Avainsana-arkisto: empatia

Siunattu teatterintekijä

image10

Ensimmäisen teatterilinjaopetusvuoden jälkeen minulta on kysytty jo monesti, että miten vuosi meni. Useimmiten olen hetken mietinnän jälkeen vastannut, että ainakin se oli intensiivistä hyvällä tavalla. Joskus olen lisännyt, että oikeastaan vuosi meni myös jollain tapaa suunnitellusti, vaikka tarjosi sitten lopulta myös paljon enemmän.

Teksti lukuvuoteen mahtuneesta teatterista, ihmisistä tai ajatuksista pyöri mielessäni pitkään, mutta ei saanut kunnollista muotoaan opetustuntien lomassa. Nyt on tässä pari kuukautta mennyt miettiessä ja erilaisissa paperihommissa varsinaisen luokkatyöskentelyn loputtua ja ajatukset alkavat muotoutua tekstiksi.

Intensiivinen vuosi oli –  teatterilinjan elämä tuntui ehkä jollain tapaa perheeltä, jolla on yhteinen työ, arki ja juhla kaikkine sävyineen. Suunnitellustikin vuosi tosiaan meni. Tai ehkä se vastasi niihin melko suuriin odotuksiin, mitä itsellä oli täyspäiväisestä teatteriopetuksesta. Ajatus ja suunnitelmia tämänkaltaisesta linjasta oli ollut olemassa jo pidempään, ja nyt oli oikeastaan vain aika tehdä siitä totta. Suunnitelmat muuttuivat eläväksi ja kehittyväksi opintolinjaksi, kun asiat todella tapahtuivat ja opiskelijat, opettajat, opiston henkilökunta ja muut kanssaeläjät jakoivat yhteistä tilaa, näkyä ja työtä.

Lukuvuosi alkoi tehtäväänsiunaamisella. Teatterilinjan aloittaminen oli saanut vahvistuksen vain muutama päivä aikaisemmin ja sitten kaikki eteni varsin nopeasti – tilat kuntoon, sähköpostit, ohjeistukset, välineistön hankinta ja vuokraus, jaksosuunnitelmat ja ensimmäisten viikkojen lukujärjestykset. Siunaus sinällään oli hämmentävä kokemus. En tiedä montaakaan täyspäiväiseen teatterityöhön siunattua tekijää, joten oli jo sinällään erityistä olla tässä työssä seurakunnan ja siunauksen kannattelemana. Tuo hetki oli jollain tapaa myös uusi avaus. Teatteria on valitettavasti tottunut selittelemään, puolustamaan, ajamaan pioneerihengessä uusiin paikkoihin ja tekemään rautalankamalleja ihmisyyden ja uskon tutkimuksen löydöistä perustellakseen olemassaoloaan. Tuntui tärkeältä, että nyt saattaisi olla hetken aikaa mahdollisuus toimia niin, että teatterille on tuki ja lupa.

Joskus noin puolen tuhannen opetustunnin jälkeen aika linjalla siihen asti tuntui saavutukselta. Olimme ehtineet sukeltaa teatterin maailmaan monesta näkökulmasta ja löytäneet merkityksellisiä kokonaisuuksia. Vähän kerrallaan alkoi kuitenkin tuntua enemmän siltä, että tietojen ja taitojen opettamisen sijaan on kyse yhteyden ja merkityksen löytymisestä, yhteiseen muuttumiseen suostumisesta.

Kokemuksen myötä on kertynyt tietoja ja käytäntöjä, harjoituksia, temppuja ja valmiita sanoituksia teatterin ja ihmisyyden ilmiöille, totuttanut kehonsa ja mielensä notkeaksi tarvittavaan työhön, mutta pohjimmiltaan on kysymys joka kerta uudelleen siitä, että löytävätkö nämä ihmiset keskenään riittävän yhteyden, jotain merkityksellistä ja voiko kokemuksen jakaa muiden kanssa. Vuoden edetessä tuntui jatkuvasti vähemmän opettajalta, enemmän vain siunatulta. Paljon on kiitollisuutta, jota ei oikein osaa ilmaista muuten, kuin luottavaisella hengityksellä. Ehkä tämä linja oli sitten osa omia sommitelmia suurempaa suunnitelmaa.

Nähtäväksi jää miten linja tästä jatkuu. Mielelläni tätä työtä tekisin. Haku seuraavalle vuodelle on auki osoitteessa www.teatterilinja.fi.

 

Se on monimutkaista

bty

Ajattelu on hankalaa ja siksi annamme välillä jonkun muun tehdä sen puolestamme.

