Avainsana-arkisto: kristillinen taide

Jumalan valtakunnan pizzaa

pizzaJoskus kauan sitten keskustelin ensimmäistä kauttaan työskentelevän lähetystyöntekijän kanssa, joka kantoi puolileikillään syyllisyyttä perheelleen vapaapäivänä ostamistaan pizzoista, koska hänen palkkansa maksettiin käytännössä lähettäjien tuella. Samalla, kun hän istui sohvalla ahmimassa juustoista pizzaa, kummitteli hänen mielessään se kansaneläkkeellä kituuttava leskimummo, joka antoi viimeisen roponsa kolehtiin, että lähettiperhe saattaisi tehdä Jumalan valtakunnan työtä kaukaisessa maassa.

Pizza oli hyvää, mutta sen syöminen tuntui jotenkin huijaamiselta, koska sitä oli hankalaa perustella välttämättömänä tai pyhänä. Niinpä lähetti koetti keksiä sellaisia perusteluja pizzan syömiselle, jotka hän itse voisi hyväksyä ja jotka vastaisivat niihin odotuksiin, joita hän koki tehtäväänsä siunattuna lähettinä.

Pizza ei siis saanut olla pelkästään hyvää, vaan sen täytyi olla ainakin tarpeellista. Esimerkiksi, että jaksaa tehdä töitä tai että perhe (aina kelpo perustelu) kaipasi jotain turvallista ja mukavaa suuresti muuttuneiden olosuhteiden keskellä. Ja muuten – jos näitä pizzoja ei lasketa – hän toimi tietysti vastuullisesti ja kohtuudella kaikessa arjessaan.

Nämä ovat toki myös hyviä asioita, mutta kutsumus näyttäytyi tälle lähetille lähinnä työn ja kieltäymyksen kautta. Kaikki asiat, joita ei voinut suoraviivaisesti perustella julistustehtävällä, olivat ainakin jonkin verran epäilyttäviä – ja pizzan syöminen oli vielä henkilökohtaisesti mukavaa, joten se saattoi olla erityisen turhaa. Tehtävähän oli julistaa, eikä syödä pizzaa.

Lähetin kokemuksesta heijastui, että kutsua ei ollutkaan saanut ihminen, vaan ainoastaan hänen työnsä ja suorittamisensa. Arvioimme asioiden ja itsemme hyödyllisyyttä perustuen niihin arvoihin, joihin todella uskomme. Varsin usein perusteet löytyvät saavutuksistamme tai tuottamastamme hyödystä – määrästä, tehokkuudesta, rahasta, terveydestä, työn laajuudesta tai uhrautumisestamme. Jumala ei kuitenkaan toimi näin. Hän kutsuu kokonaisia ihmisiä, ei pelkästään heidän koulutustaan, tehtäväänsä tai jotain muuta, mitä itse pidämme pyhänä tai ajattelemme Jumalalle kelpaavaksi. Kutsu koskee ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kutsuja itse pyhittää ihmisen ja hänen monenkirjavan elämänsä – ei pelkästään jotain kapeaa osa-aluetta, joka vastaa odotuksia tai on helposti perusteltavissa.

Voimme ehkä suhtautua hieman huvittuneesti ja armollisesti lähettiin ja hänen pizzoihinsa, mutta samankaltainen ajattelu ja odotukset kohdistuvat monesti myös teatterintekemiseen. Varsinkin jollain tapaa kristilliseen kontekstiin liitettynä teatteri voi harvoin vain olla olemassa. Sen pitää kertoa, tarkoittaa, julistaa, luoda toivoa, puolustaa arvoja tai muuten perustella hyödyllisyytensä ja olemassaolonsa. Muussa tapauksessa teatteri muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, hieman turhaksi tai joksikin, jota arvioidaan vain sanomansa kautta. Mikä on siis pizzan sanoma?

Pizzan sanoma on olla vilpitön ja kokonainen suhteessaan Jumalaan ja tekemisiinsä jokaisena päivänä. Syödä pizza tai tehdä sellaista teatteria, joka on vilpitöntä ja vapaata. Emme voi valita elämästämme vain parhaita paloja ja esitellä niitä Jumalalle kelpaavana tai vastaavasti pusertaa itse itsestämme kiitollisuutta, rakkautta ja iloa, jos se ei vastaa kokemustamme.

