Avainsana-arkisto: inhimillisyys

Inhimillinen Jumala

“Hänelle tuli Herran sana” on lause, joka toistuu Raamatussa. Millä tavalla tuo sana sen ajan profeetoille tuli on minulle mysteeri. Muutama vuosi sitten mietin miten tämä voisi tapahtua meille, kun tein Joonan kirjasta nykyaikaan sijoittuvan näytelmäsovituksen. Silloin tuntui hauskalta, että Jumalan viesti saapuisi suoraan ihmisen puhelimeen: Jumala soittaisi tai lähettäisi tekstarin. Se olisi näyttämötaiteessa jotakin uutta sen sijaan, että kuulemme möreän ja kaikuvan äänen kaiuttimista. Jumalan sana omalla kämmenellä tulee lähemmäs.

Lähelle tulee myös kielikuva Taivaan Isästä. Olen täysin tietoinen, etten voi rajallisen ihmisen keinoin mitenkään kuvata Jumalaa tyhjentävästi näyttämöllä. Enhän itse edes kykene tuntemaan Jumalaa täysin. Joonan tapauksesta kertovan näytelmän ensimmäisessä esitysversiossa Jumala näyttäytyi bisnesmiehenä, joka vastasi lapsensa puheluihin kiireidensä keskellä samalla kun järjesteli maailmanluokan asioita. Valitsin kulttuurisen stereotypian uraisästä, koska se oli mielestäni tunnistettava ja sillä oli komediallista arvoa. Se osuisi nykyihmisen hermoon. Siinä isäkuvassa oli kuitenkin yksi ongelma ollakseen kuvaus Jumalasta. Se, että hän ei varsinaisesti ole lapsensa luona.

Kun ohjasin näytelmän uudelleen viime keväänä, päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Tällä kertaa Jumala pukeutui liituraitapuvun sijasta villasukkiin ja Jussi-paitaan. Viimeksi Jumala oli lavalla oikeastaan vain kohdissa, joissa hänellä oli repliikkejä. Nyt Jumala nähtiin mm. merimyrskyn kapellimestarina ja todella saattamassa profeetan viimeistä askelta myöten Niniveen. Aiemmin näimme hänen vaikutuksensa, mutta tällä kertaa hän oli läsnä luomakunnassaan.

Jumalaa esittävän näyttelijän laatu oli aika toisenlainen kuin ensimmäisessä roolituksessa, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli, että suhteeni Jumalaan oli muuttunut muutaman vuoden aikana. Lakihenkisyyden sijaan olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Kun elämän kysymykset ovat jääneet kerta toisensa jälkeen roikkumaan ilmaan, en enää etsi Jumalalta tai itseltäni ratkaisuja ja suorituksia. Jäljelle jää vain se, että Jumala on kanssani ja se riittää.

Näytelmä ehti tekniseen läpimenoon asti, kun saimme kuulla kriittisen katsojapalautteen: “Jumalaa ei voi inhimillistää tuolla tavalla”. Rento, risupartainen ja musiikin mukana jammaava “iskä” hämmentää koska tulee niin lähelle meitä ihmisiä ja meidän olemustamme. Tähän samaan hermoon Jeesus osui kehoittaessaan ihmisiä rukoilemaan Taivaan Isää. Jumala ei ole kaukainen palvonnan ja lepyttelyn kohde vaan rakastava Isä –  Iskä ja Isi, jota on lupa puhutella niin.

Jeesus itse kertoi vertauksen rakastavasta Isästä, joka juoksee tuhlaajapoikaansa vastaan tämän palatessa rilluttelureissulta. Osa kuulijoista epäilemättä pahastui kuulemastaan, mutta Jumala on rakastava Iskä, joka alentuu meidän luoksemme saadakseen meihin yhteyden. Jumala on Iskä, joka tahtoo lohduttaa silläkin hetkellä, kun hänen lapsensa haluaisi kuolla, niin kuin Joona aikanaan olisi tahtonut Niniven liepeillä nääntyessään. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Olemuksemme alkuperä on Jumalassa. Pelastumme sen uskon kautta, että Jumala syntyi ihmiseksi ja kuoli meidän puolestamme. Se on läheisintä ja inhimillisintä, mitä koskaan voi olla.

- Iskä. - No miten on? - Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan. - Arvasin! Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

– Iskä.
– No miten on?
– Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan.
– Arvasin!
Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

Jumalan valtakunnan pizzaa

pizzaJoskus kauan sitten keskustelin ensimmäistä kauttaan työskentelevän lähetystyöntekijän kanssa, joka kantoi puolileikillään syyllisyyttä perheelleen vapaapäivänä ostamistaan pizzoista, koska hänen palkkansa maksettiin käytännössä lähettäjien tuella. Samalla, kun hän istui sohvalla ahmimassa juustoista pizzaa, kummitteli hänen mielessään se kansaneläkkeellä kituuttava leskimummo, joka antoi viimeisen roponsa kolehtiin, että lähettiperhe saattaisi tehdä Jumalan valtakunnan työtä kaukaisessa maassa.