Kohtaamme elämän ilmiöt aiemman tiedon ja opetuksen perusteella ja mitä vähemmän asiasta meillä on varsinaisesti kokemusta, niin sitä enemmän mielipiteemme siitä on muiden sanomisten pohjalla. Tämä on tietysti välttämätöntä, kaikesta ei voi tietää ja ymmärtää kaikkea. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä yrittämästä. Joskus ihmiset tuntuvat muuttuvan “tylsiksi aikuisiksi” siinä vaiheessa, kun he päättävät, että eivät enää opi, kasva tai muutu ja toistelevat sitä itselleen pitääkseen tilanteen sellaisena.

Viestinnässä käytetään tätä ajattelun vaivalloisuutta jopa hyväksi. Ensimmäiset kohtalaisen voimakkaasti ja selkeästi esitetyt ideat jäävät helposti elämään, vaikka myöhemmin osoittautuisivatkin vääriksi. Hyvin tiivistetty ilmaisu, joka on ratkaisevinaan jonkin moniulotteisen ongelman, on helposti toisteltavissa. Tiivistäminen on karsintaa ja joskus se on tehty hyvin tarkoitushakuisesti tai karsitaan niin suuria oksia, että puu kuolee. Pelkkä runko ei ole elävä puu, se on kuollut tukki.

Vielä hankalampaa on varsinaisesti muuttaa ajattelua, koska se vaatii muutosta meissä itsessämme. Olemme tottuneet vanhaan minäämme, siinä olemme siinä vahvoja ja meillä on valmiit vastaukset. Uusi on tuntematonta ja epävarmaa ja siksi se tuntuu hetkellisesti heikkoudelta. Tämä muutos on kuitenkin mahdollinen silloin, kun olemme turvassa ja välitettyjä. Tämän voi muistaa silloinkin, kun kohtaa muita ihmisiä. Ilman välittämistä tiedosta tulee vain kilpailu nokkeluudesta, oman retorisen paremmuuden osoittamista julmassa leikissä, jonka pisteillä paukutellaan henkseleitä. Kun tietoon lisää välittämistä, ymmärrystä ja kokemusta, se voi muuttua viisaudeksi.

Kun kohtaamme aiempaan ajatteluumme sovittamattomia asioita, niin meidän on joko muutettava itseämme tai suljettava tietoisesti silmämme. Silmien sulkeminen on helmpompaa, jos kaikki muutkin tekevät niin. Itsensä muuttamiseen voi kuitenkin tottua. Onhan se aina jossain määrin hapokasta huomata olevansa väärässä tai että ei ole osannut huomioida asiaan liittyviä eri puolia ja sävyjä, mutta toisaalta muu ei oikein tuntuisi enää vilpittömältä tavoitellessa sitä, mikä on totta ja rakkaudellista.

Sen seitsemän hyvää syytä tehdä teatteria

teatteria2
Välillä minulta kysytään, mikä sai minut innostumaan teatterista. Syitä alkuinnostukseen oli moniakin, mutta oikeastaan tärkeänä pidän niitä syitä, jotka teatterissa tuntuvat merkityksellisiltä yhä uudestaan.

  1. Teatteri itse

    Teatteri on itsessään hyvä syy tehdä teatteria – useat vuosisatoja tai – tuhansia vanhat traditiot kohtaavat teatterissa jatkuvan nälän ymmärtää lisää, tutkia ihmisyyttä ja maailmaa, jäsentää sitä ja tehdä näkyväksi suoraan ihmiseltä ihmiselle. Teatterin illuusiot, läsnäolo, tarina ja näyttelijöiden vuorovaikutus luovat kohtaamisia, jotka ovat teatterissa ainutlaatuisia.

  2. Teatteri kehittää kykyä toimia empaattisesti

    Toiseuden ja erilaisuuden ymmärtäminen on teatterin ydintä. Hyvää roolisuoritusta on hankala tehdä, jos ei ymmärrä hahmonsa toimintaa tai pidä tärkeänä hänen elämäänsä ja ratkaisujaan. Toisen asemaan asettuminen kehittää tunnetaitoja ja auttaa näkemään oman navan ulkopuolelle. Teatterin kautta voi ymmärtää ihmisen elämän eri puolia ja paikkaamme luomakunnassa. Teatterissa voi tutkia ja kokea turvallisesti elämän parhaimpia ja pahimpia hetkiä. Jostain sieltä löytyy myös se, mikä on meille kaikille yhteistä.