Välillä taitavatkin näyttelijät – ja ehkä juuri he – sortuvat esittämään tavallaan kaksinkertaista roolia, jos vastanäyttelijä ei käyttäydy odotetusti. Sen sijaan, että näyttelijä reagoisi vilpittömästi siihen, millainen toinen todella on ja mitä tapahtuu, niin hän saattaa oman roolinsa lisäksi päätyä esittämään vielä niinkuin toinen käyttäytyisi “normaalisti”. Tällöin varsinainen työ ei enää perustu sille mikä on totta, vaan itse luodulle illuusiolle tilanteesta “niinkuin sen pitäisi mennä”. Tämä on kuitenkin teennäisen oloista ja läpinäkyvää yleensä kaikille muille, paitsi tekijälle itselleen.

Toimimme joskus samoin suhteessamme Jumalaan. Sen sijaan, että huomioisimme, mitä hän todella sanoo, mitä tapahtuu ja mitä koemme, niin päädymme esittämään niinkuin Jumala käyttäytyisi tavalla, jonka olemme hänelle rajanneet ja suorittamaan omaa osuuttamme siinä samalla. Olemme päättäneet, mikä on “normaalia” Jumalalle ja uskomme tietävämme miten asioiden pitäisi toimia. Tämäkin on läpinäkyvää sekä Jumalalle, että usein myös muille. Psalmien kirjoittajat eivät sortuneet tällaiseen Jumalalle esittämiseen, vaan kirjoittivat vilpittömästi sen, mikä oli heille totta siinä hetkessä suhteessaan Jumalaan. Hyvät ja huonot päivät, ilot ja surut, voitokkaat hetket ja ne hetket, kun Jumala ei toimi odotetusti. Kaikki, sellaisena kuin se on – joskus perus mikropizza, joskus fantasiaa tuplajuustolla.

Katso, minä luon uutta

dav

Joskus kun mietin, miten tekemäni taide voisi parhaiten täyttää tarkoituksensa, muistin, että Jeesus puhui vertauksin. Vertauksia esittämällä Jeesus sekä kosketti että haastoi yleisöään riippuen siitä mihin hahmoon kukakin kuulija samaistui. Vertauksia kertomalla voisin seurata hänen esimerkkiään. Myöhemmin taidekollektiivini sai tämän ajatuksen mukaan nimen, joka pohjautuu vertausta tarkoittavaan sanaan parabole. Tarkoituksena oli kuitenkin katsoa, syntyisikö kuluneiden kielikuvien sijaan jotakin täysin uutta.

Olemme kertoneet näyttämöllä Raamatun henkilöiden tarinoita esimerkiksi Olipa kerran puu -esityksessä. Huomionarvoista on, etteivät nämä ihmiset todellisuudessa esiinny edes samassa kirjassa eikä hahmojen varsinaisia nimiä mainita kertaakaan esityksen aikana. Ratkaisu on pahan- tai hyväntahtoisuudesta riippuen joko amatöörimäinen dramaturgiamoka tai säännön rikkominen jonkin uuden syntymistä varten.
Halusimme luoda eeppisen eri aikatasoja saumattomasti yhdistelevän tarinan kuninkaasta ja kuningattaresta. Samalla kun kerromme vuosituhansia sitten eläneestä hirmuvaltiaasta kerromme ajattomista käsityksistä vahvasta mieheydestä ja johtajasta, jolla on valtaa toteuttaa oikkunsa muista välittämättä. Arvaamattomasta miehestä, joka istuu vaarallisimpien nappien äärellä.
Samalla kun kerromme prinsessasadun yhteiskunnasta, jossa naisen elinehto on avioliiton solmiminen, kerromme modernin tuhkimotarinan tosi-tv-menestyjästä sekä sydämen viisaudesta, rohkeudesta ja uskollisuudesta, joka taistelee mahdottomien olosuhteiden läpi.

