Avainsana-arkisto: esitys

Play

play

Eräässä ensimmäisistä teatteriproduktioistani ohjaaja totesi, että sana ”näytelmä” on englanniksi ”play” – siis sama sana kuin ”leikki”. Se oli mielestäni hieno ajatus, vaikka en silloin ymmärtänyt sitä täysin. Minulle oli hankalaa löytää esittämäni hahmon tapa ilmaista itseään koska olin vielä näyttelijänä kokematon ja rooli oli kaukana omasta itsestäni. Kohtausharjoitusten välissä satuin kuitenkin pelleilemään roolihahmollani liioitellusti ja tavoitin hölmöilylläni jotakin siitä, mitä ohjaaja minulta toivoi. Seurauksena ei kuitenkaan ollut kehu oikeasta suunnasta ja ohje yrittää saada samat asiat itse näyttelemistilanteeseen. Sen sijaan ohjaajan turhautunut valitus jäädytti minut täysin, kun eri-ikäisiä ihmisiä sisältänyt ryhmämme sai kuulla, kuinka nuoret ovat juuri sellaisia kuin minä: Kun kohtaus on poikki, heittäydytään, mutta kun pitäisi tehdä oikeasti, ei heistä lähde irti mitään.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa opettajia vain siksi että sattuvat olemaan asemassa, jossa voivat kertoa muille ihmisille, millaisia asioita he eivät osaa tai tee. Pelkkä tämän huomion välittäminen tai vahvistaminen ohjattavalle eivät kuitenkaan useimmiten riitä auttamaan tätä muuttamaan asian tilaa. Opettajan työ vasta alkaa tämän huomion tekemisestä.

Olen pyörinyt näyttämöllä tanssin ja musiikin parissa taaperoikäisestä alkaen ja teatteri on minulle oikeastaan uusin esiintymismuoto. Teatteri oli lapsuudessani harrastuksena hyvin harvinainen ja useimmat ryhmät olivat vasta teini-ikäisille. Silloin en uskaltanut mennä mukaan, vaikka moni sitä minulle ehdottikin.
Minulla ei ollut työkaluja hitaasti lämpiävän luonteeni kesyttämiseen, joten uusi asia jännitti liikaa ja epäilin että en olisi tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää muutakin esiintymistä niin paljon, että en suoriutunut teknisesti niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Ennen esitysten alkua olin oksennuksen partaalla ja päätin kymmenen kertaa itsekseni, että tämän jälkeen en enää ikinä lupaudu nousemaan lavalle.

Ramppikuumeesta huolimatta kokeilin kuitenkin teatteria pienemmissä paloissa koulun näytelmissä ja musikaaleissa. Niissä esiintyminen oli yllättäen paljon mukavampaa ja rennompaa. Näytellessäni en jännittänyt yhtä paljon kuin laulaessa tai soittaessa. Ehkä uutuuden viehätyksestä johtuen osasin ajatella teatterin suhteen, että teen vain tasan tarkkaan niin kuin on harjoiteltu ja muistutin itseäni siitä, että olen onnistunut suorituksessani jo monta kertaa aikaisemmin. Antauduin lavatilanteen illuusiolle ja annoin palaa.

Myöhemmin kun opiskelin teatteria enemmän, rakastin jo näyttelemistä. Olin silti epävarma kyvyistäni ja halusin nähdä, olisiko minusta alalle. Aikaisemmat kokemukseni olivat keskittyneet produktioiden valmistamiseen ja olin työskennellyt lähes yksinomaan roolihahmon suojassa. Erilaisissa teatteriharjoituksissa ja improvisaatiossa koin lähtökohdan olevan enemmän oma persoonani. En uskaltanut heittäytyä tai tehdä älyttömyyksiä, vaan mietin jokaisen pienenkin ideani tarkasti etukäteen ja pelkäsin epäonnistumista. Muistan vieläkin aivan ensimmäisistä harjoituksista äänimaiseman, jossa piti tehdä maatilan ääniä. En päästänyt mokaamisen pelossani pihaustakaan. Erityisen hankalia olivat erilaiset höpötysharjoitukset, kuten harjoitus, jossa kuljetaan ympäri tilaa ja puhutaan ääneen omia ajatuksia. Menin tällaisissa tilanteissa välillä aivan lukkoon ja hiippailin hiljaa ympäri salia toivoen, että opettaja ei huomaa. ”Mikä tässä on nyt niin vaikeaa?!”, oli kysymys, johon minä tai opettaja emme tienneet vastausta. Tietä vapaaseen ilmaisuun taitaa myös olla nurinkurista etsiä painostamalla.

