Avainsana-arkisto: ilmiö

Uskoa etikkaliemessä – pitäkää se, mikä on hyvää

Säilöttyä kesää

Säilöttyä kesää

Syksy on säilömisen aikaa. Säilöessä pyrimme laittamaan talteen pienen palan kesää ja sen tuoreutta nautittavaksi myöhemmin talven pimeänharmaina päivinä.

Säilyttäminen on myös konservatismin ytimessä. Olen miettinyt, että se jakautuu karkeasti kahdenlaiseen säilyttämiseen. Toinen puoli säilyttämisestä on vähän samanlaista, kuin vaikka arvokkaan taulun säilyttäminen museossa. Säilytettävä asia pyritään silloin pitämään muuttumattomana, turvassa pölyltä, valolta, kosketukselta, käytöltä ja elämältä. Tarvittaessa korjataan varovasti takaisin mahdollisimman samanlaiseksi, kuin alkuperäinenkin. Tällainen säilyttäminen perustuu pelkoon, pelkoon menettämisestä ja pelkoon siitä, että koskaan ei enää tehdä yhtä hyvää tai samanlaista uutta, kuin mitä säilytettävä teos oli aikanaan – huolimatta siitä, että se olisi aikanaan ollut radikaaliakin uutta.

Toisenlainen säilyttäminen perustuu toivoon. Tällaista säilyttämistä on esimerkiksi ihmisen hyvinvoinnin ylläpitäminen. Kuolevaisuutemme tiedostaen voimme silti toimia itsemme parhaaksi liikkumalla, nukkumalla, huolehtimalla hyvästä ravinnosta, ihmissuhteista ja luovuuttamme toteuttaen. Tämä on aktiivista toimintaa, jonka avulla voimme kohdata erilaiset tilanteet ja eletyn elämän toivon näkökulmasta. Ilman toivoa ja luovuutta ei synny niitä asioita, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Säilykkeet voivat olla maukkaita, mutta harvoin vetävät vertoja tuoreille hedelmille. Pelkän säilömisen sijaan meidän tulisi huolehtia itse puutarhasta, että se tuottaa hedelmää ensi kesänäkin.

Se on monimutkaista

bty

Ajattelu on hankalaa ja siksi annamme välillä jonkun muun tehdä sen puolestamme.

Kohtaamme elämän ilmiöt aiemman tiedon ja opetuksen perusteella ja mitä vähemmän asiasta meillä on varsinaisesti kokemusta, niin sitä enemmän mielipiteemme siitä on muiden sanomisten pohjalla. Tämä on tietysti välttämätöntä, kaikesta ei voi tietää ja ymmärtää kaikkea. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä yrittämästä. Joskus ihmiset tuntuvat muuttuvan “tylsiksi aikuisiksi” siinä vaiheessa, kun he päättävät, että eivät enää opi, kasva tai muutu ja toistelevat sitä itselleen pitääkseen tilanteen sellaisena.

Viestinnässä käytetään tätä ajattelun vaivalloisuutta jopa hyväksi. Ensimmäiset kohtalaisen voimakkaasti ja selkeästi esitetyt ideat jäävät helposti elämään, vaikka myöhemmin osoittautuisivatkin vääriksi. Hyvin tiivistetty ilmaisu, joka on ratkaisevinaan jonkin moniulotteisen ongelman, on helposti toisteltavissa. Tiivistäminen on karsintaa ja joskus se on tehty hyvin tarkoitushakuisesti tai karsitaan niin suuria oksia, että puu kuolee. Pelkkä runko ei ole elävä puu, se on kuollut tukki.

Vielä hankalampaa on varsinaisesti muuttaa ajattelua, koska se vaatii muutosta meissä itsessämme. Olemme tottuneet vanhaan minäämme, siinä olemme siinä vahvoja ja meillä on valmiit vastaukset. Uusi on tuntematonta ja epävarmaa ja siksi se tuntuu hetkellisesti heikkoudelta. Tämä muutos on kuitenkin mahdollinen silloin, kun olemme turvassa ja välitettyjä. Tämän voi muistaa silloinkin, kun kohtaa muita ihmisiä. Ilman välittämistä tiedosta tulee vain kilpailu nokkeluudesta, oman retorisen paremmuuden osoittamista julmassa leikissä, jonka pisteillä paukutellaan henkseleitä. Kun tietoon lisää välittämistä, ymmärrystä ja kokemusta, se voi muuttua viisaudeksi.