Teatterin on tärkeää olla osana liturgiaa samoin kuin musiikki tai kuvataide. Hengellistä todellisuutta pitää kuvittaa kaikin keinoin ja kuulla Jeesuksen puhuvan näyttelijän äänellä. Raamatulliset sanankäänteet pulpahtelevat tietenkin omiinkin teksteihini silkasta kyseisen kirjan säännöllisen epäsäännöllisestä lukemisesta. Olen myös esimerkiksi viljellyt kylväjävertausta kuvaamaan sitä, ettei joka esityksen jälkeen jokainen yleisössä tajua mistä siinä oli kyse ja heidän elämänsä muutu. Raamattu pursuaa samaistuttavia henkilöitä, hyviä ja huonoja esimerkkejä ja puhuttelevia tapahtumaketjuja, jotka saa uskoa todeksi myös omalle kohdalleen. Viittaukset toimivat, jos kertomukset ovat tuttuja ja selitettyjä.

Hengellinen todellisuus, kristityn vaellus ja kristillisessä kulttuurissa eläminen ovat kuitenkin myös muuta kuin kaanaankielen yksi yhteen toistamista. Sanomattakin on selvää, etteivät maatalousmetaforat välttämättä resonoi nykypäivänä samalla tavalla kuin alkuperäisessä yhteydessään.

NAINEN: Joka ikinen mies Aadamin jälkeen on syntynyt naisesta, ni vois päätellä et täs olis joku keskinäinen olemassaolon kehä, mutta ei, keskitytään nyt siihen että määää olin ekana! Mää olin ekana!
MIES: No mieshän oli ekana.
NAINEN: Sinä et ollu. Mutsis oli.

“Raikasta nykyteatteria!” On yksi parhaita palautteita, mitä esityksemme ovat saaneet. On tärkeää tehdä kristittynä myös sitä taidetta, jonka olemassaolon syy on, että se on taidetta. Taidetta, jonka estetiikka vaatii olla muualla kuin kirkossa alttarikaiteen ja seurakuntalaisten väliin likistettynä. Taidetta, joka syntyy siinä todellisuudessa, jossa kristityt elävät ja joka tutkii sitä taiteen itsensä reunaehdoin. Opetuspuhe ja henkilökohtainen todistus toimivat omalla tavallaan, mutta taiteen kautta on mahdollista tehdä näitä asioita eri tavalla näkyväksi ja käsitellä niitä muillakin kuin tiedollisella ja kielellisellä tasolla. Pelkästään vaikka se, että joku antaa hahmon kristittyyn miehenä tai naisena kohdistuville mahdottomille odotuksille, helpottaa hämmennystä. Taideteoksen ei ole yleensä tarkoituskaan antaa nyrkkisääntökokoelmaa sille, miten homma pannaan pakettiin. Taide voi sen sijaan rohkaista pohdintaan siitä, mitä minä ja Jumala todellisuudessa haluamme ja miten Jumala määrittelee ihmisyyttä luomalla juuri minut.

Arvelen ja toivon, että yltiöpäinen itseluottamus ja uskon varaan heittäytyminen ovat tuottamassa sitä satoa, että minua kysytään tekemään juttuja omana itsenäni ja antaen kaksi tavallista vapaata kättä. Taiteellisen työskentelyn tulisi sisältää aina tutkiva elementti; syntymässä on jotakin uutta. Jos teos saakin aiottua enemmän sävyjä tai vaikutelmia kohdatessaan vastaanottajan, ei se ole epäonnistumista vaan yksinkertaisesti taidetta.

Perustaessani omaa kollektiiviani en halunnut ahtaa sitä kristillisen teatterinlaatikkoon, vaikka voi olla, että se olisi ollut myyvempi ratkaisu. Taustalla oli kokemuksia epäterveestä kontrollista, mutta motiivina paljon enemmän nälkää löytää oma näkemys ja tehdä työtä täysillä mahdollisimman hyvistä lähtökohdista. Kutsu laittaa kaikki siunattu lahjakkuus – talentit – likoon ja uhrata lihavia lampaita.

Kollektiivini tavoitteet työlle tai aiheille oli tehdä sitä mikä kiinnostaa ja koskettaa ilman sen kummempia suuntaviivoja. Käy kuitenkin niin, että suu puhuu, mitä sydän on täynnä.

