sijaan on kyse yhteyden ja merkityksen löytymisestä, yhteiseen muuttumiseen suostumisesta.

Kokemuksen myötä on kertynyt tietoja ja käytäntöjä, harjoituksia, temppuja ja valmiita sanoituksia teatterin ja ihmisyyden ilmiöille, totuttanut kehonsa ja mielensä notkeaksi tarvittavaan työhön, mutta pohjimmiltaan on kysymys joka kerta uudelleen siitä, että löytävätkö nämä ihmiset keskenään riittävän yhteyden, jotain merkityksellistä ja voiko kokemuksen jakaa muiden kanssa. Vuoden edetessä tuntui jatkuvasti vähemmän opettajalta, enemmän vain siunatulta. Paljon on kiitollisuutta, jota ei oikein osaa ilmaista muuten, kuin luottavaisella hengityksellä. Ehkä tämä linja oli sitten osa omia sommitelmia suurempaa suunnitelmaa.

Nähtäväksi jää miten linja tästä jatkuu. Mielelläni tätä työtä tekisin. Haku seuraavalle vuodelle on auki osoitteessa www.teatterilinja.fi.

 

Jumalan valtakunnan pizzaa

pizzaJoskus kauan sitten keskustelin ensimmäistä kauttaan työskentelevän lähetystyöntekijän kanssa, joka kantoi puolileikillään syyllisyyttä perheelleen vapaapäivänä ostamistaan pizzoista, koska hänen palkkansa maksettiin käytännössä lähettäjien tuella. Samalla, kun hän istui sohvalla ahmimassa juustoista pizzaa, kummitteli hänen mielessään se kansaneläkkeellä kituuttava leskimummo, joka antoi viimeisen roponsa kolehtiin, että lähettiperhe saattaisi tehdä Jumalan valtakunnan työtä kaukaisessa maassa.

Pizza oli hyvää, mutta sen syöminen tuntui jotenkin huijaamiselta, koska sitä oli hankalaa perustella välttämättömänä tai pyhänä. Niinpä lähetti koetti keksiä sellaisia perusteluja pizzan syömiselle, jotka hän itse voisi hyväksyä ja jotka vastaisivat niihin odotuksiin, joita hän koki tehtäväänsä siunattuna lähettinä.

Pizza ei siis saanut olla pelkästään hyvää, vaan sen täytyi olla ainakin tarpeellista. Esimerkiksi, että jaksaa tehdä töitä tai että perhe (aina kelpo perustelu) kaipasi jotain turvallista ja mukavaa suuresti muuttuneiden olosuhteiden keskellä. Ja muuten – jos näitä pizzoja ei lasketa – hän toimi tietysti vastuullisesti ja kohtuudella kaikessa arjessaan.

Nämä ovat toki myös hyviä asioita, mutta kutsumus näyttäytyi tälle lähetille lähinnä työn ja kieltäymyksen kautta. Kaikki asiat, joita ei voinut suoraviivaisesti perustella julistustehtävällä, olivat ainakin jonkin verran epäilyttäviä – ja pizzan syöminen oli vielä henkilökohtaisesti mukavaa, joten se saattoi olla erityisen turhaa. Tehtävähän oli julistaa, eikä syödä pizzaa.

Lähetin kokemuksesta heijastui, että kutsua ei ollutkaan saanut ihminen, vaan ainoastaan hänen työnsä ja suorittamisensa. Arvioimme asioiden ja itsemme hyödyllisyyttä perustuen niihin arvoihin, joihin todella uskomme. Varsin usein perusteet löytyvät saavutuksistamme tai tuottamastamme hyödystä – määrästä, tehokkuudesta, rahasta, terveydestä, työn laajuudesta tai uhrautumisestamme. Jumala ei kuitenkaan toimi näin. Hän kutsuu kokonaisia ihmisiä, ei pelkästään heidän koulutustaan, tehtäväänsä tai jotain muuta, mitä itse pidämme pyhänä tai ajattelemme Jumalalle kelpaavaksi. Kutsu koskee ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kutsuja itse pyhittää ihmisen ja hänen monenkirjavan elämänsä – ei pelkästään jotain kapeaa osa-aluetta, joka vastaa odotuksia tai on helposti perusteltavissa.

Voimme ehkä suhtautua hieman huvittuneesti ja armollisesti lähettiin ja hänen pizzoihinsa, mutta samankaltainen ajattelu ja odotukset kohdistuvat monesti myös teatterintekemiseen. Varsinkin jollain tapaa kristilliseen kontekstiin liitettynä teatteri voi harvoin vain olla olemassa. Sen pitää kertoa, tarkoittaa, julistaa, luoda toivoa, puolustaa arvoja tai muuten perustella hyödyllisyytensä ja olemassaolonsa. Muussa tapauksessa teatteri muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, hieman turhaksi tai joksikin, jota arvioidaan vain sanomansa kautta. Mikä on siis pizzan sanoma?