Teatteriin syventyessäni koin paineita siitä, olenko tarpeeksi hyvä näyttelijä. Tuntui siltä, että edellytyksenä olisi poikkeuksellinen lahjakkuus, muutoin teatteria ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Oman persoonani asettaminen muiden arvioitavaksi sekä vaatimus taidollisesta osaamisesta aiheuttivat epävarmuutta ja itsensä liiallista kontrollointia.
Vaikka tunsin olevani ammattikorkeakoulussa täysin oikeassa paikassa, koin edelleen ahdistusta improvisaatiokursseilla. Opiskelin ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni ja tämä teki näyttelemisestä vielä hieman hankalampaa. Suomen kurssin aikana pääsin pitkästä aikaa improvisoimaan suomeksi ja yllätyin siitä verbaalisesta kekseliäisyydestä, joka ryöpsähti esiin. Kaikki kehittymiseni ei ollut päässyt minulle itselleni näkyviin esiintymiskielen takaa.
Kuitenkin vasta tarinateatterikurssi viimeisenä vuonna sai minut lopultakin säntäämään lavalle ensimmäisten joukossa. Tarinan kaari oli valmiina, minun tarvitsi vain hypätä kyytiin ja tehdä matkasta värikäs. Näyttelijän vastuuttomuus tapahtumaketjusta oli minulle ainutlaatuisen vapauttavaa.

play2

Lasten kanssa työskenteleminen on auttanut minua suuresti leikin elementin löytämisessä. Työssäni olen tarkkaillut heidän luontaista tapaansa tulkita teatterin ilmaisukeinoja. Lapset myös todella näyttävät sen, olenko saanut vangittua heidän huomionsa.
Erään kerran näytelmän lavatilanteisiin uppoutuminen oli hankalampaa kun esityksistä oli ollut taukoa ja oli paljon muisteltavaa. Yhdessä kohtauksessa pienen eleen (käden pitäminen sydämen päällä) puuttuminen vaikeutti sen tulkintaa, ja yleisönä olleet lapset eivät osanneetkaan vastata nopeasti kysymykseen huonosta omastatunnosta. Kun ymmärsin ottaa eleen mukaan seuraavissa esityksissä, yleisö oli jälleen heti oikeilla jäljillä. Sain muistutuksen siitä, miten sopiva määrä itsensä unohtamista ja uskallusta antautua leikkiin ovat edellytyksiä kokonaisvaltaiselle ilmaisulle ja sanoman välittymiselle.

Kun työskentelin näyttelijänä improvisaatioesityksissä, välttelin aluksi vastuuta. Isommassa porukassa oli helppo piiloutua estottomampien tekijöiden taakse ja odottaa, että joku muu keksisi paremmat ideat. Kahden näyttelijän esityksissä minun oli kuitenkin pakko tarjota ratkaisuja. Yleisönä olleet lapset  antoivat niin railakkaita ja epäloogisia ehdotuksia, että näytteleminen niiden varassa oli yllättäen todella helppoa ja mielettömän hauskaa. Itsesensuurini hupeni silmissä kun yritimme esimerkiksi keksiä, miten leijonan saapuminen kaivokseen loukkuun jääneen ihmisen luo pelastaisi hänet sieltä. Lapsiyleisön välitön tapa reagoida näkemäänsä ja innostus iloita kanssamme syntyvistä kohtauksista antoivat minulle tarvitsemiani onnistumisen kokemuksia ja ohjasivat minua eteenpäin yhä rennompaan tekemiseen. Ymmärsin vihdoin, mistä heittäytymisessä on kyse: pyrin ottamaan itseni ja tilanteen vain niin vakavasti kuin on aivan välttämätöntä, ja se on hyvin, hyvin vähän.