Onko sinun sydämesi kaikuva ja kivinen vai elävä sydän?

Polttopiste

tuli

Olen ajanut itseni mahdollisesti kahden marginaalin polttopisteeseen. Kärjistetysti sanottuna uskovat eivät ymmärrä taidettani eivätkä taiteenkuluttajat uskoani. Aika surkuhupaisa lähtökohta.

Käytännössä tilanne ei tietenkään ole näin huono, vaikka tämä vastakkainasettelu tuo esiin työn ajoittaisia haasteita. Ensinnäkin hukassa on toisaalta hyvä olla, sillä ristiriitaisuudet ovat mielenkiintoisia kasvun mahdollisuuksia ja hankaukset synnyttävät hyviä kipinöitä. Toisekseen saan onneksi säännöllisesti nauttia sekä kiitosta ammatillisesta osaamisestani että maailmankatsomukseni jakavien läheisteni varauksetonta tukea. Ne ovat tietenkin tärkeitä asioita, jotka antavat uskoa omaan tekemiseeni vastoinkäymisistä huolimatta. Ymmärretyksi tuleminen ja onnistumisen kokemukset antavat itseluottamusta, mutta ne eivät ole varsinainen syy työstää omasta uskostani nousevia teemoja ja  tehdä se taiteellisesti kunnianhimoisesti. Näen taiteeni eteen vaivaa, vaikka se sisältää paljon palkattomia työtunteja eikä lopputulos pääse kovin suuren joukon nähtäville. Ei ole myöskään yksi tai kaksi kristittyä taiteilijaa, jotka ovat saaneet työstään ja näkemyksistään vielä haukut ja jopa jonkinlaisen julkaisu- tai työkiellon.

Työhön kohdistuvaa kritiikkiä on totta kai siedettävä. Asiallisesta palautteesta voi oppia ja asiattomasta voi oppia kuinka toisia ei kannata kohdella. Hengellisessä kontekstissa esitettävää taidetta arvioivat puheenvuorot sisältävät toisinaan myös arvostelua, joka kohdistuu taiteilijan uskoon ja identiteettiin. Jos teatteri onkin tärkeää ja herkkää, niin vielä intiimiimpää on usko. On sanomattakin selvää että sellaisen palautteen jälkeen tuntuu huteralta nousta.

Monesti nämä soraäänet pohjaavat tapaan rajoittaa liturginen tai kristillisestä maailmankatsomuksesta nouseva taide “pyhäkoulutaiteeksi”, jossa korostuvat elämän duurisoinnut (Francis Schaeffer, Art and the Bible). Elämän hyviin puoliin keskittymistäkin tietysti tarvitaan, usein varsinkin kurjuuden keskellä, ja toisaalta jos jollakulla on syytä olla iloinen niin kristityllä. Fakta on myös sekulaaripuolella se, että monesti pikkujoulupepunheilutuksella rahoitetaan ensi vuoden mietiskelevät monologit. Avant garde ei täytä kirkkoja.
Viihde tekee siihen kuluneesta ajasta kivaa, mutta katharsiksen kokemus on jotakin muuta. Juuri taiteen kautta on mahdollista käsitellä ihmiselämän kaikkia vivahteita, sellaisiakin, joista on ehkä muuten vaikea puhua.

Samalla kun taidetta rajataan miellyttäviä fiiliksiä luovaksi kirkon koristeeksi, moititaan, että papit eivät saarnaa kunnolla. Rakkauden lisäksi pitäisi olla tulta ja tulikiveä, ja olen samaa mieltä. Taiteen ja taiteilijan osan ei pitäisi samoin olla päälleliimattavaa hymistelyä vaan jopa profeetan tehtävä, haastavaa näkyä ja väkevää julistusta. Sellaista ei ole aina vaivatonta ottaa vastaan ja on liian helppoa syyttää omista kipukohdista muita. Ammutaan vaan sanansaattaja! Tai toisin päin käännettynä pohdintaa profeetta Miikalta: “Jos joku syöttäisi teille tuulta ja tyhjää ja sanoisi: ”Saatte nähdä, tulee aika, jolloin teillä on virtanaan viiniä ja olutta”, niin te ihastelisitte: ”Tässäpä on oikea profeetta!”