Kun kohtaamme aiempaan ajatteluumme sovittamattomia asioita, niin meidän on joko muutettava itseämme tai suljettava tietoisesti silmämme. Silmien sulkeminen on helmpompaa, jos kaikki muutkin tekevät niin. Itsensä muuttamiseen voi kuitenkin tottua. Onhan se aina jossain määrin hapokasta huomata olevansa väärässä tai että ei ole osannut huomioida asiaan liittyviä eri puolia ja sävyjä, mutta toisaalta muu ei oikein tuntuisi enää vilpittömältä tavoitellessa sitä, mikä on totta ja rakkaudellista.

Kirkkaampi kruunu (osa 2)

Kärsimyskruunu

Kärsimyskruunun kukat ovat varsin vaatimattomia

(Kirjoitus on jatkoa aiemmin ilmestyneelle tekstille, jonka löydät täältä.)

Citius, altius, fortius

“Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat, “No pain, no gain”, “Se mikä ei tapa, se vahvistaa” ja mitä näitä nyt on. Sanonta toisensa jälkeen perustelee kärsimystä välttämättömänä osana tavoitteiden saavuttamista. Menestys seuraa nimenomaan kärsimisestä ja jopa niin, että kärsimyksestä sinällään seuraa jokin palkkio, vaikkei ole ihan varmuutta mikä. Ehkä parempaa kärsimyksen kestävyyttä.

Myös Paavali puhuu kärsimisestä, erilaisista koettelemuksista ja vaivannäöstä ja vertaa niitä urheilukilpailuun, sen haasteiden kestämiseen ja kilpailun voittamiseen. Huomioitavaa on, että ennen suuria kilpailuja urheilija harjoittelee ja valmistautuu, osallistuu ehkä muutamiin pienempiin kisoihin, mutta yleensä niitäkin vältellään, että säästetään keskittymistä ja voimia niitä tärkeitä kilpailuja varten. Jos urheilija on väsyttänyt itsensä, vammautunut tai ei näe harjoittelun mielekkyyttä, niin mahdollisuudet edes selvitä – saati menestyä – kisassa ovat huonot.

Monesti meillä on siis käytössä vain yksi yleistävä sana, joka johtaa siihen, että kärsimykset ovat sekaisin. Vaikka kaikkea kärsitään tai kohdataan kärsivällisyydellä, niin on eri asioita kestää kohdattuja vaikeuksia, olla armollinen muita ihmisiä kohtaan, olla päämäärätietoinen ja nähdä vaivaa, suorittaa rangaistus, tyytyä odottamaan, mennä rikki kohtuuttomissa olosuhteissa tai vaikka sairastaa sairautta.

Kilpailuista on tarkoitus selvitä ja lähteä niihin valmiina, levänneenä, ehjänä ja motivoituneena. On siis tärkeää erotella toisistaan ainakin olemuksellinen kärsimys, perustelematon kurjuus kurjuuden takia, ja motivoitunut vaivannäkö, jonka avulla vastataan haasteisiin.

Tarvitaanko kärsimystä valmistamaan meitä tulevaan kärsimykseen?

Myös taidemaailmaa pidetään monesti kovana ja kilpailuhenkisenä. Joihinkin ohjaajiin ja opettajiin tuntuu tarttuvan asenne, että ihmisiä tulee valmistella kohtaamaan työelämän todellisuus kohtelemalla heitä valmiiksi huonosti. Ne ketkä eivät tuota huonoa kohtelua kestä, niin joutavatkin karsiutumaan. Sietämisestä ja itsensä rikkomisesta tehdään tällöin valtteja taidetyöhön. Totuus on kuitenkin se, että pitkää työuraa ei pysty tekemään mielenterveyden kustannuksella. Taiteessa työ on monesti myös henkilökohtaista, joten tällainen ei ole yksilön tai taiteen kannalta kestävää tekemistä.