Pizzan sanoma on olla vilpitön ja kokonainen suhteessaan Jumalaan ja tekemisiinsä jokaisena päivänä. Syödä pizza tai tehdä sellaista teatteria, joka on vilpitöntä ja vapaata. Emme voi valita elämästämme vain parhaita paloja ja esitellä niitä Jumalalle kelpaavana tai vastaavasti pusertaa itse itsestämme kiitollisuutta, rakkautta ja iloa, jos se ei vastaa kokemustamme.

Välillä taitavatkin näyttelijät – ja ehkä juuri he – sortuvat esittämään tavallaan kaksinkertaista roolia, jos vastanäyttelijä ei käyttäydy odotetusti. Sen sijaan, että näyttelijä reagoisi vilpittömästi siihen, millainen toinen todella on ja mitä tapahtuu, niin hän saattaa oman roolinsa lisäksi päätyä esittämään vielä niinkuin toinen käyttäytyisi “normaalisti”. Tällöin varsinainen työ ei enää perustu sille mikä on totta, vaan itse luodulle illuusiolle tilanteesta “niinkuin sen pitäisi mennä”. Tämä on kuitenkin teennäisen oloista ja läpinäkyvää yleensä kaikille muille, paitsi tekijälle itselleen.

Toimimme joskus samoin suhteessamme Jumalaan. Sen sijaan, että huomioisimme, mitä hän todella sanoo, mitä tapahtuu ja mitä koemme, niin päädymme esittämään niinkuin Jumala käyttäytyisi tavalla, jonka olemme hänelle rajanneet ja suorittamaan omaa osuuttamme siinä samalla. Olemme päättäneet, mikä on “normaalia” Jumalalle ja uskomme tietävämme miten asioiden pitäisi toimia. Tämäkin on läpinäkyvää sekä Jumalalle, että usein myös muille. Psalmien kirjoittajat eivät sortuneet tällaiseen Jumalalle esittämiseen, vaan kirjoittivat vilpittömästi sen, mikä oli heille totta siinä hetkessä suhteessaan Jumalaan. Hyvät ja huonot päivät, ilot ja surut, voitokkaat hetket ja ne hetket, kun Jumala ei toimi odotetusti. Kaikki, sellaisena kuin se on – joskus perus mikropizza, joskus fantasiaa tuplajuustolla.

Kirkkaampi kruunu (osa 1)

Tämän kruunun valmistamisprosessiin ei sisältynyt kärsimystä. Bilteman lippalakki muuntui Nebukadnessarin kruunuksi Olipa kerran puu -näytelmää varten.

Tämän kruunun valmistamisprosessiin ei sisältynyt kärsimystä.
Bilteman lippalakki muuntui Nebukadnessarin kruunuksi Olipa kerran puu -näytelmää varten.

Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat – eli tekeekö kärsimys kaikesta parempaa?

Opettaessaan pohtii aina välillä pedagogiikkaa (heh!) ja melko usein törmää sellaiseen maailmankatsomukselliseen pohjavireeseen, että kärsimys parantaa melkein mitä vain. Se kuuluu asiaan, koska joskus vaan pitää ja kaikki ei voi olla kivaa. Jos prosessiin ei sisälly kärsimystä, niin sitä ei ole tehty ihan kunnolla. Kärsimystä sinällään pidetään jostain syystä tärkeänä ja sitä halutaan opettaa muillekin – koska onhan se nyt tärkeää, että vähän ainakin kärsii.
Kärsimisen hyveellä perustellaan huonoa opetusta tai ohjausta, kärsimällä vältetään konfliktit, kärsiminen pelastaa ihmissuhteet, kärsiminen jalostaa luonnetta ja tekee kaikesta kunnollista, kärsiminen jättää huomiotta huonon kohtelun, kärsivällisyyttä kuulutetaan ensimmäisenä vaikeuksien ilmaantuessa, kärsiminen kerää taivaspisteitä ja valmistaa kohtaamaan lisää kärsimystä, jota kuitenkin tulee.

“Kärsivä taiteilija” on taiteilijamyytissä aina jotenkin hieman enemmän taiteilija, kuin kollegansa, joka tekee työtään rauhassa. Kärsimyksen taikapöllyssä tehdään hieman enemmän totta, hieman enemmän oikeaa ja koskettavaa, hieman enemmän jotain äärimmäistä, johon lempeydellä ei ylletä. Kun itse kärsivä ohjaaja jakaa kärsimystään muillekin, niin sen täytyy olla taiteilijanero ja näyttelijät hakeutuvat kärsimään ja ottamaan itsestään enemmän irti.

Taiteilijatodellisuuden kanssa myytillä ei ole mitään tekemistä. Kärsimys vie voimat, lamauttaa, estää suoriutumasta, vie kapasiteettia, kuolettaa luovuuden ja saa ihmisen kiemurtelemaan etsien mitä tahansa apua. Se mikä ei tapa antaa lähinnä joukon epäterveitä selviytymiskeinoja (näitä taiteilijamyytissä riittää) ja mielenkiintoisen huumorintajun. Vaikka jotkut selviytyvät kärsimyksestä huolimatta, niin taiteentekemisen kannalta sillä ei ole itseisarvoa. Elämänkokemus auttaa ymmärtämään ja siihen sisältyy monesti enemmän tai vähemmän kärsimystä, mutta kärsimystä tuskin tarvitsee erikseen tavoitella.