  3. Yhteisöllisyys

    Teatteria harvoin tehdään täysin yksin ja useimmiten kohdataan vähintäänkin yleisöä. Monilahjakkaat yksinpuurtajatkin tarvitsevat toisia. Keith Johnstone onkin todennut, että jos haluaa näyttää hyvältä lavalla, niin kannattaa tehdä kaikkensa, että voisi auttaa siinä jotakin toista. Itsensä unohtaminen luo välittömyyttä ja vilpittömyyttä. Monialainen yhteistyö, toisen ihmisen kohtaaminen ja luottamus luovat pohjaa pyrkiessä kohti yhteistä päämäärää.

  4. Tarinoiden kertominen antaa muodon vaikeillekin asiakokonaisuuksille

    Yhteiskunta polarisoituu herkästi, ihmisiä ja asioita stereotypioidaan nopeasti. Teatteri tarjoaa vastalääkettä ja mahdollisuuden käsitellä asioita monelta puolelta. Uusi esitys voi tiivistää ihmisen kokoiseksi suuriakin määriä sirpaleista tietoa, sävyjä, merkityksiä ja yhteiskunnallista keskustelua. Tarinat ja ihmiskohtalot ovat usein helpommin ymmärrettäviä, kuin kasvottomat tilastot tai sekalainen uutisointi aiheesta, josta ei voi olla edes varma, puhuuko mikään osapuoli totta.

  5. Teatterilla on mahdollista vaikuttaa

    Teatteri on ollut kirottu ja siunattu valtaapitävien vahti jo muinaisista ajoista. Teatteri voi muuttaa yksittäisen ihmisen elämää, vaikuttaa yhteiskunnallisesti, nostaa esiin heitä, kenellä ei ole omaa ääntä, osoittaa tekopyhyyden ja tuoda ymmärrystä sinne, missä sitä kaivataan. Teatterissa voi myös nostaa esille asioita, jotka muuten ovat tabuja.

  6. Teatterissa on mahdollisuus tehdä vaikka mitä

    Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – teatterissa tarvitaan ja on tilaa monenlaiselle osaamiselle. Vaikka rajaisi teatterin erityissovellukset pois, niin arkiseenkin teatteriin mahtuu näyttelijäntyötä, ohjausta, kirjoittamista, rakentamista, askartelua, suunnittelua, puvustusta, maskeerausta, markkinointia, kuvausta, tuottamista, asiantuntijatehtäviä, opettamista, laulua, tanssia ja paljon muuta. Harvoin ehtii tulla tylsää. Monialainen luovuus, yhteistyö ja ammattitaito voi myös synnyttää uusia oivalluksia, jotka muuten jäisivät löytämättä.

  7. Itseilmaisu

    Meillä kaikilla on omat tapamme ilmaista itseämme, kertoa jotakin siitä, mikä on meistä tärkeää, hauskaa, kaunista, viisasta tai muuten hyvä huomioida. Teatteri tarjoaa monipuolisia mahdollisuuksia sekä pysytellä omimman ilmaisun mukavuusalueella että haastaa itseään uusilla tavoilla. Voi iloita yhtälailla omasta näyttelijäntyöstä, kuin siitä, että on saanut vaikka tehdä kappaleen uskottavaa rekvisiittaa näyttelijän avuksi tai auttanut ohjatessaan toista löytämään uuden puolen itsestään. Teatterissa vapaus, leikki ja keksimisen ilo saavat kuplia.

teatteria1
Syitä on varmasti lisää ja se, mitkä niistä ovat kulloinkin tärkeimmät, vaihtelee. Mitkä ovat sinun syysi tehdä teatteria?

Herkät taiteilijat™

hiljaa

On olemassa stereotypia herkistä taiteilijasieluista, enkä taida itsekään olla siitä poikkeus. Ehkä joskus herkkyydelle oli tosiaan tilaa vain esteettisen elämyksen äärellä, onneksi tilanne on pikkuhiljaa muuttumassa. Herkkyyttä ja herkkyydellä voidaan edelleen myös mitätöidä ja siksi olen ehkä vähän varonut suorasanaista tarttumista asiaan yleisesti. Keskustelu on usein myös hankalaa, koska käsite on hyvin monitulkintainen. Jokainen meistä on nimittäin varustettu omanlaisellaan kombolla kyseisen ominaisuuden suhteen. Yritän seuraavassa jäsennellä omaa kokemustani ja ajatuksiani.

Viime vuosina käydyssä herkkyyskeskustelussa provosoi nähdäkseni käsitys, että herkkyydellä oikeutetaan vihamielistä tai tuhoavaa käytöstä. Tämä voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla: Minulla on oikeus käyttäytyä muita kohtaan huonosti, koska olen herkkä tai minun ei tarvitse ottaa vastuuta loukkaavasta toiminnastani, koska toinen on liian herkkä.
Tätä taustaa vasten herkkyys näyttää sekoittuvan välillä synonyymiksi neuroottisuuden temperamenttipiirteelle. Herkkä ihminen voi kuitenkin mielestäni olla yhtä lailla temperamentiltaan joustava ja tunne-elämältään tasapainoinen.

