Avainsana-arkisto: improvisaatio

Palvelijana toisten edessä

En aina tule tajunneeksi, millainen harvinainen etuoikeus on saada esiintyä: olla muiden edessä ja sanoa sanottavani. Näyttämö on minun arkeni ja elementtini, vaikka adrenaliininhuuruinen, niin turvallinen omassa turvattomuudessaan. Olen viettänyt siellä ison osan elämästäni. Lavalla tiedän, minkälaista epävarmuutta kohtaan: näyttämön epävarmuus on luovaa kaaosta, joka synnyttää kaunetta. Se jännittää ja pitää hereillä, mutta ei valvota ja pelota.

Tarinateatteri on yleisön kanssa yhdessä syntyvää soveltavaa teatteria, jossa yleisön omat tarinat tehdään eläviksi näyttelijöiden ja muusikon toimesta erilaisten improvisaatiotekniikoiden avulla. Toimin näissä esityksissä usein ohjaajana ja olen päässyt näyttämöllistämään mm. lähetystyöntekijöiden, kätilöiden ja rauhanturvaajien kokemuksia – kaikki ihmisiä, jotka ovat monin verroin kovempia tyyppejä kuin minä. Niissä tilanteissa olen jäänyt mykäksi sen edessä, että minulla olisi oikeus olla heidän edessään ja sanoa mitään. Huokailen Herralle kuin Mooses, mikä minä olen menemään ja kuka minä olen käskemään näyttelijöitä tekemään.

Erään esityksen jälkeen minulta kysyttiin ns. tiesinkö kuka yksi tarinankertojista oli. Paikalla olleet ministerit tunnistin, mutta tämä pitkän linjan valtionjohtaja oli minulle tuntematon. Valitettavasti en myöskään tunne maailmanhistorian yksityiskohtia 1970-luvulta (Anteeksi, vaari!). Minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta niihin ja olen näennäisesti yksinkertaisesti aika pulassa.
Tietämättömyyteen sisältyy kuitenkin suuri siunaus ja mahdollisuus: Kun aihepiiri on vieras ja minulta puuttuu konteksti ja lokero, johon laittaa kuulemani, jää jäljelle oikeasti vain ihminen ja hänen tarinansa. On ajateltava avoimesti ja kysyttävä lisää tarkasti, jotta pystymme tekemään tarinasta lavalle jotakin. Kertojaa on pakko kunnioittaa, koska jos säädän omiani, ei minun ole syytä eikä järkeä tehdä sitä mitä teen. Minä häviän, jäljelle jää toisen elämä. Se on vaativa, mutta vapauttava palvelutehtävä.

Näillä tarinateatteriyleisöillä on kullakin ollut paljon yhteistä keskenään. Sama kutsumus, samat voitot, tappiot ja samat haavat. Ikävä kyllä yhteistä on myös kokemus, että kukaan muu ei ymmärrä. Kenellekään muulle ei voi puhua, koska muut eivät tajua sitä todellisuutta, jossa he elävät. Minäkin olen yksityiselämässäni osallistunut pariinkin vertaistukiryhmään, jossa olemme tukeneet toisiamme lähinnä siinä, että ei ole ketään, joka tukisi meitä. On hienoa tukea vertaistaan, mutta on myös surullista, että ei ole ketään muuta, joka auttaa. Ketään, joka ymmärtää. Ketään, joka tunnustaa.

Jokin vika on tässä maailmassa, kun olemme niin sokeita toistemme kivulle. Minä en tahdo olla sitä. Kun katson silmiin ihmistä, joka kertoo, ettei voinut matkustaa tuhansien kilometrien päästä sairaan lapsensa luo tehtäväni ei ole kyseenalaistaa hänen kokemustaan tai tekemisiään. Tehtäväni on kysyä miltä se sinusta tuntuu ja tehdä kokemus näkyväksi, jotta voimme kantaa kuorman yhdessä.