Job on yksi legendaarisia kärsijöitä, joten on aiheellista kysyä, millä tavalla häntä oli valmisteltu siihen. Job menetti omaisuutensa, asemansa, lapsensa, kotinsa, rakkaittensa tuen ja terveytensä, joten oliko Jumala täyttänyt Jobin elämän lineaarisesti kasvavilla kärsimyksillä, että sitten oikean koetuksen tullessa Job kestäisi kaiken häntä kohtaavan kauheuden? Ei ollut. Jobin elämä oli ennen koettelemuksia kaikilla mittareilla mitattuna suoraviivaista menestystarinaa, rauhaa, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Jobin elämä oli pumpulinpehmoista ja Jumala oli täysin vakuuttunut, että tällä miehellä on resurssit kestää mikä tahansa koettelemus, mikä hänen eteensä heitetään.

Entä miten Jeesus valmistautui tulevaan kärsimykseen? Päivittäisellä itseruoskinnalla paksumpi selkänahka, aamulenkki ohdakkeissa ja illaksi kevyttä turpasaunaa? Ottiko Jeesus alle muutamat harjoitusnaulaukset, että tottuu? Ei ottanut. Jeesus söi illallista ystäviensä seurassa, antoi syntisen naisen öljytä päänsä ja pestä jalkansa, rukoili ja oli valmis kantamaan koko maailman kärsimyksen.

Kärsimyksellä on kyllä merkityksensä. Kärsimys on synnin seurausta ja kärsimällä ihmiskunnan synnit on sovitettu. Ei kuitenkaan meidän oman kärsimyksemme, vaan Kristuksen kärsimyksen kautta. Meille ei siis jää syntejä sovittavaa tai pyhittävää virkaa kärsimykselle. Kärsimystä tässä maailmassa kohtaamme ja voimme suhtautua siihen eri tavoilla. Tällöin kristityn ensisijainen kutsumus on vähentää kärsimystä, ei lisätä sitä.

Normaalius ja erityistunnottomuus

Välillä erityisherkkyydestä kirjoitetaan – ehkä hyvääkin tarkoittaen – artikkeleita, jotka saavat erityisherkkyyden näyttämään vammalta. Muistetaan toki erityisesti painottaa, että se EI ole vamma ja sitä pitää ymmärtää. Näissä artikkeleissa voi olla myös monia varsin hyviä ja huomioitavia asioita, mutta samalla herkät tai hienovireiset ihmiset näyttäytyvät niissä jotakuinkin vajavaisesti yhteiskuntakelpoisilta, tunnevammaisilta raaskuilta, jotka tarvitsevat huoltajan varjelemaan heitä siltä arjelta, jossa normaalit vain porskuttavat. Tämän normaalin määritteleminen sinällään on jo valinta ja vallankäyttöä. Joskus erityisherkkyyttä käsittelevän tekstin ajatuksen kääntäminen toisin päin voi auttaa näkemään millaisia ”normaaleita” asetamme erityisherkkyyden vaihtoehdoksi.

(toim. huom: Tällainen artikkelin kääntäminen tuntuu vähän pisteliäältä, joten todettakoon, että sen tarkoitus ei ole turhentaa niitä hyviä neuvoja, joita ne mahdollisesti sisältävät, vaan tuoda esiin uusia puolia herkkyysekeskustelusta ja normaaliudesta. Termit ovat täysin hihasta vedettyjä ja ironiaakin on, joten #tw)


Rakastatko tunnotonta ihmistä? Nämä 7 asiaa sinun on hyvä tietää

(Alkuperäinen artikkeli: ”Rakastatko herkkää ihmistä? Nämä 7 asiaa sinun on hyvä tietää”)

tiili

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan tunnottomampia kuin muut. Erityistunnottomat eivät oikein välitä mistään, olipa kyse sitten aisti-informaatiosta tai vaikka toisen ihmisten tunteista. Usein tunnottomuutta on kuitenkin pidetty vahvuutena, ja kehotukset jatkaa samaan malliin voivat olla erityistunnottomalle arkipäivää.