Jos joku sitten muuttaa ennen tuskallisen prosessin vaikka mielekkääksi tekijöilleen, niin kärsimyksen kultissa siihen jää hieman huijauksen maku – eihän kaikki nyt voi olla kivaa – eihän?

Tuskaista prosessia perustellaan myös sillä, että siitä on mahdollisesti hyötyä myöhemmin, vaikka oppija itse ei sitä nyt ymmärräkään. Näissä tilanteissa toivoisi, että edes opettajalla olisi ymmärrys siitä, mitä mahdollista hyötyä opeteltavista asioista on myöhemmin. Jos kenelläkään ei ole mitään hajua, miksi asioita pitää opetella hankalasti, niin sellaisen voisi mahdollisesti kyseenalaistaa. Jälkiviisaus tai “mahdollinen hyöty myöhemmin” toimii myös silloin, kun oppimistilanne on mielekäs ja opeteltavissa asioissa selkeä päämäärä. Kärsimys sinällään tai tekemisen uskonvarainen päämäärättömyys ei tee asioista yhtään sen siunauksellisempia.

Tarkoittaako tämä, että kaiken pitää olla kivaa tai tehdä vain asioita, jotka sattuvat kiinnostamaan? Meitä ajaa eteenpäin yleensä joko sisäinen tai ulkoinen motivaatio. Ulkoinen motivaatio syntyy useimmiten pakosta, olosuhteista tai mahdollisuudesta vaikuttaa niihin merkittävästi. Sisäinen motivaatio syntyy kokemuksesta, että jokin on tärkeää, mielenkiintoista ja voisi olla mahdollista – ei mahdotonta, vaan toivon tavoitettavissa. Opettajana voi koettaa ruokkia tuota sisäistä motivaatiota, antaa merkityksiä, tartuttaa hitusen omasta mielenkiinnostaan ja luoda toivoa, että hieman enemmän on mahdollista.

Voimme kyllä nähdä vaivaa, toimia tavoitteellisesti ja kilvoitella sekä kokea erilaisia kärsimyksiä, mutta voitaisiinko jo luopua turhasta kärsimyksen ihannoinnista ja sen tahallisesta lisäämisestä paikoissa, joissa sitä ei tarvita?

(Lue kirjoituksen toinen osa täältä.)

Jumala armahtaa, minä en

jonna2
Joonan kirjaa pidetään usein opettavaisena kertomuksena siitä, mitä tapahtuu, jos vastustaa Jumalan tahtoa. Joona kieltäytyi lähtemästä saarnaamaan niniveläisille parannusta ja niinpä iso kala nielaisi hänet pakomatkallaan. Voiko Jumala siis pakottaa minut tekemään jotakin, mitä en haluaisi? Tai voiko kutsumuksestaan kieltäytyä? Joona vastaisi ehkä että pakko ei ole kuin kuolla.

Joona ei kipuillut sitä, olisiko hänestä ylipäätään profeetaksi, saihan hän muitakin ennussanoja, jotka puhui julki. Hänen ei kerrota valitelleen Jumalan kutsun hetkellä omaa kyvyttömyyttään epävarman Mooseksen tapaan. Sen sijaan Joona sanoi vielä ollessaan omassa maassaan, että tietää Jumalan olevan armollinen ja valmis luopumaan rangaistuksesta. Se, että Jumala pitäisi huolta pahoista niniveläisistä oli Joonalle liikaa.

Tunnistan itseni hyvin Joonan ylimielisyydestä. Kuvittelen usein, että olen oikeassa. Minähän se olen aina niin hyvä ajattelemaan ja toimin esimerkillisesti. Sepä se.
Sen lisäksi, että minäkin teen virheitä, ei kenelläkään muutenkaan ole valtaa tuomita muita. Älytön määrä mölinää on silti saatu aikaan pohtimalla kuka on omasta mielestä oikea kristitty ja kuka ei.
Huomaan joskus ajattelevani, ettei joku ihminen ansaitse arvostustani. On erityisen helppoa lisäksi paheksua muita synneistä, jotka eivät ole itselle tavanomaisia. Ja jos ei osaa nähdä vaikuttimia niiden taustalla, on vaikea myöskin ymmärtää toisen toimia ja asettua hänen asemaansa.
Jokainen haluaa tuntea olevansa hyvä, kelpaava ja onnellinen ja joskus rakentavat keinot siihen ovat jääneet elämän eväsrepusta. Synnin takana paetaan usein jotakin vielä suurempaa kipua ja täytetään omaa tyhjyyttä tavalla, joka tuottaa ympärille kärsimystä. Rakkaudettomuus ajaa meidät rikkomaan Jumalaa, itseämme ja toisiamme vastaan lukemattomin eri tavoin. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä aloittaa alusta.