Niinä hetkinä kun oma työni tuntuu turhalta ja turhauttavalta, nousee mieleen kuitenkin nopeasti yksi kysymys ylitse muiden. Mikä on tämän vaihtoehto?
Vaihtoehto olisi se, että en tekisi sitä mitä teen, ja se ei ole vaihtoehto.
Niin yksinkertaista se minulle lopulta on.

En juuri vaivannut päätäni ammattivalinnoilla lapsena tai nuorena. Tuntui ehkä siltä, että mikä tahansa olisi yhtä hyvä tai huono vaihtoehto. Yhtenä kummallisena kirkkauden hetkenä aikuisuuden kynnyksellä tajusin, että minun on tehtävä taidetta koska olen aina tehnyt taidetta, niin pienestä kuin vain kykenin. Minut on rakennettu niin. Sen jälkeen olen vain astunut avatuista ovista ja minut on koulutettu ja keitetty tehtävääni varten. Sen jälkeen kun keksin vastauksen siihen ‘mitä’ olen kysellyt lähinnä ‘miten ja missä’. Olen kyllä kokenut epävarmuutta teatterintekemisen eri puolista, mutta nekään eivät ole saaneet minua kyseenalaistamaan sitä, etteikö tarkoitukseni olisi tehdä taidetta jossakin muodossa.

On aivan sama, mitä mieltä joku satunnainen sivustakuulija minusta ja sieluntilastani on. Kyse ei edes ole minusta. Kyse on siitä, mitä Jumala haluaa minun tekevän ja sillä on merkitystä, mitä ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä kokevat kanssani. Niin kauan kun teen työtäni koko Jeesuksen täyteisestä sydämestäni, on aivan sama, näkeekö joka ikinen ihminen että niin teen vai ei. Eikä ole ollenkaan vaikea tehdä sitä työtä täysillä ja antaa parastaan, sillä siinä minulla on vapaus ja lepo.

Minun on tehtävä taidetta ja julistettava omalla tavallani, koska siihen minulle on annettu sisäiset silmät. Jos olisin vaiti, kivetkin huutaisivat. Minun kutsumukseni on polttavan kuuma liekki. Ei ole minun asiani tietää mitä se voittaa ja mitä häviää, sen täytyy palaa.

#munteatteri

Älä ole sylikoira

sylikoira

Ärsyyntyminen on hyvä asia, sillä se patistaa kysymään miksi jokin asia häiritsee. Viimeksi minua on ärsyttänyt syyllistäminen siitä, että on turvautunut Jumalaan liian vähän silloin kun menee hyvin. Halveksutaan sitä, että on valittanut silloin kun on kohdannut vaikeuksia, mutta kirkkaana päivänä liihotellut menemään ilman että on vähän väliä pyytänyt Taivaan Isän syliin. Se on ärsyttänyt siksi, että minut saa laittaa aikamoiseen myllyyn ennen kuin myönnän, että tarvitsen mitään ja se koskee myös Jumalaa. Haluan olla paskakasa ihan itsekseni kiitos, jos kerran olen. Väärin purnattu sitten varmaan sekin.

Se kuinka Jumala toimii elämässäni näkyy joinain aikoina siinä, että riipun Hänessä kiinni ja toisina siinä, että voin olla se, johon joku toinen voi ripustautua. Aikansa on joka asialla taivaan alla, eikä Jumala ole minusta kaukana, vaikka en juuri sillä hetkellä mehustelisi horisontissa siintävän toivon sanoja kyynelsilmin. Luoja, kuinka ihanaa on olla erämaassa kahden kesken Jumalan kanssa, mutta myös minun iloni ja rakkauteni ovat Hänen työtään minussa. Jumala on lähelläni siinä, että kykenen välittämään jostakusta lähelläni. Että minulla on voimia tehdä työtä toisen hyväksi ja rukoilla sen puolesta, joka on niin rikki ettei itse pysty ylistämään.