Erityistunnottomuus ei ole asia, jota voisi itse hallita.

On korkea aika lakata pitämästä erityistunnottomuutta siunauksena tai luonteenlujuutena, sillä se ei ole kumpaakaan: erityistunnottomuus on ihmisen hermojärjestelmän ominaisuus. Tunnottomuustutkija, keittiöpsykologi Mutu Tuntuman (toim. huom: tästä on varmaankin myös oikeita tutkimuksia ja tutkijoita) mukaan noin neljä viidestä – olipa kyse miehistä tai naisista – on erityistunnoton, joten on varsin todennäköistä, että tunnet ihmisiä tai rakastat jotakuta, jolla on luontaisesti tunnottomampi hermojärjestelmä kuin monella muulla.

Maailma kaipaa enemmän tunnottomia, empatiakyvyttömiä ja itsekkäitä ihmisiä – heitä ei voi koskaan olla liikaa.

Erityistunnottomuudessa on paljon hyvää. Alla olevasta listasta löydät muutamia seikkoja, jotka on hyvä pitää mielessä, kun olet tekemisissä rakastamiesi ihmisten kanssa, joille erityinen tunnottomuus on luontainen ominaisuus.

  1. Erityistunnottomat eivät itke

    Erityistunnottomat eivät itke – eivät, kun he ovat iloisia, kun he ovat surullisia tai kun he ovat vihaisia. Erityistunnottomat kokevat luonnostaan asiat kevyemmin ja heikommin, ja reagoivat sen mukaisesti. Tämä pätee kaikkiin tunteisiin – niin positiivisiin kuin negatiivisiin. Samalla tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että erityistunnottomalla on sisäsyntyinen kyky olla kokematta hullua iloa ja vain rajattu kyky hurmioitua. Eiko ole upeaa?

  1. Kaikki erityistunnottomat eivät ole ekstroverttejä

    Ekstroverttiys ei tarkoita samaa kuin tunnottomuus – itse asiassa keittiöpsykologi Tuntuman tutkimusten mukaan noin 30 prosenttia erityistunnottomista on sisäänpäinkääntyneitä. Kuitenkin hyvin monet erityistunnottomat ovat ekstroverttejä, ja maailma voi tuntua heistä yhdentekevältä. Tunnottomat tarvitsevatkin usein muita ympärilleen jaksaakseen. Jos tunnoton läheisesi haluaa olla seurassasi, se ei tarkoita, että hän viihtyisi kanssasi. Hän vain kaipaa seuraa ja mahdollisuuden ladata akkujaan.

  1. Päätöksenteko ei hermostuta erityistunnotonta

    Erityistunnottomat ihmiset saattavat olla hyviä tekemään valintoja – vaikka kyse olisi suuristakin asioista, kuten toisten henki ja elämä. Tämä johtuu valtaosin siitä, että erityistunnotonta ei ahdista mahdollisuus valita väärin. (”Mitä jos joku kuolee?!”) Koitathan siis olla ymmärtäväinen, jos tunnoton ystäväsi tai kumppanisi ei harkitse tärkeitäkään asioita.

  1. Erityistunnottomat eivät reagoi ärsykkeisiin tai ääniin

    Äänekäs maiskutus, junan kolina, äänekkäät työkaverit – näinkin arkipäiväiset asiat saattavat olla tunnottomalle suorastaan merkityksettömiä. Varsinkin yksittäiset tai hiljaiset äänet jäävät erityistunnottomalta huomioimatta. Erityistunnottoman ihmisen seurassa ollessasi ja liikkuessasi sinun ei kannata välittää millään tavalla esimerkiksi siitä, millaisessa ympäristössä vietätte yhdessä aikaa, koska tunnoton ihminen ei välitä.