En tahdo olla ihmisten edessä siksi, että tahtoisin toisten näkevän minut. Tahdon olla palvelemassa taiteellani toisia ja synnyttämässä sanoja näistä tarinoista lihaksi. Tahdon iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Samalla saan lahjan: näen maailman moninkerroin kun näen sen toisten ihmisten kautta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Jos minulta puuttuisi rakkaus

Luin juuri toisen draamapedagogin mietteitä siitä kuinka blokatessamme (idean tai tarjouksen torjuminen) pelot ohjaavat toimintaamme, vaikka emme itse sitä useinkaan edes huomaa. Hän oli myös pohtinut sitä, miten taitava opettaja näkee suoraan lävitsemme ja tietää kuinka auttaa eteenpäin.

Improvisaatioguru Keith Johnstone puhuu kyllä-ihmisistä ja ei-ihmisistä. Sanoessaan kyllä ihmiset kokevat enemmän ja sanoessaan ei ihmiset saavat turvallisuutta. Eihän vara venettä kaada ja parempihan se on kieltää varmuuden vuoksi. Ettei vaan satu mitään.

Ollakseen luova täytyy olla estoton ja uskon että tuntiessaan itsensä turvalliseksi on ihminen kaikkein vapain. Heittäytyminen on siis itsessään paradoksi.

Ohjaajan, opettajan tai johtajan tulisi olla vähemmän kiinnostunut itsestään ja enemmän kiinnostunut siitä, mitä hänen ohjattavansa ajattelee ja mikä tälle on tärkeää, ja pyrkiä saamaan kaiken mahdollisen tiedon siitä.
Kun mielipiteet ja tarpeet tulevat kohdatuiksi ja niillä on merkitystä ja vaikutusta, tuntee ihminen itsensä arvokkaaksi – niin kuin pitääkin. Rakkaudessa ei ole pelkoa, ja arvokkaana ja rakastettuna ei tarvitse murehtia sitä kelpaako ja onnistuuko. Virheitä ei enää tarvitse pelätä ja hakea turvallisuutta ulkoisen varmuuden kautta. Ohjaajan tärkeimpiä työvälineitä on tarkka, mutta lempeä katse.

Jotakin tästä kiteytyy myös Jeesuksen opissa johtajuudesta: Se teistä, joka tahtoo olla suurin, olkoon toisten palvelija. Johtaja ei ole paikalla siksi, että tarvitsee alaisia, vaan siksi, että alaiset tarvitsevat häntä. Johtaja ei synny siitä, keneen kaikkien muiden katseet kohdistuvat, vaan siitä, joka katsoo kaikkia muita.

Esitys syntyy kaikesta ja kaikista mukana olevista ja on yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Ohjaaminen ja johtaminen ei ole vain sitä, että tietäisin mitä tapahtuu, vaan myös paljon sen sietämistä, etten tiedä. Se on rohkeutta elää katsoen pelkoa silmästä silmään, irrottaa oma otteeni ja ottaa asiasta selvää. Luova prosessi on kuin hyppäisimme yhdessä tietämättä etukäteen, minne laskeudumme.


main-qimg-3d50b2395fd2a2e7e93485c5691bc894-c

Play

play

Eräässä ensimmäisistä teatteriproduktioistani ohjaaja totesi, että sana ”näytelmä” on englanniksi ”play” – siis sama sana kuin ”leikki”. Se oli mielestäni hieno ajatus, vaikka en silloin ymmärtänyt sitä täysin. Minulle oli hankalaa löytää esittämäni hahmon tapa ilmaista itseään koska olin vielä näyttelijänä kokematon ja rooli oli kaukana omasta itsestäni. Kohtausharjoitusten välissä satuin kuitenkin pelleilemään roolihahmollani liioitellusti ja tavoitin hölmöilylläni jotakin siitä, mitä ohjaaja minulta toivoi. Seurauksena ei kuitenkaan ollut kehu oikeasta suunnasta ja ohje yrittää saada samat asiat itse näyttelemistilanteeseen. Sen sijaan ohjaajan turhautunut valitus jäädytti minut täysin, kun eri-ikäisiä ihmisiä sisältänyt ryhmämme sai kuulla, kuinka nuoret ovat juuri sellaisia kuin minä: Kun kohtaus on poikki, heittäydytään, mutta kun pitäisi tehdä oikeasti, ei heistä lähde irti mitään.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa opettajia vain siksi että sattuvat olemaan asemassa, jossa voivat kertoa muille ihmisille, millaisia asioita he eivät osaa tai tee. Pelkkä tämän huomion välittäminen tai vahvistaminen ohjattavalle eivät kuitenkaan useimmiten riitä auttamaan tätä muuttamaan asian tilaa. Opettajan työ vasta alkaa tämän huomion tekemisestä.