Jumala on tullut täyttämään sydämen tyhjyyden ja rakastanut meitä ensin, jotta myös me rakastaisimme. Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin oli Ihmisen Poika maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.
Joona ei missään vaiheessa kiellä Jumalaa tai hänen suuruuttaan. Hän kertoo laivassa rehellisesti pakomatkansa syyn ja tunnustaa Herran. Kalan vatsassa ollessaankin hän on varma, että Jumala voi pelastaa hänet.
Ehkä Joonan suuttumus ja katkeruus oli tunnetta siitä, että muille annettava armahdus pienentäisi hänen ja Jumalan suhdetta. Ehkä Joona pelkäsi kuin tuhlaajapojan mustasukkainen isoveli, että hänelle itselleen ei anneta tarpeeksi ja että hänestä ei välitetä. Ja jos Jumala ei välitä minusta, mitä millään on enää väliä? Yhtä hyvin Jumala voi silloin ottaa minun henkeni. Ehkä raivon, katkeruuden ja yksinäisyyden erämaan keskeltä löytyy myös suurin läheisyys – Sinun käsiisi minä annan henkeni.

Jumala sanoo minullekin: Tyttäreni, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun sisaresi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.

Annetaan niiden kivien olla.

Mistä puhutaan?

Kysyessämme pari vuotta sitten millainen on elämä, aloimme puhua yllättävän paljon kuolemasta. Tämän syksyn aikana taas aloimme käsitellä nimenomaan kuolemaa – ja päädyimmekin pohtimaan paljon elämää.

Olemme käsitelleet kuolemaa, sotaa, nälkää ja sairautta – siis mm. kipua, menetystä, vihaa, kaipausta ja yksinäisyyttä. Työskentely oli tyssätä alkuunsa, koska aiheet eivät ole millään muotoa kevyitä. Tuntui kuitenkin siltä, että tästä olisi mahdollista sekä löytää itse että sanoa jotakin tärkeää juuri siksi. Tuntui myös siltä, että on puhuttava sellaisesta, joka kuitenkin koskee meitä kaikkia.

IMG_20171108_140614_972
Some-kuvan perusteella saattaa vaikuttaa tarmokkaalta ja säteilevältä, vaikka todellisuudessa olo olisi ollut monta viikkoa lähinnä toimeton, neuvoton ja ahdistunut. Hassunhauskoille arkipäivän kömmähdyksille kehtaa nauraa isollakin porukalla ja ne tekevät meistä vähän samaistuttavamman verkkaripiereskelijän kiiltokuvan sijaan. Niiden takaa löytyy kuitenkin jotakin vielä paljon rumempaa ja luotaantyöntävää, mitä ei ole tarkoituskaan jakaa koko maailmalle avoimena päiväkirjana, koska sellaisena niitä ei haluta eikä pystytä kohtaamaan. Vielä vähemmän ihmistä niiden alla.

Kyllä, sairaus, viha, nälkä ja kuolema ovat kamalia ja vaikeita asioita, mutta en pelkää käsitellä niitä, koska niitä ei tarvitsisi pelätä. Jos on joutunut luopumaan omasta viisaudestaan koska se ei kaikkia solmuja selvitä, ei vain hyödytä eikä halua enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Kun on menettänyt jotakin kaunista ja tärkeää, pysähtyy vastedes hetkeä kauemmin arvokkaan äärelle. Sen jälkeen kun on miettinyt mitä jos elämä päättyisi nyt, ei oikeastaan pelkää enää mitään. Jos kauheuden katsominen ei ole enää poikkeus vaan säännönmukaisuus niin ainakin tietää elävänsä.
Silti sitä takertuu tämän tästä murehtimaan yhtä sun toista pientä ja suurta, koska elämä ei ole järkevää tai sitä, mitä siitä tekee, vaan monimutkaista.

On ok, että on huonoja päiviä. On ok, että ei ole ok.
On ok olla väärässä paikassa, alisuoriutunut, tyhmä, ruma ja rikki ja on ok, jos ei menesty eikä selviydy.
On ok olla kamala ja vaikea. On ok olla ihminen.

Siksi kaikesta kuuluu tehdä taidetta.

Sen seitsemän hyvää syytä tehdä teatteria

teatteria2
Välillä minulta kysytään, mikä sai minut innostumaan teatterista. Syitä alkuinnostukseen oli moniakin, mutta oikeastaan tärkeänä pidän niitä syitä, jotka teatterissa tuntuvat merkityksellisiltä yhä uudestaan.

  1. Teatteri itse

    Teatteri on itsessään hyvä syy tehdä teatteria – useat vuosisatoja tai – tuhansia vanhat traditiot kohtaavat teatterissa jatkuvan nälän ymmärtää lisää, tutkia ihmisyyttä ja maailmaa, jäsentää sitä ja tehdä näkyväksi suoraan ihmiseltä ihmiselle. Teatterin illuusiot, läsnäolo, tarina ja näyttelijöiden vuorovaikutus luovat kohtaamisia, jotka ovat teatterissa ainutlaatuisia.