    On merkityksetöntä onko ympäristö kovin meluisa tai ympärillänne suuri väkijoukko. Lisäksi esimerkiksi veriset väkivaltaelokuvat tai kohudukumentit saattavat jäädä erityistunnottomalta kokonaan kokematta, joten voit olla välittämättä myös siitä millaista mediaa tai viihdettä tunnottoman läheisesi läsnäollessa kulutat. Muista, että myös luonnossa oleskelu on tunnottoman kannalta yhdentekevää.

  1. Erityistunnottomat eivät huomaa muutoksia äänenpainossa

    Jos normaalisti päätät jokaisen viestisi huutomerkkiin, ja viime aikoina olet käyttänyt sen sijaan pistettä, erityistunnoton ei todellakaan kiinnitä tähän mitään huomiota. Tunnottomat ihmiset ovat yleisesti usein hyvin järkikeskeisiä, kun kyse on ympäristön pienistä nuansseista, ja ihmisten mielialan muutokset eivät vaikuta heihin.

    Erityistunnoton saattaakin olla odottamattoman välinpitämätön tunteidesi suhteen – tästä ei kannata ahdistua, vaan tähän kannattaa suhtautua pikemminkin mahdollisuutena uudenlaiseen eristäytymiseen ja yksinäisyyteen ystäväsi tai kumppanisi kanssa.

  1. Erityistunnottomat eivät kuuntele vuodatustasi

    Mieti vielä, jos kaipaat erityistunnottomalta apua tai olkapäätä johon tukeutua. Erityistunnottomat ovat luonteeltaan usein hyvin empatiakyvyttömiä, minkä takia he ovat erityisen huonoja kuuntelijoita silloinkin, kun sitä tarvitaan. Kun koet tuskaa, erityistunnoton ei tiedä mistä puhut – eikä ole erityisen kiinnostunut tekemään mitään, jotta tuntisit olosi paremmaksi.

    Toisten ihmisten kärstimysten jättäminen huomiotta voi olla tunnottomalle ihmiselle helppoa ja kevyttä, mutta toisaalta, sen ansiosta erityistunnottomalle avautuu upea mahdollisuus antaa vinkkejä, pärjätä itsenäisesti ja olla välittämättä muiden murheista. Tästä syystä erityistunnottomat ihmiset ovat esimerkiksi huonoja opettajia, terapeutteja ja johtajia.

    Jos olet erityistunnoton, voit suhtautua välinpitämättömyyteesi ymmärrettävänä heikkoutena ja yrittää vähän.

  1. Erityistunnottomat eivät kaipaa syviä ihmissuhteita.

    Psykologi Tuntuman mukaan erityistunnottomat saattavat viihtyä avioliitossa paremmin kuin ei-erityistunnottomat pariskunnat. Tähän on usein syynä merkityksellisen vuorovaikutuksen väheneminen, mikä on varsin yleistä, kun kumppanin kanssa on oltu yhdessä jo vuosia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että erityistunnoton olisi tyytymätön ihmissuhteeseensa – hän ei vain kaipaa sen merkityksellisempää kanssakäymistä.

Olipa kyseessä sitten ystävyys tai parisuhde, tapoja kevyemmän yhteyden löytymiseen ja luomiseen on monia, ja toistenne tarpeista ja toiveista epämääräisesti vihjailemalla ja eri keinoja kokeilemalla löydätte juuri ne tavat suhteenne keventämiseen, jotka sopivat teille parhaiten. Oman ajan löytäminen ja vaaliminen sekä aito välinpitämättömyys sitä kohtaan, mitä läheisellesi kuuluu, millaisia asioita hän elämässään käy läpi ja mistä hän haaveilee, vievät jo pitkälle.

Elämme kaoottisen meluisassa maailmassa, joka ei välillä tunnu erityistunnottomista oikein miltään. Mutta se ei silti tee erityistunnottomasta viallista. Erityistunnoton saattaa itsekin ajatella, että on ehkä hieman hassua, ettei koe mitään varsinkaan pienten ärsykkeiden takia, mutta hän ei yksinkertaisesti voi sille mitään – ja hänelle kuittailu siitä, että ”et koskaan ota tätä tosissasi”, ei auta asiaa.