Oikeasti kaikki tunteet pystyy ottamaan vastaan juuri Hän, jonka kuvia me tunteinemme olemme. Eihän vanhempi katso tuimasti lastaan, joka itsensä satutettuaan hakeutuu itkien syliin ja kysy “Miksi tulet nyt?”. Kun vanhempi kuulee lapsen itkevän hän tietää, että jokin on hätänä ja alkaa toimia muuttaakseen asian. Ja toisaalta, jos ei ole lohdutettavaa, ei tarvitse lohdutusta, eikä Jumala-suhteemme tarvitse rakentua pelkästään kurjuuden varaan.

Meitä ei ole luotu sylikoiriksi, vaan seikkailijoiksi. Vaikka lankeemus asettaa omat lainalaisuutensa on maailma tehty meitä varten ja meidät niin että sovimme toimimaan täällä. Jumalan valtakunta on jo meidän keskellämme, meissä sisäisesti eikä meidän tarvitse siksi pelätä ajallisuutta ja rajallisuutta. Jumalan rakkaus ei sisällä vain tarjousta lepopaikasta, vaan raikuvan riemun siitä, kun tutkimme, löydämme ja opimme uutta elämästä. Kaikki se tuo kunniaa Jumalalle. Jumala haluaa nähdä meidän pahimmat ja meidän parhaimmat.
Luomakunta on leikkikenttä, tehdään siitä meidän.

Valta ja vastuu

puu

Viime vuosien teoksissa on monesti olleet esillä aiheet vapaudesta, sosiaalisista rakenteista, ennakkoluuloista ja odotuksista. Vaikka teatterin keinot mahdollistavatkin saman aiheen käsittelemisen monelta puolelta yhdessäkin näytelmässä, niin usein teoksien aiheet muodostavat vielä jollain tavalla toisiinsa liittyviä teemallisia jatkumoita. Tänä syksynä prosessi vie ajatuksia kohti valtaa ja vastuuta – millaisia muotoja ne saavat, millaisia velvollisuuksia meillä on toisiamme kohtaan ja mitä on inhimimillinen kohtelu. Monia suuria kysymyksiä tiivistettäväksi näytelmään, mutta tämä voi olla uuden jatkumon alku.

Tiivistettävää riittää, sillä tämänkin teoksen juuret yltävät ainakin seitsemän vuoden taakse. Tuolloin hahmottelin ensimmäisiä suunnitelmia teoksen rakenteeseen ja olin inspiroitunut samaan aikaan progressiivisesta, melodisesta musiikista sekä kuningas Nebukadnesarin kohtalosta. Unessa Nebukadnesar näki suuren puun, joka tarjosi suojaa ja ravintoa kaikille linnuille ja eläimille, mutta joka hakattiin poikki. Puun kanto jätetettiin kuitenkin kahleissa maahan, että se voisi siitä vielä joskus nousta. Samoin kävi kuninkaalle itselleen. Yhdessä hetkessä Nebukadnesar syöstiin vallan huipulta hulluuteen, elämään eläinten kaltaisena eläinten kanssa. Tämä jakso Nebukadnesarin elämässä on pääosin dokumentoimatonta, joten on mielenkiintoista tutkia millaista tuo aika olisi voinut olla ja millainen on hetki, kun seitsemän vuoden jälkeen palaa takaisin kuninkaaksi.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma löytyy kuningatar Esterin elämästä, kun hän joutuu laittamaan oman henkensä alttiiksi kantaessaan vastuuta kansastaan. Kuningas on juuri tapattanut edellisen kuningattaren hetken mielijohteesta ja nyt Esterin tulisi saada Kuningas säästämään oma kansansa suututtamatta kuningasta. Hovin juonittelussa on valtaa monissa muodoissaan, ilkurisia kohtaloita ja tragikoomisia aineksia melkein Commedia dell’arten tyyliin.

Myös progressiivinen ja melodinen musiikki ovat edelleen läsnä, kun musiikista ja äänimaisemista vastaa Mikko Härkin. Nähtäväksi jää millaista epookkia näistä aineksista syntyy tutkivalla ja performatiivisella otteella, runojen, naamioiden ja musiikin keinoin. Ensimmäistä “festariversiota” pääsee kurkistamaan Maata Näkyvissä -festareilla 19.11.2016, tervetuloa!

Save

Kuinka yhdistää taide ja usko?