  2. Teatteri kehittää kykyä toimia empaattisesti

    Toiseuden ja erilaisuuden ymmärtäminen on teatterin ydintä. Hyvää roolisuoritusta on hankala tehdä, jos ei ymmärrä hahmonsa toimintaa tai pidä tärkeänä hänen elämäänsä ja ratkaisujaan. Toisen asemaan asettuminen kehittää tunnetaitoja ja auttaa näkemään oman navan ulkopuolelle. Teatterin kautta voi ymmärtää ihmisen elämän eri puolia ja paikkaamme luomakunnassa. Teatterissa voi tutkia ja kokea turvallisesti elämän parhaimpia ja pahimpia hetkiä. Jostain sieltä löytyy myös se, mikä on meille kaikille yhteistä.

  3. Yhteisöllisyys

    Teatteria harvoin tehdään täysin yksin ja useimmiten kohdataan vähintäänkin yleisöä. Monilahjakkaat yksinpuurtajatkin tarvitsevat toisia. Keith Johnstone onkin todennut, että jos haluaa näyttää hyvältä lavalla, niin kannattaa tehdä kaikkensa, että voisi auttaa siinä jotakin toista. Itsensä unohtaminen luo välittömyyttä ja vilpittömyyttä. Monialainen yhteistyö, toisen ihmisen kohtaaminen ja luottamus luovat pohjaa pyrkiessä kohti yhteistä päämäärää.

  4. Tarinoiden kertominen antaa muodon vaikeillekin asiakokonaisuuksille

    Yhteiskunta polarisoituu herkästi, ihmisiä ja asioita stereotypioidaan nopeasti. Teatteri tarjoaa vastalääkettä ja mahdollisuuden käsitellä asioita monelta puolelta. Uusi esitys voi tiivistää ihmisen kokoiseksi suuriakin määriä sirpaleista tietoa, sävyjä, merkityksiä ja yhteiskunnallista keskustelua. Tarinat ja ihmiskohtalot ovat usein helpommin ymmärrettäviä, kuin kasvottomat tilastot tai sekalainen uutisointi aiheesta, josta ei voi olla edes varma, puhuuko mikään osapuoli totta.

  5. Teatterilla on mahdollista vaikuttaa

    Teatteri on ollut kirottu ja siunattu valtaapitävien vahti jo muinaisista ajoista. Teatteri voi muuttaa yksittäisen ihmisen elämää, vaikuttaa yhteiskunnallisesti, nostaa esiin heitä, kenellä ei ole omaa ääntä, osoittaa tekopyhyyden ja tuoda ymmärrystä sinne, missä sitä kaivataan. Teatterissa voi myös nostaa esille asioita, jotka muuten ovat tabuja.

  6. Teatterissa on mahdollisuus tehdä vaikka mitä

    Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – teatterissa tarvitaan ja on tilaa monenlaiselle osaamiselle. Vaikka rajaisi teatterin erityissovellukset pois, niin arkiseenkin teatteriin mahtuu näyttelijäntyötä, ohjausta, kirjoittamista, rakentamista, askartelua, suunnittelua, puvustusta, maskeerausta, markkinointia, kuvausta, tuottamista, asiantuntijatehtäviä, opettamista, laulua, tanssia ja paljon muuta. Harvoin ehtii tulla tylsää. Monialainen luovuus, yhteistyö ja ammattitaito voi myös synnyttää uusia oivalluksia, jotka muuten jäisivät löytämättä.

  7. Itseilmaisu

    Meillä kaikilla on omat tapamme ilmaista itseämme, kertoa jotakin siitä, mikä on meistä tärkeää, hauskaa, kaunista, viisasta tai muuten hyvä huomioida. Teatteri tarjoaa monipuolisia mahdollisuuksia sekä pysytellä omimman ilmaisun mukavuusalueella että haastaa itseään uusilla tavoilla. Voi iloita yhtälailla omasta näyttelijäntyöstä, kuin siitä, että on saanut vaikka tehdä kappaleen uskottavaa rekvisiittaa näyttelijän avuksi tai auttanut ohjatessaan toista löytämään uuden puolen itsestään. Teatterissa vapaus, leikki ja keksimisen ilo saavat kuplia.

teatteria1
Syitä on varmasti lisää ja se, mitkä niistä ovat kulloinkin tärkeimmät, vaihtelee. Mitkä ovat sinun syysi tehdä teatteria?