Erityistunnottoman ihmisen neurologinen järjestelmä ohjelmoi hänet toimimaan ja käyttäytymään sillä tavoin, kuin hän käyttäytyy. Erityistunnoton ei siis vain voi lakata olemasta tunnoton, ottaa itseään niskasta kiinni ja herkistyä huomioimaan erilaisia tilanteita merkityksellisesti.

Jos rakastat erityistunnotonta ihmistä, parast tapa osoittaa rakkautesi ja välittämisesi hänelle on tukea häntä ja sallia hänen olevan juuri sitä mitä hän on. Hänen tunnottomuutensa ei ole pilkan aihe, eikä hänen tulisi joutua häpeämään näitä piirteitä itsessään.

Parasta, mitä voit erityistunnottomalle tehdä, on hyväksyä hänet juuri sellaisena, kuin hän luonnostaan on, ja tehdä hänelle selväksi, että hän saa tuntea juuri niin vähän ja juuri sellaisia tunteita, kuin hän tuntee tai on tuntematta. Tunnoton läheisesi saattaa jättää nämä sanat huomiotta, mutta älä anna sen hämmentää itseäsi, vaan anna olla.


Voisimmeko siis kuitenkin harkita toisten huomioimisen ja empatiakyvyn kuuluvan siihen “normaaliin”, jota ihmisyys on?

Stereotypiat, odotukset ja eksistentiaalinen ahdistus

Nopeammin, nopeammin

Ajattelun tai luovan prosessin ajoittain vaivalloinen ja hidas luonne ei oikein sovellu tilanteisiin, joissa vaaditaan nopeaa reagointia tai arvoihin, joissa osaamista arvioidaan enenevässä määrin suhteessa nopeuteen.

Esimerkiksi katsaus television tarjontaan kertoo, että oli sitten kysymys ruuanlaitosta, muotisuunnittelusta, taiteen tekemisestä, puutarhanhoidosta, matkustamisesta, sisustamisesta, laihduttamisesta, urheilun taitolajeista tai melkein mistä vaan, niin sitä tehdään monesti suhteessa varsin rajalliseen aikaan. Paras kokki ei ole se, kuka tekisi parasta ruokaa (sikäli kun se on yksiselitteistä edes), vaan joka saa juuri ja juuri annetussa aikarajassa tehtyä annoksen, joka eniten vastaa toivottua.

Aikarajat ja muut rajoitteet voivat olla myös hyödyllisiä ja parhaimmillaan auttavat ja suuntaavat luovaa prosessia tai ajattelua. Myös nopeaa reagointia tarvitaan ja se on hyvä. Yksi nopean reagoinnin apuvälineistä on luokittelu. Asiat, ilmiöt ja ihmiset tulevat kiihtyvällä tahdilla luokitelluiksi pienestäkin vihjeestä. Tämä mahdollistaa sen, että voimme jotenkin toimia näiden arvausten varassa, vaikka emme varsinaisesti vielä tietäisikään asiasta mitään.

Vauhtisokeus

Harmillista on, jos nopeus ja tyypittely jäävät ainoaksi tavaksi reagoida asioihin. Arvona nopeuden liikakorostus saattaa johtaa tilanteisiin, joissa hitaammin toimiminen ei ole suosittua tai häviää vaihtoehdoista kokonaan.

Kun huomiota odottavien asioiden määrä lisääntyy ja sosiaalista suosituimmuutta voi ostaa valitsemalla nopean reaktion kaikkiin vastaantuleviin ilmiöihin tai ihmisiin, niin koettu todellisuus rajautuu ainoastaan nopeisiin reaktioihin, eikä synny kokemusta asioiden pidemmästä käsittelystä.