Olen törmännyt otsikon kysymykseen useasti, mutta olen varmasti yhtä useasti vastannut siihen kysyjän näkökulmasta väärin. Lyhyesti voisin sanoa vain että en ymmärrä kysymystä. En ymmärrä, miten minä voisin yhdistää uskon yhtään mihinkään. Se ei ole sellainen arkitodellisuuteni osanen, jonka voin painaa päälle ja pois. Tai jota on tai ei ole elämässäni tai tekemisissäni. Niin kauan kuin kykenen muistamaan, olen elänyt lunastettuna – en maailmasta mutta – maailmassa. Usko lävistää kaiken minussa, lävistää koko maailmankaikkeuteni.
Samoin luovuus ei ole ollut minulle vain harrastusvaihtoehto muiden joukossa; erikoistaito, joka on ainoastaan harvoilla. Luovuus on minulle osa niin ihmiselämän kuin Luojan ja hänen palvelemisensa olemusta, Luojan kipinää luodussa. Mitä enemmän olen työskennellyt taiteen parissa erilaisten ihmisten kanssa, sen selkeämmin olen nähnyt, että jokaisella meistä on edellytykset luoda.

Suunnitellessani erästä suurempaa esityskokonaisuutta mietin erityisen tarkasti millaisia esityksiä minulta ja näyttelijöiltäni odotettaisiin. Konteksti oli kristillinen ja koin hieman epävarmuutta siitä, mikä olisi sopivaa ja hyväksyttyä. Kaipasin jonkinlaista tavoitetta tai periaatetta siihen, miten tekemäni taide voisi täyttää tarkoituksensa parhaiten. Kuinka voisin sekä miellyttää että haastaa yleisöä sopivassa määrin?

Mieleeni nousi huomio siitä, että puhuihan Jeesuskin vertauksin. Minun ei niinkään tarvitsisi laskea Jeesuksia tai palvoa pilkuntarkkaa perinnettä, vaan voisin seurata hänen esimerkkiään kertomalla esimerkkejä.
Pelkkä korvasyyhyyn vastaaminen ei mielestäni taiteessakaan täytä puheenvuoron tehtävää kasvattaa, kehittää ja kohottaa sen kuulijaa. Esteettisen elämyksen jälkeen on parhaimmillaan olo, että on hetken aikaa helpompi hengittää. Sellainen ei synny pelkästä sievistelystä vaan kaipaa myös ristiriitaisuuksia sekä kauneuden ja rujouden vuoropuhelua. Haaleuden sijaan taiteeni on oltava kylmää ja kuumaa.

Minun materiaalinani esittävässä taiteessa on ihminen ja hänen tarinansa. Kun astun lavalle olen lihaa ja verta. Ihminen, en sen enempää enkä vähempää.
Annan kaiken, mitä minussa on puhua. Annan itseni puhua kaikilla mahdollisilla tavoilla, joihin kehoni vain taipuu. Jättämättä pois mitään, ketään ja minkäänlaista elämää ja kertomusta. En voi olla yhdistämättä uskoa ja taidetta, sillä Hänessä minä elän, liikun ja olen.

Kuudennesta päivästä – Sukupuolisuuden käsityksestä

Esityksen valmistaminen saattaa alkaa yhdestä otsikkotason sanasta tai jollakin tavalla vaikuttavasta fraasista. Joskus pohjana on valmis kehystarina, josta teen oman sovituksen. Kuudennen päivän aineksina on ollut yhteiskunnallinen ja hengellinen keskustelu sukupuolisuudesta. Olemme linkittäneet toisillemme kymmeniä, jollei satoja aihetta käsitteleviä artikkeleita, blogikirjoituksia ja uutisia ja keskustelleet niiden herättämistä ajatuksista. Aihetta on käsitelty pitkällä aikavälillä ja aluksi pohdimme, josko kirjoittaisimme siitä ensin jotakin. Huomionarvoista oli myös se, että toisaalta seurakunnissa harvoin keskustellaan mieheydestä ja naiseudesta ilman että se kiinnittyisi tiukasti avioliittoon. Ystäväni jopa puuskahti kerran että olisipa mielenkiintoista, jos olisi kerrankin naistenilta, jossa ei puhuta vain lapsista ja miehistä.