Olen saanut ohjattaviltani hyvää palautetta juuri siitä, minkä oppimiseen minulta itseltäni on mennyt kauan. Tunneillani tuntee itsensä vapaaksi kokeilemaan ja heittäytymään, eikä epäonnistumista tarvitse pelätä.
Ohjaajana tehtäväni on olla kuin energisoiva peili, tekijöiden innostuksen ja ilon jakaja ja kertaaja. Minulle on tärkeää, että koemme ryhmäni kanssa tekevämme kulloistakin asiaa yhdessä. Koulutukseni on tietysti antanut minulle työkaluja näyttelijäntyön tekniseen suorittamiseen, mutta luovuus, uusien ja yllättävien elementtien yhdistelemisen kyky, liekehtii meissä kaikissa ihmisissä. Sen näkeminen on kasvattanut minuun kunnioituksen ja kiitollisuuden jokaista ihmistä kohtaan, jonka työssäni tapaan.

Löysin leikin maailmaan lopulta sen asiantuntijoiden, lasten, kautta. Tähän ulottuvuuteen tahdon kuljettaa myös ohjattavani riippumatta heidän iästään. Se tekee näyttelemisestä paljon helpompaa.
Se tekee näyttelemisen.

Save

Kuninkaan uudet vaatteet, osa 1

Rekvisiittaa Paraabelin näytelmästä "Olipa kerran Puu"

Rekvisiittaa Paraabelin näytelmästä ”Olipa kerran puu”

Teatteriesityksen valmistamisessa yksityiskohtien määrä on joskus häkellyttävä. Kummallisella tavalla kokonaisuus kuitenkin muodostuu pienistä puroista ensi-iltaan mennessä. Yksi näistä puroista on puvustus ja rekvisiitta. Niitä tehdessä näytelmän hahmot heräävät eloon molempiin suuntiin vaikuttavassa prosessissa. Hahmot tarinoineen luovat tarpeita puvustukselle ja rekvisiitalle samoin kuin onnistunut puvustus yhdessä hyvin toimivan rekvisiitan kanssa auttaa näyttelijää rakentamaan hahmoaan.

Puvustukseen ja rekvisiittaan vaikuttavat monet käytännön seikat sekä taiteelliset ja arvopohjaiset valinnat. Näyttämöllä nähtävät asiat kommunikoivat meille nopeasti ja intuitiivisesti merkityssisältöjä, joita sitten kukin tulkitsemme oman visuaalisen kulttuurimme läpi. Väreillä, muodoilla, symboliikalla ja esineiden historian kautta voidaan tuoda monia sanattomia kerroksia näytelmään. Jos esimerkiksi kuninkaan valtaistuin on öljytynnyri ja valtikkana viidakkoveitsi, niin nämä luovat jo alitajuisen kerroksen näytelmään sen ensimmäisestä hetkestä lähtien. Visuaalisesti yhtenäinen kokonaisuus auttaa selkeyttämään tai syventämään viestiä. Lähtökohtaisesti mitään turhaa ei kannata tuoda näyttämölle ja monesti näytelmät ovatkin tyyliteltyjä ja merkitykseltään tiivistettyjä ympäristöjä.

Käytännön tasolla pukujen ja esineiden tarvitsee tietysti sopia näyttelijöille, olla turvallisia ja mahdollistaa hahmoille ominainen liikkuminen. Monesti pienessä teatterissa saa esittää yhdessä näytelmässä useampaa roolia, joten puvustusta miettiessä tarvitsee tasapainoilla nopean vaihdettavuuden ja tehokkaan muuntautumisen välillä. Kiertueteatterin rekvisiitan tarvitsee lisäksi kestää käyttöä ja roudausta, olla pestävissä ja korjattavissa kohtuullisella vaivalla, sekä mahtua pieneen tilaan. Valmiina olevat puvut, esineet ja projektin budjetti vaikuttavat osaltaan siihen, että kekseliäisyyttä tarvitaan.