Impulsiivisia, ahdistuneisuuteen taipuvaisia tai tunneilmaisultaan räiskähteleviä ihmisiä etsiytyy toki taiteellisen toiminnan pariin ja ehkä juuri näistä syistä. Teatteri ja draama ovat parantaneet minunkin itsetuntemustani  ja antaneet keinoja elämänhallintaan, taitoja ihmisenä olemiseen ja välineitä tunteiden käsittelemiseen. Minulle herkkyys ei kuitenkaan tarkoita niinkään kontrolloimattomuutta, ympäristön kuormittamista tai kovaäänistä korkeareaktiivisuutta. Kyse on enemmänkin omasta sisäisestä kokemusmaailmastani ja suhteesta itseeni. Muihin ihmisiin koen sen vaikuttavan eniten alttiutena myötätuntoisuuteen, siinä että minun on yleensä helppo tavoittaa toisen ihmisen kokemus.

Ehkä juuri teatterintekeminen lempeässä ja hyväksyvässä ilmapiirissä on auttanut minua piirtämään itseni ääriä ja antanut luvan tarkastella rehellisesti omia rajojani. Teatterissa ja draamatyöskentelyssä ollaan läsnä kokonaisvaltaisesti kaikin aistein ja luodaan myös täysin uusia todellisuuksia ja mahdollisuuksia. Sitä kautta olen voinut tehdä huomioita siitä kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja mitä tarvitsen mitoittaakseni voimani oikein. Minulle herkkyys on tapa prosessoida aistimuksia ja informaatiota perinpohjaisesti. Jonkun toisen mielestä se voi näyttää hitaudelta, pysähtyneisyydeltä tai siltä että en kestäisi paljoa. Minulle se tarkoittaa havainnoimisen hienojakoisuutta ja puhunkin usein herkkyyden synonyyminä hienovireisyydestä.

Minun tapani kasvaa on hitaasti, mutta varmasti. Jonkin asian pitkällisen työstämisen jälkeen koko dynamiikka on hallussani. Tiedän silloin, mitä mikäkin vaihde minulta vaatii ja tiedän myös kuinka pitkälle pääsen milläkin määrällä bensaa. Minulle herkkyys on suuri voimavara. On epätodennäköistä ehtiä mennä aivan kamalasti metsään, kun pienetkin sävyt vaativat huomiota ja tilanne jonkinlaista toimimista. Herkkyys, jonka sallin itselleni, pitää minut uskollisena itselleni. Ei tarvitse sairastaa kovin kauaa kaikkia vapaapäiviään, että tajuaa hiljentää työtahtia. Silloinkin kun en pysty muuttamaan olosuhteita suotuisammiksi, ymmärrän itseäni kuitenkin paremmin ja tilanteen hyväksyminen on helpompaa.

Herkkyys muovaa myös teatterinäkemystäni. Intensiteetissä ei ole kyse mäiskeestä, vaan jännitteestä ja siitä miten huomio on fokusoitu. Mielikuvan tai tunteen välittääkseen ei tarvitse aina huutaa ja huitoa. Itseasiassa sellainen toiminta ilman perustelua ja johdattelua nostaa minussa usein vain suojamuurit pystyyn. Jos haluaa tehdä vaikutuksen näyttämöllä, on turha tulla kekkaloimaan taivaasta annetulla ylästatuksella. Toisena ääripäänä on toisaalta sitten teennäinen alastatusnöyristely, joka pelaa “älkää lyökö lyötyä” -peliä. Kumpikin näistä lähestymistavoista kieltäytyy kommunikaatiosta, vaikuttumisesta ja vaikuttamisesta. Kumpikaan ei asetu aitoon vuoropuheluun ja leikkiin.

Näyttelemisessä ja sen tarvitsemassa läsnäolossa on minulle kyse haavoittuvaiseksi suostumisesta, siitä että antaa jotakin itsestään. Siitä, että uskaltaa katsoa silmästä silmään ei enempänä eikä vähempänä kuin on.

Jokaisella vakavasti otettavalla taitelijalla on aasialaisia vaikutteita ja Hollywood-kuorrutuksestaan huolimatta Karate Kid -elokuva (2010) sanoi sen taistelulajin treeneissä hyvin:

Being still is not the same as doing nothing.

Save