Herkät taiteilijat™

hiljaa

On olemassa stereotypia herkistä taiteilijasieluista, enkä taida itsekään olla siitä poikkeus. Ehkä joskus herkkyydelle oli tosiaan tilaa vain esteettisen elämyksen äärellä, onneksi tilanne on pikkuhiljaa muuttumassa. Herkkyyttä ja herkkyydellä voidaan edelleen myös mitätöidä ja siksi olen ehkä vähän varonut suorasanaista tarttumista asiaan yleisesti. Keskustelu on usein myös hankalaa, koska käsite on hyvin monitulkintainen. Jokainen meistä on nimittäin varustettu omanlaisellaan kombolla kyseisen ominaisuuden suhteen. Yritän seuraavassa jäsennellä omaa kokemustani ja ajatuksiani.

Viime vuosina käydyssä herkkyyskeskustelussa provosoi nähdäkseni käsitys, että herkkyydellä oikeutetaan vihamielistä tai tuhoavaa käytöstä. Tämä voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla: Minulla on oikeus käyttäytyä muita kohtaan huonosti, koska olen herkkä tai minun ei tarvitse ottaa vastuuta loukkaavasta toiminnastani, koska toinen on liian herkkä.
Tätä taustaa vasten herkkyys näyttää sekoittuvan välillä synonyymiksi neuroottisuuden temperamenttipiirteelle. Herkkä ihminen voi kuitenkin mielestäni olla yhtä lailla temperamentiltaan joustava ja tunne-elämältään tasapainoinen.

Impulsiivisia, ahdistuneisuuteen taipuvaisia tai tunneilmaisultaan räiskähteleviä ihmisiä etsiytyy toki taiteellisen toiminnan pariin ja ehkä juuri näistä syistä. Teatteri ja draama ovat parantaneet minunkin itsetuntemustani  ja antaneet keinoja elämänhallintaan, taitoja ihmisenä olemiseen ja välineitä tunteiden käsittelemiseen. Minulle herkkyys ei kuitenkaan tarkoita niinkään kontrolloimattomuutta, ympäristön kuormittamista tai kovaäänistä korkeareaktiivisuutta. Kyse on enemmänkin omasta sisäisestä kokemusmaailmastani ja suhteesta itseeni. Muihin ihmisiin koen sen vaikuttavan eniten alttiutena myötätuntoisuuteen, siinä että minun on yleensä helppo tavoittaa toisen ihmisen kokemus.

Ehkä juuri teatterintekeminen lempeässä ja hyväksyvässä ilmapiirissä on auttanut minua piirtämään itseni ääriä ja antanut luvan tarkastella rehellisesti omia rajojani. Teatterissa ja draamatyöskentelyssä ollaan läsnä kokonaisvaltaisesti kaikin aistein ja luodaan myös täysin uusia todellisuuksia ja mahdollisuuksia. Sitä kautta olen voinut tehdä huomioita siitä kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja mitä tarvitsen mitoittaakseni voimani oikein. Minulle herkkyys on tapa prosessoida aistimuksia ja informaatiota perinpohjaisesti. Jonkun toisen mielestä se voi näyttää hitaudelta, pysähtyneisyydeltä tai siltä että en kestäisi paljoa. Minulle se tarkoittaa havainnoimisen hienojakoisuutta ja puhunkin usein herkkyyden synonyyminä hienovireisyydestä.

Minun tapani kasvaa on hitaasti, mutta varmasti. Jonkin asian pitkällisen työstämisen jälkeen koko dynamiikka on hallussani. Tiedän silloin, mitä mikäkin vaihde minulta vaatii ja tiedän myös kuinka pitkälle pääsen milläkin määrällä bensaa. Minulle herkkyys on suuri voimavara. On epätodennäköistä ehtiä mennä aivan kamalasti metsään, kun pienetkin sävyt vaativat huomiota ja tilanne jonkinlaista toimimista. Herkkyys, jonka sallin itselleni, pitää minut uskollisena itselleni. Ei tarvitse sairastaa kovin kauaa kaikkia vapaapäiviään, että tajuaa hiljentää työtahtia. Silloinkin kun en pysty muuttamaan olosuhteita suotuisammiksi, ymmärrän itseäni kuitenkin paremmin ja tilanteen hyväksyminen on helpompaa.

Herkkyys muovaa myös teatterinäkemystäni. Intensiteetissä ei ole kyse mäiskeestä, vaan jännitteestä ja siitä miten huomio on fokusoitu. Mielikuvan tai tunteen välittääkseen ei tarvitse aina huutaa ja huitoa. Itseasiassa sellainen toiminta ilman perustelua ja johdattelua nostaa minussa usein vain suojamuurit pystyyn. Jos haluaa tehdä vaikutuksen näyttämöllä, on turha tulla kekkaloimaan taivaasta annetulla ylästatuksella. Toisena ääripäänä on toisaalta sitten teennäinen alastatusnöyristely, joka pelaa “älkää lyökö lyötyä” -peliä. Kumpikin näistä lähestymistavoista kieltäytyy kommunikaatiosta, vaikuttumisesta ja vaikuttamisesta. Kumpikaan ei asetu aitoon vuoropuheluun ja leikkiin.