Käsitellessämme eräässä muussa esityksessä kehollisuutta kristityn näkökulmasta työskentelyssä tuli esiin jo jotakin jaosta naisiin ja miehiin, mutta aihe ansaitsi selvästi oman teoksensa. Maata Näkyvissä –festareiden vuoden 2015 teema Sinä olet ihme antoi loppusysäyksen sille, miten aihetta voisi lähestyä. Missäpä oltaisiin kiinteämmin suvunjatkamisen äärellä kuin psalmin puhuessa kohdussa olevasta vauvasta. Raamatun luomiskertomus on myös ollut esityksen materiaalina.

Kuudennen päivän keskustelutilaisuudessa meille esitettiin kysymys onko oma nais- tai mieskuvamme muuttunut esityksen valmistamisen aikana. Vastasin että nyt taas tuntuu siltä että en tiedäkään mitään. Vastasin myös jotakin muuta, mutta jäin miettimään tuota kaaoksen kokemusta tarkemmin.
Olimme pyrkineet esityksellämme enemmän herättämään ajatuksia ja kysymyksiä kuin löytämään vastauksia. Ehkä se ei kuitenkaan ollut lopulta kovin suunnitelmallista vaan taideteoksen olemuksellinen rinnakkaisuuksien ja ristiriitojen hahmoksi tuova luonne sopikin juuri hyvin sukupuolisuuden käsittelytavaksi. Esitys kestää ambivalenssia ja tuo näkyväksi monia puolia.

Oma käsitykseni sukupuolesta on muuttunut prosessin myötä kerroksellisemmaksi ja sen sosiaalinen ja kulttuurinen tulkinta jollakin tavalla merkityksettömämmäksi. Jossakin toisessa elämänvaiheessa sen merkitys on ollut suurempi ja oleellinen, nämä ajatukset taas ovat tämän hetken pohdintaa ja osa esityksen tekemisen prosessia. Sukupuolisuus lisääntymisbiologisena ominaisuutena on sen myötä vahvistunut. Siinä mielessä mieheys ja naiseus sisältävät ihmiskunnan, että tarvitaan molempien kehoja, jotta ihmisiä syntyy lisää.
Sanotaan että on monta tapaa olla sukupuoltaan, mutta voisin muotoilla ajatuksen tällä hetkellä näin päin: Ihmiset ovat monenlaisia ja erilaisia, ja useimmilla heillä on lisäksi sellainen ominaisuus kuin sukupuoli.

Usein tuntuu, että ihmistä ei osata nähdä sukupuolelta. Toisin oli alussa. Kun Aatami näki Eevan, hän ei todennut, että tämä on jotakin erilaista. Oltiin jo todettu, että eläimistä ei ollut ihmiselle kumppaniksi. Naista taas ei määritelty suhteessa mieheen sillä perusteella, kuinka erilainen hän olisi ja miltä osin. Vaikutuksen mieheen teki se, kuinka samanlainen nainen oli. ”Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” Molemmat ovat samaa tomua, yhdestä on otettu toinen puoli. Niin samaa, että edelleen toinen syntyy toisesta. Yhteys on voimakkaampaa kuin erottaminen. Naiset eivät ole Venuksesta ja miehet Marsista, nainen ei ole öljy ja mies vesi, nainen ei ole yin ja mies yang. Me sekoitumme toisiimme täydellisesti, koska me olemme samaa lihaa ja luuta.

Sukupuolen ei tulisi olla arvoni ja identiteettini, kaiken osaamiseni ja tekemiseni suurin määrittäjä. Ihmisestä ei pidä valita yhtä ominaisuutta ja katsoa kaikkea muuta sen läpi. Jos asetan itseni ihmisten keksimien perinnäissääntöjen rajoitettavaksi, latistan ihmisyyttä ja luomistyötä minussa. Minun kaikkein pohjimmainen kerrokseni on Jumalassa. Siinä että hän on luonut minut kuvakseen, nähnyt minut jo idullani ja että hän on lunastanut minut lankeemuksestani.

Jumala ei luonut vain yhtä naiseuden tai mieheyden prototyyppiä.
Jumala on luonut minut.
Jumala on luonut sinut.