Kekseliäisyys ja kierrättäminen ovat myös arvopohjaisia valintoja. Esineiden käyttöikä pitenee, materian ja kulutuksen määrä pysyy kohtuudessa, kun toisen roskasta tulee toisen aarre. Ennakkoluulottomalla asenteella ja sopivasti muokkaamalla samat esineet saavat uuden elämän seuraavassa projektissa. Kun itse tekee, niin tulee samalla tutuksi rekvisiitan kanssa ja voi antaa sen vaikuttaa hahmon kehitykseen. Viime vuosina on myös keskusteltu kulttuurisesta omimisesta, oletusyleisöstä ja valtaapitävästä katseesta näyttämöllä. Nämä ovat asioita, joita on hyvä miettiä jokaisen projektin yhteydessä. Vaikka näytelmä muodostaisikin oman fiktiivisen kulttuurinsa, niin sen voidaan tulkita silti heijastelevan asioita omasta ajastamme ja arjestamme. Keskustelu ja eri näkökulmien huomioiminen on tärkeää, jotta kulttuuri pysyisi elävänä ja monimuotoisena. Kulttuuri sinällään on harvoin tyhjiössä muodostunutta tai pysähtynyttä, vaan kerää vaikutteita, oloja ja oletuksia kaikesta inhimillisestä toiminnasta ja kommentoi niitä sitten omalla tavallaan jatkuvana prosessina.

Artikkelin toisessa osassa käsitellään Paraabelin näytelmän ”Olipa kerran puu” tekemistä.

Save

Save

Save

Save

Mikä on ihminen?

kuudespaiva_tyhja
Kuudes päivä -näytelmän rakenne on kuin sukellus valtamereen. Perusperttiteatterista pudotaan äkkisyvään, vedetään henkeä vielä kerran ennen kuin antaudutaan runoaalloille ja lopulta sukellellaan sanattoman ilmaisun syövereissä. Askel askeleelta siirrymme syvemmälle veteen, syvemmälle ihmisyyteen.
Lähdemme liikkeelle pinnalta, tutusta ja turvallisesta. Alkuun on kirjoitettu sirkussisääntulo – pintaa, showta, menoa ja meininkiä. Tapaamme Super-Naisen ja Super-Miehen, jotka hauskuuttavat suurieleisesti ja puhuvat painokkaasti. Tämä on meidän arkitasomme, se, mitä haluamme muiden meistä näkevän. Kerromme vitsikkäitä arkisia anekdootteja, jaamme tarkkaan aseteltuja selfieitä ja esitämme niin maan empaattista. Tervehdimme työkaveria maireasti hymyillen osoittaaksemme omaa erinomaisuuttamme ja kerromme tutuille mitä kaikkea olemme saaneet aikaan. Me olemme täydellisiä. Ainakin omasta mielestämme. Vai olemmeko?

Kuvaan tulee helposti pieniä säröjä; ehkä huolimaton sanavalinta, mahdollisesti jokin omituinen katkera sävy. Pinnan alla kuplii kaikki se, mitä minä en halua näyttää itsestäni. Paljon meidän pienistä ja suurista vioistamme on luettavissa meistä siitä huolimatta, että yritämme peittää ne. Viimeistään asettaessamme toisen ihmisen peiliksi itsellemme meidän kipeät kohtamme ilmoittavat itsestään. Yritä nyt siinä sitten.

Super-Nainen ja Super-Mies pienenevät pala palalta naiseksi ja mieheksi. He eivät enää yritä. He eivät enää esitä. Näytelmä katkeaa. Ollaan ei-tilassa eli juuri tässä, läsnä raakoina ja tosina. On turhaa yrittää esittää mitään. Turhaa rakentaa jotakin keinotekoista, sillä se ei kestä. Se perustuisi illuusioon siitä, mitä tahtoisimme olla meihin kohdistuvien odotusten ja vaatimusten polttopisteessä. Mihinkään emme pysty. Anteeksi.

Se mitä tahdomme ja tarvitsemme, on vaikeaa, vaikka yksinkertaista. Tahdomme tulla nähdyksi, mutta kysymys ei ole millaisena, vaan vastaus on kokonaisena. Puristamisen ja pakottamisen sijaan meidän täytyy luovuttaa, uskaltaa olla haavoittuvia, avoimia ja tyhjiä.
Kuka uskaltaisi katsoa minua?
Uskallanko minä katsoa sinua?