Näyttelemisessä ja sen tarvitsemassa läsnäolossa on minulle kyse haavoittuvaiseksi suostumisesta, siitä että antaa jotakin itsestään. Siitä, että uskaltaa katsoa silmästä silmään ei enempänä eikä vähempänä kuin on.

Jokaisella vakavasti otettavalla taitelijalla on aasialaisia vaikutteita ja Hollywood-kuorrutuksestaan huolimatta Karate Kid -elokuva (2010) sanoi sen taistelulajin treeneissä hyvin:

Being still is not the same as doing nothing.

Save

Play

play

Eräässä ensimmäisistä teatteriproduktioistani ohjaaja totesi, että sana ”näytelmä” on englanniksi ”play” – siis sama sana kuin ”leikki”. Se oli mielestäni hieno ajatus, vaikka en silloin ymmärtänyt sitä täysin. Minulle oli hankalaa löytää esittämäni hahmon tapa ilmaista itseään koska olin vielä näyttelijänä kokematon ja rooli oli kaukana omasta itsestäni. Kohtausharjoitusten välissä satuin kuitenkin pelleilemään roolihahmollani liioitellusti ja tavoitin hölmöilylläni jotakin siitä, mitä ohjaaja minulta toivoi. Seurauksena ei kuitenkaan ollut kehu oikeasta suunnasta ja ohje yrittää saada samat asiat itse näyttelemistilanteeseen. Sen sijaan ohjaajan turhautunut valitus jäädytti minut täysin, kun eri-ikäisiä ihmisiä sisältänyt ryhmämme sai kuulla, kuinka nuoret ovat juuri sellaisia kuin minä: Kun kohtaus on poikki, heittäydytään, mutta kun pitäisi tehdä oikeasti, ei heistä lähde irti mitään.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa opettajia vain siksi että sattuvat olemaan asemassa, jossa voivat kertoa muille ihmisille, millaisia asioita he eivät osaa tai tee. Pelkkä tämän huomion välittäminen tai vahvistaminen ohjattavalle eivät kuitenkaan useimmiten riitä auttamaan tätä muuttamaan asian tilaa. Opettajan työ vasta alkaa tämän huomion tekemisestä.

Olen pyörinyt näyttämöllä tanssin ja musiikin parissa taaperoikäisestä alkaen ja teatteri on minulle oikeastaan uusin esiintymismuoto. Teatteri oli lapsuudessani harrastuksena hyvin harvinainen ja useimmat ryhmät olivat vasta teini-ikäisille. Silloin en uskaltanut mennä mukaan, vaikka moni sitä minulle ehdottikin.
Minulla ei ollut työkaluja hitaasti lämpiävän luonteeni kesyttämiseen, joten uusi asia jännitti liikaa ja epäilin että en olisi tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää muutakin esiintymistä niin paljon, että en suoriutunut teknisesti niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Ennen esitysten alkua olin oksennuksen partaalla ja päätin kymmenen kertaa itsekseni, että tämän jälkeen en enää ikinä lupaudu nousemaan lavalle.

Ramppikuumeesta huolimatta kokeilin kuitenkin teatteria pienemmissä paloissa koulun näytelmissä ja musikaaleissa. Niissä esiintyminen oli yllättäen paljon mukavampaa ja rennompaa. Näytellessäni en jännittänyt yhtä paljon kuin laulaessa tai soittaessa. Ehkä uutuuden viehätyksestä johtuen osasin ajatella teatterin suhteen, että teen vain tasan tarkkaan niin kuin on harjoiteltu ja muistutin itseäni siitä, että olen onnistunut suorituksessani jo monta kertaa aikaisemmin. Antauduin lavatilanteen illuusiolle ja annoin palaa.

Myöhemmin kun opiskelin teatteria enemmän, rakastin jo näyttelemistä. Olin silti epävarma kyvyistäni ja halusin nähdä, olisiko minusta alalle. Aikaisemmat kokemukseni olivat keskittyneet produktioiden valmistamiseen ja olin työskennellyt lähes yksinomaan roolihahmon suojassa. Erilaisissa teatteriharjoituksissa ja improvisaatiossa koin lähtökohdan olevan enemmän oma persoonani. En uskaltanut heittäytyä tai tehdä älyttömyyksiä, vaan mietin jokaisen pienenkin ideani tarkasti etukäteen ja pelkäsin epäonnistumista. Muistan vieläkin aivan ensimmäisistä harjoituksista äänimaiseman, jossa piti tehdä maatilan ääniä. En päästänyt mokaamisen pelossani pihaustakaan. Erityisen hankalia olivat erilaiset höpötysharjoitukset, kuten harjoitus, jossa kuljetaan ympäri tilaa ja puhutaan ääneen omia ajatuksia. Menin tällaisissa tilanteissa välillä aivan lukkoon ja hiippailin hiljaa ympäri salia toivoen, että opettaja ei huomaa. ”Mikä tässä on nyt niin vaikeaa?!”, oli kysymys, johon minä tai opettaja emme tienneet vastausta. Tietä vapaaseen ilmaisuun taitaa myös olla nurinkurista etsiä painostamalla.