Pizza oli hyvää, mutta sen syöminen tuntui jotenkin huijaamiselta, koska sitä oli hankalaa perustella välttämättömänä tai pyhänä. Niinpä lähetti koetti keksiä sellaisia perusteluja pizzan syömiselle, jotka hän itse voisi hyväksyä ja jotka vastaisivat niihin odotuksiin, joita hän koki tehtäväänsä siunattuna lähettinä.

Pizza ei siis saanut olla pelkästään hyvää, vaan sen täytyi olla ainakin tarpeellista. Esimerkiksi, että jaksaa tehdä töitä tai että perhe (aina kelpo perustelu) kaipasi jotain turvallista ja mukavaa suuresti muuttuneiden olosuhteiden keskellä. Ja muuten – jos näitä pizzoja ei lasketa – hän toimi tietysti vastuullisesti ja kohtuudella kaikessa arjessaan.

Nämä ovat toki myös hyviä asioita, mutta kutsumus näyttäytyi tälle lähetille lähinnä työn ja kieltäymyksen kautta. Kaikki asiat, joita ei voinut suoraviivaisesti perustella julistustehtävällä, olivat ainakin jonkin verran epäilyttäviä – ja pizzan syöminen oli vielä henkilökohtaisesti mukavaa, joten se saattoi olla erityisen turhaa. Tehtävähän oli julistaa, eikä syödä pizzaa.

Lähetin kokemuksesta heijastui, että kutsua ei ollutkaan saanut ihminen, vaan ainoastaan hänen työnsä ja suorittamisensa. Arvioimme asioiden ja itsemme hyödyllisyyttä perustuen niihin arvoihin, joihin todella uskomme. Varsin usein perusteet löytyvät saavutuksistamme tai tuottamastamme hyödystä – määrästä, tehokkuudesta, rahasta, terveydestä, työn laajuudesta tai uhrautumisestamme. Jumala ei kuitenkaan toimi näin. Hän kutsuu kokonaisia ihmisiä, ei pelkästään heidän koulutustaan, tehtäväänsä tai jotain muuta, mitä itse pidämme pyhänä tai ajattelemme Jumalalle kelpaavaksi. Kutsu koskee ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kutsuja itse pyhittää ihmisen ja hänen monenkirjavan elämänsä – ei pelkästään jotain kapeaa osa-aluetta, joka vastaa odotuksia tai on helposti perusteltavissa.

Voimme ehkä suhtautua hieman huvittuneesti ja armollisesti lähettiin ja hänen pizzoihinsa, mutta samankaltainen ajattelu ja odotukset kohdistuvat monesti myös teatterintekemiseen. Varsinkin jollain tapaa kristilliseen kontekstiin liitettynä teatteri voi harvoin vain olla olemassa. Sen pitää kertoa, tarkoittaa, julistaa, luoda toivoa, puolustaa arvoja tai muuten perustella hyödyllisyytensä ja olemassaolonsa. Muussa tapauksessa teatteri muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, hieman turhaksi tai joksikin, jota arvioidaan vain sanomansa kautta. Mikä on siis pizzan sanoma?

Pizzan sanoma on olla vilpitön ja kokonainen suhteessaan Jumalaan ja tekemisiinsä jokaisena päivänä. Syödä pizza tai tehdä sellaista teatteria, joka on vilpitöntä ja vapaata. Emme voi valita elämästämme vain parhaita paloja ja esitellä niitä Jumalalle kelpaavana tai vastaavasti pusertaa itse itsestämme kiitollisuutta, rakkautta ja iloa, jos se ei vastaa kokemustamme.

Välillä taitavatkin näyttelijät – ja ehkä juuri he – sortuvat esittämään tavallaan kaksinkertaista roolia, jos vastanäyttelijä ei käyttäydy odotetusti. Sen sijaan, että näyttelijä reagoisi vilpittömästi siihen, millainen toinen todella on ja mitä tapahtuu, niin hän saattaa oman roolinsa lisäksi päätyä esittämään vielä niinkuin toinen käyttäytyisi “normaalisti”. Tällöin varsinainen työ ei enää perustu sille mikä on totta, vaan itse luodulle illuusiolle tilanteesta “niinkuin sen pitäisi mennä”. Tämä on kuitenkin teennäisen oloista ja läpinäkyvää yleensä kaikille muille, paitsi tekijälle itselleen.

Toimimme joskus samoin suhteessamme Jumalaan. Sen sijaan, että huomioisimme, mitä hän todella sanoo, mitä tapahtuu ja mitä koemme, niin päädymme esittämään niinkuin Jumala käyttäytyisi tavalla, jonka olemme hänelle rajanneet ja suorittamaan omaa osuuttamme siinä samalla. Olemme päättäneet, mikä on “normaalia” Jumalalle ja uskomme tietävämme miten asioiden pitäisi toimia. Tämäkin on läpinäkyvää sekä Jumalalle, että usein myös muille. Psalmien kirjoittajat eivät sortuneet tällaiseen Jumalalle esittämiseen, vaan kirjoittivat vilpittömästi sen, mikä oli heille totta siinä hetkessä suhteessaan Jumalaan. Hyvät ja huonot päivät, ilot ja surut, voitokkaat hetket ja ne hetket, kun Jumala ei toimi odotetusti. Kaikki, sellaisena kuin se on – joskus perus mikropizza, joskus fantasiaa tuplajuustolla.