Kun luokittelemme henkilön nopeasti saatamme liittää kyseessä olevaan yksilöön oletetun tai olemassaolevan ihmisryhmän ominaisuuksia, joita hänellä ei välttämättä ole lainkaan tai ainakaan emme sitä tiedä. Tämä on sinällään osa ajattelua, mutta mutta siihen pitäisi kuulua myös korjaava prosessi, joka tiedon lisääntyessä näkee vaivan tarkentaa ajatusta, kunnes lopulta henkilöä kohdellaan yksilönä eikä vain olemassaolevan tai oletetun ryhmänsä edustajana.

Määrittääkö ryhmä minut vai minä ryhmän?

Mielenkiintoista sinällään on sekin, että tällainen stereotyyppinen luokittelu vaikuttaa koskevan myös meitä itseämme. Tämä ei ehkä prosessina ole aina niin tiedostettu, mutta tuntuu vaikuttavan monesti erilaisissa nopeasti kärjistyvissä keskusteluissa.

Tällainen oli esimerkiksi keskustelu neuvolakorttien kansien sukupuolineutraalista väristä. Neuvolakorttien kansia uudistettiin siten, että jatkossa jokainen vauva saa vihreäkantisen neuvolakortin, eikä sukupuolia enää erotella neuvolakortin kansien värin perusteella. Aiemmin tyttövauvan neuvolakortin kannet ovat olleet vaaleanpunaiset ja poikavauvalla puolestaan vaaleansiniset. Aiheesta nousi tuolloin melko kiivasta keskustelua puolin ja toisin. Kenellekään keskustelun osapuolista ei suojakuoren värillä ole välttämättä henkilökohtaisesti suurtakaan merkitystä. Asiasta voi kuitenkin tulla tärkeää, jos joitain viiteryhmään liittyviä odotuksia on otettu osaksi omaa itseä tai maailmankuvaa.

Jos vaikka kuuluisi viiteryhmään “pojat”, niin se voisi sisältää väriodotuksen, että “pojat pitävät sinisestä”. Tällöin kannen värin muuttaminen sivuaakin määritelmän muuttamista itsestä tai omaa mielikuvaa koko viiteryhmästä ja siihen kuulumisesta. Kärjistäen voisi sanoa, että jos tämä ulkopuolinen määrittely muuttuu, se johtaa epätietoisuuteen ja eksistentiaaliseen pelkoon, jossa ei enää osata määritellä itseä ilman tuota ”pojat tykkää sinisestä” -määrettä.

Tilanne, jossa ulkopuolinen määrittely puuttuu, tuntuu pelottavalta. Ryhmään kuulumisen dynamiikka olisi vielä toisen kirjoituksen aihe, mutta voisiko välillä olla silti niin, että ryhmään kuuluvat määrittelisivät olemisellaan millainen on ryhmä kuva – eikä niinpäin, että ryhmään kuuluakseen tarvitsee omaksua tukku odotuksia oman identiteettinsä rakennusaineiksi?

Kuudennesta päivästä – Sukupuolisuuden käsityksestä

Esityksen valmistaminen saattaa alkaa yhdestä otsikkotason sanasta tai jollakin tavalla vaikuttavasta fraasista. Joskus pohjana on valmis kehystarina, josta teen oman sovituksen. Kuudennen päivän aineksina on ollut yhteiskunnallinen ja hengellinen keskustelu sukupuolisuudesta. Olemme linkittäneet toisillemme kymmeniä, jollei satoja aihetta käsitteleviä artikkeleita, blogikirjoituksia ja uutisia ja keskustelleet niiden herättämistä ajatuksista. Aihetta on käsitelty pitkällä aikavälillä ja aluksi pohdimme, josko kirjoittaisimme siitä ensin jotakin. Huomionarvoista oli myös se, että toisaalta seurakunnissa harvoin keskustellaan mieheydestä ja naiseudesta ilman että se kiinnittyisi tiukasti avioliittoon. Ystäväni jopa puuskahti kerran että olisipa mielenkiintoista, jos olisi kerrankin naistenilta, jossa ei puhuta vain lapsista ja miehistä.