Meidän arvomme on absoluuttinen. Luotu, langennut, lunastettu.

Save

Millainen on elämä?

nk_promoKuvat: Ari Vitikainen

Virteen 598 pohjautuva Paraabelin ja Pekka Nymanin yhteistyöteos “Millainen on elämä?” -sai alkunsa Pekan huomatessa, että vuonna 1659 kirjoitettu virsi voisi aiheidensa puolesta olla ihan hyvin kirjoitettu myös tänä päivänä.

Runollinen ja musiikillinen teos esitettiin ensimmäisen kerran 18.6.2016 Kylväjän Lähetyksen kesäpäivillä. Esitys koostuu kahdesta osiosta, joista ensimmäinen perustuu Martti Lutherin saarnatekstiin ja johdattaa otsikon kysymysten äärelle. Toinen osio jatkaa siitä leikittelemällä virsitekstin puhekielisen version ja 1700 -luvun käännöksen välillä. Paraabelin ja Pekka Nymanin yhteistyössä on ollut mahdollisuus toteuttaa taiteidenvälisyyttä tuomalla musiikki luontevasti osaksi esitystä. Virsisovitusten lisäksi Pekan laatimat äänimaisemat luovat tunnelmia ja käyvät omaa vuoropuheluaan luoden näyttämölle uskottavaa tilan tuntua yhdessä kahden näyttelijän kanssa. Virret ja yhdessä laulaminen olivat Lutherillekin seurakunnan yhteyden ilmaisu. Myös me haluamme olla edelleen luomassa tätä kohtaamista kristittyjen välille, ja teokseen sisältyykin yhteisiä veisuuosioita yleisön kanssa.

Satojen vuosien takaisen virsitekstin hätkähdyttävää ajankohtaisuutta näyttämöllistettiin luomalla näyttämölle kaksi eri aikatasoa. Vanhassa ajassa elävän protagonistin vuorosanoissa säilytettiin vuoden 1701 virsikirjan suomennoksen runomitta ja riimit, kun taas nykyajassa elävän hahmon puhetta muokattiin vapaaseen, puhekieliseen asuun.

Näyttämötekstin runollinen muoto antoi paljon mahdollisuuksia erilaisten tunnelmien synnyttämiseen tilankäytöllisillä ja näyttelijäntyön elementeillä. Vaikka vuosisadat erottavat esityksen hahmoja, niin arjen työt ja elämän yksinkertaiset ilot sekä ihmisyyden ja uskon perusta ovat samat. Armo on sama ennen ja nyt ja inhimillisyys yhtä vanhaa kuin ihminen itse. Olemme matkalla samoihin juhliin Lutherin kanssa, vaikka hän lienee ollut perillä meitä aiemmin.

Lutherin kirjoituksia olemme lukeneet monesti harjoituksissa alkurukouksen yhteydessä. Niiden osuvat huomiot, polveilevat virkkeet ja rehevät ilmaisut ovat kiinnittäneet huomiota jo pitkään ja nyt näyttämölle siirrettyinä ne tarjoavat mukavasti haastetta artikulaatiolle ja ilmaisun luontevuudelle. Näytelmään valikoitui värikkään kielensä ja osuvan sisältönsä ansiosta Martti Lutherin saarna viidentenä sunnuntaina loppiaisesta 1546, jonka hän piti 11 päivää ennen kuolemaansa. Elämänsä lopulla Luther teki huomioita siitä, että vaikka täällä maan päällä seurakunta ei tule koskaan olemaan täydellinen, emme voi myöskään elää ilman sitä. Iankaikkisuutta odotellessa toivo auttaa eteenpäin.

Ah, mik’ on tää elämä?
Tuska, vaiva äkeä,
Työ ja meno levoton,
Silloinkin, kun parhain on.

Sieluni se virvoittaa,
Tuskist’, kivuist’ kirvoittaa,
Ett’ on mulla, tiedän sen,
Taivaass’ elo ijäinen.