Olen pyörinyt näyttämöllä tanssin ja musiikin parissa taaperoikäisestä alkaen ja teatteri on minulle oikeastaan uusin esiintymismuoto. Teatteri oli lapsuudessani harrastuksena hyvin harvinainen ja useimmat ryhmät olivat vasta teini-ikäisille. Silloin en uskaltanut mennä mukaan, vaikka moni sitä minulle ehdottikin.
Minulla ei ollut työkaluja hitaasti lämpiävän luonteeni kesyttämiseen, joten uusi asia jännitti liikaa ja epäilin että en olisi tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää muutakin esiintymistä niin paljon, että en suoriutunut teknisesti niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Ennen esitysten alkua olin oksennuksen partaalla ja päätin kymmenen kertaa itsekseni, että tämän jälkeen en enää ikinä lupaudu nousemaan lavalle.

Ramppikuumeesta huolimatta kokeilin kuitenkin teatteria pienemmissä paloissa koulun näytelmissä ja musikaaleissa. Niissä esiintyminen oli yllättäen paljon mukavampaa ja rennompaa. Näytellessäni en jännittänyt yhtä paljon kuin laulaessa tai soittaessa. Ehkä uutuuden viehätyksestä johtuen osasin ajatella teatterin suhteen, että teen vain tasan tarkkaan niin kuin on harjoiteltu ja muistutin itseäni siitä, että olen onnistunut suorituksessani jo monta kertaa aikaisemmin. Antauduin lavatilanteen illuusiolle ja annoin palaa.

Myöhemmin kun opiskelin teatteria enemmän, rakastin jo näyttelemistä. Olin silti epävarma kyvyistäni ja halusin nähdä, olisiko minusta alalle. Aikaisemmat kokemukseni olivat keskittyneet produktioiden valmistamiseen ja olin työskennellyt lähes yksinomaan roolihahmon suojassa. Erilaisissa teatteriharjoituksissa ja improvisaatiossa koin lähtökohdan olevan enemmän oma persoonani. En uskaltanut heittäytyä tai tehdä älyttömyyksiä, vaan mietin jokaisen pienenkin ideani tarkasti etukäteen ja pelkäsin epäonnistumista. Muistan vieläkin aivan ensimmäisistä harjoituksista äänimaiseman, jossa piti tehdä maatilan ääniä. En päästänyt mokaamisen pelossani pihaustakaan. Erityisen hankalia olivat erilaiset höpötysharjoitukset, kuten harjoitus, jossa kuljetaan ympäri tilaa ja puhutaan ääneen omia ajatuksia. Menin tällaisissa tilanteissa välillä aivan lukkoon ja hiippailin hiljaa ympäri salia toivoen, että opettaja ei huomaa. ”Mikä tässä on nyt niin vaikeaa?!”, oli kysymys, johon minä tai opettaja emme tienneet vastausta. Tietä vapaaseen ilmaisuun taitaa myös olla nurinkurista etsiä painostamalla.

Teatteriin syventyessäni koin paineita siitä, olenko tarpeeksi hyvä näyttelijä. Tuntui siltä, että edellytyksenä olisi poikkeuksellinen lahjakkuus, muutoin teatteria ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Oman persoonani asettaminen muiden arvioitavaksi sekä vaatimus taidollisesta osaamisesta aiheuttivat epävarmuutta ja itsensä liiallista kontrollointia.
Vaikka tunsin olevani ammattikorkeakoulussa täysin oikeassa paikassa, koin edelleen ahdistusta improvisaatiokursseilla. Opiskelin ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni ja tämä teki näyttelemisestä vielä hieman hankalampaa. Suomen kurssin aikana pääsin pitkästä aikaa improvisoimaan suomeksi ja yllätyin siitä verbaalisesta kekseliäisyydestä, joka ryöpsähti esiin. Kaikki kehittymiseni ei ollut päässyt minulle itselleni näkyviin esiintymiskielen takaa.
Kuitenkin vasta tarinateatterikurssi viimeisenä vuonna sai minut lopultakin säntäämään lavalle ensimmäisten joukossa. Tarinan kaari oli valmiina, minun tarvitsi vain hypätä kyytiin ja tehdä matkasta värikäs. Näyttelijän vastuuttomuus tapahtumaketjusta oli minulle ainutlaatuisen vapauttavaa.