Käsitellessämme eräässä muussa esityksessä kehollisuutta kristityn näkökulmasta työskentelyssä tuli esiin jo jotakin jaosta naisiin ja miehiin, mutta aihe ansaitsi selvästi oman teoksensa. Maata Näkyvissä –festareiden vuoden 2015 teema Sinä olet ihme antoi loppusysäyksen sille, miten aihetta voisi lähestyä. Missäpä oltaisiin kiinteämmin suvunjatkamisen äärellä kuin psalmin puhuessa kohdussa olevasta vauvasta. Raamatun luomiskertomus on myös ollut esityksen materiaalina.

Kuudennen päivän keskustelutilaisuudessa meille esitettiin kysymys onko oma nais- tai mieskuvamme muuttunut esityksen valmistamisen aikana. Vastasin että nyt taas tuntuu siltä että en tiedäkään mitään. Vastasin myös jotakin muuta, mutta jäin miettimään tuota kaaoksen kokemusta tarkemmin.
Olimme pyrkineet esityksellämme enemmän herättämään ajatuksia ja kysymyksiä kuin löytämään vastauksia. Ehkä se ei kuitenkaan ollut lopulta kovin suunnitelmallista vaan taideteoksen olemuksellinen rinnakkaisuuksien ja ristiriitojen hahmoksi tuova luonne sopikin juuri hyvin sukupuolisuuden käsittelytavaksi. Esitys kestää ambivalenssia ja tuo näkyväksi monia puolia.

Oma käsitykseni sukupuolesta on muuttunut prosessin myötä kerroksellisemmaksi ja sen sosiaalinen ja kulttuurinen tulkinta jollakin tavalla merkityksettömämmäksi. Jossakin toisessa elämänvaiheessa sen merkitys on ollut suurempi ja oleellinen, nämä ajatukset taas ovat tämän hetken pohdintaa ja osa esityksen tekemisen prosessia. Sukupuolisuus lisääntymisbiologisena ominaisuutena on sen myötä vahvistunut. Siinä mielessä mieheys ja naiseus sisältävät ihmiskunnan, että tarvitaan molempien kehoja, jotta ihmisiä syntyy lisää.
Sanotaan että on monta tapaa olla sukupuoltaan, mutta voisin muotoilla ajatuksen tällä hetkellä näin päin: Ihmiset ovat monenlaisia ja erilaisia, ja useimmilla heillä on lisäksi sellainen ominaisuus kuin sukupuoli.

Usein tuntuu, että ihmistä ei osata nähdä sukupuolelta. Toisin oli alussa. Kun Aatami näki Eevan, hän ei todennut, että tämä on jotakin erilaista. Oltiin jo todettu, että eläimistä ei ollut ihmiselle kumppaniksi. Naista taas ei määritelty suhteessa mieheen sillä perusteella, kuinka erilainen hän olisi ja miltä osin. Vaikutuksen mieheen teki se, kuinka samanlainen nainen oli. ”Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” Molemmat ovat samaa tomua, yhdestä on otettu toinen puoli. Niin samaa, että edelleen toinen syntyy toisesta. Yhteys on voimakkaampaa kuin erottaminen. Naiset eivät ole Venuksesta ja miehet Marsista, nainen ei ole öljy ja mies vesi, nainen ei ole yin ja mies yang. Me sekoitumme toisiimme täydellisesti, koska me olemme samaa lihaa ja luuta.

Sukupuolen ei tulisi olla arvoni ja identiteettini, kaiken osaamiseni ja tekemiseni suurin määrittäjä. Ihmisestä ei pidä valita yhtä ominaisuutta ja katsoa kaikkea muuta sen läpi. Jos asetan itseni ihmisten keksimien perinnäissääntöjen rajoitettavaksi, latistan ihmisyyttä ja luomistyötä minussa. Minun kaikkein pohjimmainen kerrokseni on Jumalassa. Siinä että hän on luonut minut kuvakseen, nähnyt minut jo idullani ja että hän on lunastanut minut lankeemuksestani.

Jumala ei luonut vain yhtä naiseuden tai mieheyden prototyyppiä.
Jumala on luonut minut.
Jumala on luonut sinut.