Ohjaus: Iiris Autio
Rooleissa: Matti Halén ja Pekka Nyman
Lisätietoja esityksestä: www.paraabeli.fi/#millainenonelama

Tämä kirjoitus on julkaistu myös reformaation juhlavuoden blogissa osoitteessa: http://www.reformaatio2017.fi/millainen-on-elama/

Save

Save

Save

Valta ja vastuu

puu

Viime vuosien teoksissa on monesti olleet esillä aiheet vapaudesta, sosiaalisista rakenteista, ennakkoluuloista ja odotuksista. Vaikka teatterin keinot mahdollistavatkin saman aiheen käsittelemisen monelta puolelta yhdessäkin näytelmässä, niin usein teoksien aiheet muodostavat vielä jollain tavalla toisiinsa liittyviä teemallisia jatkumoita. Tänä syksynä prosessi vie ajatuksia kohti valtaa ja vastuuta – millaisia muotoja ne saavat, millaisia velvollisuuksia meillä on toisiamme kohtaan ja mitä on inhimimillinen kohtelu. Monia suuria kysymyksiä tiivistettäväksi näytelmään, mutta tämä voi olla uuden jatkumon alku.

Tiivistettävää riittää, sillä tämänkin teoksen juuret yltävät ainakin seitsemän vuoden taakse. Tuolloin hahmottelin ensimmäisiä suunnitelmia teoksen rakenteeseen ja olin inspiroitunut samaan aikaan progressiivisesta, melodisesta musiikista sekä kuningas Nebukadnesarin kohtalosta. Unessa Nebukadnesar näki suuren puun, joka tarjosi suojaa ja ravintoa kaikille linnuille ja eläimille, mutta joka hakattiin poikki. Puun kanto jätetettiin kuitenkin kahleissa maahan, että se voisi siitä vielä joskus nousta. Samoin kävi kuninkaalle itselleen. Yhdessä hetkessä Nebukadnesar syöstiin vallan huipulta hulluuteen, elämään eläinten kaltaisena eläinten kanssa. Tämä jakso Nebukadnesarin elämässä on pääosin dokumentoimatonta, joten on mielenkiintoista tutkia millaista tuo aika olisi voinut olla ja millainen on hetki, kun seitsemän vuoden jälkeen palaa takaisin kuninkaaksi.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma löytyy kuningatar Esterin elämästä, kun hän joutuu laittamaan oman henkensä alttiiksi kantaessaan vastuuta kansastaan. Kuningas on juuri tapattanut edellisen kuningattaren hetken mielijohteesta ja nyt Esterin tulisi saada Kuningas säästämään oma kansansa suututtamatta kuningasta. Hovin juonittelussa on valtaa monissa muodoissaan, ilkurisia kohtaloita ja tragikoomisia aineksia melkein Commedia dell’arten tyyliin.

Myös progressiivinen ja melodinen musiikki ovat edelleen läsnä, kun musiikista ja äänimaisemista vastaa Mikko Härkin. Nähtäväksi jää millaista epookkia näistä aineksista syntyy tutkivalla ja performatiivisella otteella, runojen, naamioiden ja musiikin keinoin. Ensimmäistä “festariversiota” pääsee kurkistamaan Maata Näkyvissä -festareilla 19.11.2016, tervetuloa!

Save

Kuudennesta päivästä – Sukupuolisuuden käsityksestä

Esityksen valmistaminen saattaa alkaa yhdestä otsikkotason sanasta tai jollakin tavalla vaikuttavasta fraasista. Joskus pohjana on valmis kehystarina, josta teen oman sovituksen. Kuudennen päivän aineksina on ollut yhteiskunnallinen ja hengellinen keskustelu sukupuolisuudesta. Olemme linkittäneet toisillemme kymmeniä, jollei satoja aihetta käsitteleviä artikkeleita, blogikirjoituksia ja uutisia ja keskustelleet niiden herättämistä ajatuksista. Aihetta on käsitelty pitkällä aikavälillä ja aluksi pohdimme, josko kirjoittaisimme siitä ensin jotakin. Huomionarvoista oli myös se, että toisaalta seurakunnissa harvoin keskustellaan mieheydestä ja naiseudesta ilman että se kiinnittyisi tiukasti avioliittoon. Ystäväni jopa puuskahti kerran että olisipa mielenkiintoista, jos olisi kerrankin naistenilta, jossa ei puhuta vain lapsista ja miehistä.