play2

Lasten kanssa työskenteleminen on auttanut minua suuresti leikin elementin löytämisessä. Työssäni olen tarkkaillut heidän luontaista tapaansa tulkita teatterin ilmaisukeinoja. Lapset myös todella näyttävät sen, olenko saanut vangittua heidän huomionsa.
Erään kerran näytelmän lavatilanteisiin uppoutuminen oli hankalampaa kun esityksistä oli ollut taukoa ja oli paljon muisteltavaa. Yhdessä kohtauksessa pienen eleen (käden pitäminen sydämen päällä) puuttuminen vaikeutti sen tulkintaa, ja yleisönä olleet lapset eivät osanneetkaan vastata nopeasti kysymykseen huonosta omastatunnosta. Kun ymmärsin ottaa eleen mukaan seuraavissa esityksissä, yleisö oli jälleen heti oikeilla jäljillä. Sain muistutuksen siitä, miten sopiva määrä itsensä unohtamista ja uskallusta antautua leikkiin ovat edellytyksiä kokonaisvaltaiselle ilmaisulle ja sanoman välittymiselle.

Kun työskentelin näyttelijänä improvisaatioesityksissä, välttelin aluksi vastuuta. Isommassa porukassa oli helppo piiloutua estottomampien tekijöiden taakse ja odottaa, että joku muu keksisi paremmat ideat. Kahden näyttelijän esityksissä minun oli kuitenkin pakko tarjota ratkaisuja. Yleisönä olleet lapset  antoivat niin railakkaita ja epäloogisia ehdotuksia, että näytteleminen niiden varassa oli yllättäen todella helppoa ja mielettömän hauskaa. Itsesensuurini hupeni silmissä kun yritimme esimerkiksi keksiä, miten leijonan saapuminen kaivokseen loukkuun jääneen ihmisen luo pelastaisi hänet sieltä. Lapsiyleisön välitön tapa reagoida näkemäänsä ja innostus iloita kanssamme syntyvistä kohtauksista antoivat minulle tarvitsemiani onnistumisen kokemuksia ja ohjasivat minua eteenpäin yhä rennompaan tekemiseen. Ymmärsin vihdoin, mistä heittäytymisessä on kyse: pyrin ottamaan itseni ja tilanteen vain niin vakavasti kuin on aivan välttämätöntä, ja se on hyvin, hyvin vähän.

Olen saanut ohjattaviltani hyvää palautetta juuri siitä, minkä oppimiseen minulta itseltäni on mennyt kauan. Tunneillani tuntee itsensä vapaaksi kokeilemaan ja heittäytymään, eikä epäonnistumista tarvitse pelätä.
Ohjaajana tehtäväni on olla kuin energisoiva peili, tekijöiden innostuksen ja ilon jakaja ja kertaaja. Minulle on tärkeää, että koemme ryhmäni kanssa tekevämme kulloistakin asiaa yhdessä. Koulutukseni on tietysti antanut minulle työkaluja näyttelijäntyön tekniseen suorittamiseen, mutta luovuus, uusien ja yllättävien elementtien yhdistelemisen kyky, liekehtii meissä kaikissa ihmisissä. Sen näkeminen on kasvattanut minuun kunnioituksen ja kiitollisuuden jokaista ihmistä kohtaan, jonka työssäni tapaan.

Löysin leikin maailmaan lopulta sen asiantuntijoiden, lasten, kautta. Tähän ulottuvuuteen tahdon kuljettaa myös ohjattavani riippumatta heidän iästään. Se tekee näyttelemisestä paljon helpompaa.
Se tekee näyttelemisen.

Save