Teatteriin syventyessäni koin paineita siitä, olenko tarpeeksi hyvä näyttelijä. Tuntui siltä, että edellytyksenä olisi poikkeuksellinen lahjakkuus, muutoin teatteria ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Oman persoonani asettaminen muiden arvioitavaksi sekä vaatimus taidollisesta osaamisesta aiheuttivat epävarmuutta ja itsensä liiallista kontrollointia.
Vaikka tunsin olevani ammattikorkeakoulussa täysin oikeassa paikassa, koin edelleen ahdistusta improvisaatiokursseilla. Opiskelin ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni ja tämä teki näyttelemisestä vielä hieman hankalampaa. Suomen kurssin aikana pääsin pitkästä aikaa improvisoimaan suomeksi ja yllätyin siitä verbaalisesta kekseliäisyydestä, joka ryöpsähti esiin. Kaikki kehittymiseni ei ollut päässyt minulle itselleni näkyviin esiintymiskielen takaa.
Kuitenkin vasta tarinateatterikurssi viimeisenä vuonna sai minut lopultakin säntäämään lavalle ensimmäisten joukossa. Tarinan kaari oli valmiina, minun tarvitsi vain hypätä kyytiin ja tehdä matkasta värikäs. Näyttelijän vastuuttomuus tapahtumaketjusta oli minulle ainutlaatuisen vapauttavaa.

play2

Lasten kanssa työskenteleminen on auttanut minua suuresti leikin elementin löytämisessä. Työssäni olen tarkkaillut heidän luontaista tapaansa tulkita teatterin ilmaisukeinoja. Lapset myös todella näyttävät sen, olenko saanut vangittua heidän huomionsa.
Erään kerran näytelmän lavatilanteisiin uppoutuminen oli hankalampaa kun esityksistä oli ollut taukoa ja oli paljon muisteltavaa. Yhdessä kohtauksessa pienen eleen (käden pitäminen sydämen päällä) puuttuminen vaikeutti sen tulkintaa, ja yleisönä olleet lapset eivät osanneetkaan vastata nopeasti kysymykseen huonosta omastatunnosta. Kun ymmärsin ottaa eleen mukaan seuraavissa esityksissä, yleisö oli jälleen heti oikeilla jäljillä. Sain muistutuksen siitä, miten sopiva määrä itsensä unohtamista ja uskallusta antautua leikkiin ovat edellytyksiä kokonaisvaltaiselle ilmaisulle ja sanoman välittymiselle.

Kun työskentelin näyttelijänä improvisaatioesityksissä, välttelin aluksi vastuuta. Isommassa porukassa oli helppo piiloutua estottomampien tekijöiden taakse ja odottaa, että joku muu keksisi paremmat ideat. Kahden näyttelijän esityksissä minun oli kuitenkin pakko tarjota ratkaisuja. Yleisönä olleet lapset  antoivat niin railakkaita ja epäloogisia ehdotuksia, että näytteleminen niiden varassa oli yllättäen todella helppoa ja mielettömän hauskaa. Itsesensuurini hupeni silmissä kun yritimme esimerkiksi keksiä, miten leijonan saapuminen kaivokseen loukkuun jääneen ihmisen luo pelastaisi hänet sieltä. Lapsiyleisön välitön tapa reagoida näkemäänsä ja innostus iloita kanssamme syntyvistä kohtauksista antoivat minulle tarvitsemiani onnistumisen kokemuksia ja ohjasivat minua eteenpäin yhä rennompaan tekemiseen. Ymmärsin vihdoin, mistä heittäytymisessä on kyse: pyrin ottamaan itseni ja tilanteen vain niin vakavasti kuin on aivan välttämätöntä, ja se on hyvin, hyvin vähän.

Olen saanut ohjattaviltani hyvää palautetta juuri siitä, minkä oppimiseen minulta itseltäni on mennyt kauan. Tunneillani tuntee itsensä vapaaksi kokeilemaan ja heittäytymään, eikä epäonnistumista tarvitse pelätä.
Ohjaajana tehtäväni on olla kuin energisoiva peili, tekijöiden innostuksen ja ilon jakaja ja kertaaja. Minulle on tärkeää, että koemme ryhmäni kanssa tekevämme kulloistakin asiaa yhdessä. Koulutukseni on tietysti antanut minulle työkaluja näyttelijäntyön tekniseen suorittamiseen, mutta luovuus, uusien ja yllättävien elementtien yhdistelemisen kyky, liekehtii meissä kaikissa ihmisissä. Sen näkeminen on kasvattanut minuun kunnioituksen ja kiitollisuuden jokaista ihmistä kohtaan, jonka työssäni tapaan.

Löysin leikin maailmaan lopulta sen asiantuntijoiden, lasten, kautta. Tähän ulottuvuuteen tahdon kuljettaa myös ohjattavani riippumatta heidän iästään. Se tekee näyttelemisestä paljon helpompaa.
Se tekee näyttelemisen.

Save