Käsitellessämme eräässä muussa esityksessä kehollisuutta kristityn näkökulmasta työskentelyssä tuli esiin jo jotakin jaosta naisiin ja miehiin, mutta aihe ansaitsi selvästi oman teoksensa. Maata Näkyvissä –festareiden vuoden 2015 teema Sinä olet ihme antoi loppusysäyksen sille, miten aihetta voisi lähestyä. Missäpä oltaisiin kiinteämmin suvunjatkamisen äärellä kuin psalmin puhuessa kohdussa olevasta vauvasta. Raamatun luomiskertomus on myös ollut esityksen materiaalina.

Kuudennen päivän keskustelutilaisuudessa meille esitettiin kysymys onko oma nais- tai mieskuvamme muuttunut esityksen valmistamisen aikana. Vastasin että nyt taas tuntuu siltä että en tiedäkään mitään. Vastasin myös jotakin muuta, mutta jäin miettimään tuota kaaoksen kokemusta tarkemmin.
Olimme pyrkineet esityksellämme enemmän herättämään ajatuksia ja kysymyksiä kuin löytämään vastauksia. Ehkä se ei kuitenkaan ollut lopulta kovin suunnitelmallista vaan taideteoksen olemuksellinen rinnakkaisuuksien ja ristiriitojen hahmoksi tuova luonne sopikin juuri hyvin sukupuolisuuden käsittelytavaksi. Esitys kestää ambivalenssia ja tuo näkyväksi monia puolia.

Oma käsitykseni sukupuolesta on muuttunut prosessin myötä kerroksellisemmaksi ja sen sosiaalinen ja kulttuurinen tulkinta jollakin tavalla merkityksettömämmäksi. Jossakin toisessa elämänvaiheessa sen merkitys on ollut suurempi ja oleellinen, nämä ajatukset taas ovat tämän hetken pohdintaa ja osa esityksen tekemisen prosessia. Sukupuolisuus lisääntymisbiologisena ominaisuutena on sen myötä vahvistunut. Siinä mielessä mieheys ja naiseus sisältävät ihmiskunnan, että tarvitaan molempien kehoja, jotta ihmisiä syntyy lisää.
Sanotaan että on monta tapaa olla sukupuoltaan, mutta voisin muotoilla ajatuksen tällä hetkellä näin päin: Ihmiset ovat monenlaisia ja erilaisia, ja useimmilla heillä on lisäksi sellainen ominaisuus kuin sukupuoli.

Usein tuntuu, että ihmistä ei osata nähdä sukupuolelta. Toisin oli alussa. Kun Aatami näki Eevan, hän ei todennut, että tämä on jotakin erilaista. Oltiin jo todettu, että eläimistä ei ollut ihmiselle kumppaniksi. Naista taas ei määritelty suhteessa mieheen sillä perusteella, kuinka erilainen hän olisi ja miltä osin. Vaikutuksen mieheen teki se, kuinka samanlainen nainen oli. ”Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” Molemmat ovat samaa tomua, yhdestä on otettu toinen puoli. Niin samaa, että edelleen toinen syntyy toisesta. Yhteys on voimakkaampaa kuin erottaminen. Naiset eivät ole Venuksesta ja miehet Marsista, nainen ei ole öljy ja mies vesi, nainen ei ole yin ja mies yang. Me sekoitumme toisiimme täydellisesti, koska me olemme samaa lihaa ja luuta.

Sukupuolen ei tulisi olla arvoni ja identiteettini, kaiken osaamiseni ja tekemiseni suurin määrittäjä. Ihmisestä ei pidä valita yhtä ominaisuutta ja katsoa kaikkea muuta sen läpi. Jos asetan itseni ihmisten keksimien perinnäissääntöjen rajoitettavaksi, latistan ihmisyyttä ja luomistyötä minussa. Minun kaikkein pohjimmainen kerrokseni on Jumalassa. Siinä että hän on luonut minut kuvakseen, nähnyt minut jo idullani ja että hän on lunastanut minut lankeemuksestani.

Jumala ei luonut vain yhtä naiseuden tai mieheyden prototyyppiä.
Jumala on luonut minut.
Jumala on luonut sinut.