Avainsana-arkisto: kristinusko

Uskoa etikkaliemessä – pitäkää se, mikä on hyvää

Säilöttyä kesää

Säilöttyä kesää

Syksy on säilömisen aikaa. Säilöessä pyrimme laittamaan talteen pienen palan kesää ja sen tuoreutta nautittavaksi myöhemmin talven pimeänharmaina päivinä.

Säilyttäminen on myös konservatismin ytimessä. Olen miettinyt, että se jakautuu karkeasti kahdenlaiseen säilyttämiseen. Toinen puoli säilyttämisestä on vähän samanlaista, kuin vaikka arvokkaan taulun säilyttäminen museossa. Säilytettävä asia pyritään silloin pitämään muuttumattomana, turvassa pölyltä, valolta, kosketukselta, käytöltä ja elämältä. Tarvittaessa korjataan varovasti takaisin mahdollisimman samanlaiseksi, kuin alkuperäinenkin. Tällainen säilyttäminen perustuu pelkoon, pelkoon menettämisestä ja pelkoon siitä, että koskaan ei enää tehdä yhtä hyvää tai samanlaista uutta, kuin mitä säilytettävä teos oli aikanaan – huolimatta siitä, että se olisi aikanaan ollut radikaaliakin uutta.

Toisenlainen säilyttäminen perustuu toivoon. Tällaista säilyttämistä on esimerkiksi ihmisen hyvinvoinnin ylläpitäminen. Kuolevaisuutemme tiedostaen voimme silti toimia itsemme parhaaksi liikkumalla, nukkumalla, huolehtimalla hyvästä ravinnosta, ihmissuhteista ja luovuuttamme toteuttaen. Tämä on aktiivista toimintaa, jonka avulla voimme kohdata erilaiset tilanteet ja eletyn elämän toivon näkökulmasta. Ilman toivoa ja luovuutta ei synny niitä asioita, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Säilykkeet voivat olla maukkaita, mutta harvoin vetävät vertoja tuoreille hedelmille. Pelkän säilömisen sijaan meidän tulisi huolehtia itse puutarhasta, että se tuottaa hedelmää ensi kesänäkin.

Siunattu teatterintekijä

image10

Ensimmäisen teatterilinjaopetusvuoden jälkeen minulta on kysytty jo monesti, että miten vuosi meni. Useimmiten olen hetken mietinnän jälkeen vastannut, että ainakin se oli intensiivistä hyvällä tavalla. Joskus olen lisännyt, että oikeastaan vuosi meni myös jollain tapaa suunnitellusti, vaikka tarjosi sitten lopulta myös paljon enemmän.

Teksti lukuvuoteen mahtuneesta teatterista, ihmisistä tai ajatuksista pyöri mielessäni pitkään, mutta ei saanut kunnollista muotoaan opetustuntien lomassa. Nyt on tässä pari kuukautta mennyt miettiessä ja erilaisissa paperihommissa varsinaisen luokkatyöskentelyn loputtua ja ajatukset alkavat muotoutua tekstiksi.

Intensiivinen vuosi oli –  teatterilinjan elämä tuntui ehkä jollain tapaa perheeltä, jolla on yhteinen työ, arki ja juhla kaikkine sävyineen. Suunnitellustikin vuosi tosiaan meni. Tai ehkä se vastasi niihin melko suuriin odotuksiin, mitä itsellä oli täyspäiväisestä teatteriopetuksesta. Ajatus ja suunnitelmia tämänkaltaisesta linjasta oli ollut olemassa jo pidempään, ja nyt oli oikeastaan vain aika tehdä siitä totta. Suunnitelmat muuttuivat eläväksi ja kehittyväksi opintolinjaksi, kun asiat todella tapahtuivat ja opiskelijat, opettajat, opiston henkilökunta ja muut kanssaeläjät jakoivat yhteistä tilaa, näkyä ja työtä.

Lukuvuosi alkoi tehtäväänsiunaamisella. Teatterilinjan aloittaminen oli saanut vahvistuksen vain muutama päivä aikaisemmin ja sitten kaikki eteni varsin nopeasti – tilat kuntoon, sähköpostit, ohjeistukset, välineistön hankinta ja vuokraus, jaksosuunnitelmat ja ensimmäisten viikkojen lukujärjestykset. Siunaus sinällään oli hämmentävä kokemus. En tiedä montaakaan täyspäiväiseen teatterityöhön siunattua tekijää, joten oli jo sinällään erityistä olla tässä työssä seurakunnan ja siunauksen kannattelemana. Tuo hetki oli jollain tapaa myös uusi avaus. Teatteria on valitettavasti tottunut selittelemään, puolustamaan, ajamaan pioneerihengessä uusiin paikkoihin ja tekemään rautalankamalleja ihmisyyden ja uskon tutkimuksen löydöistä perustellakseen olemassaoloaan. Tuntui tärkeältä, että nyt saattaisi olla hetken aikaa mahdollisuus toimia niin, että teatterille on tuki ja lupa.

Joskus noin puolen tuhannen opetustunnin jälkeen aika linjalla siihen asti tuntui saavutukselta. Olimme ehtineet sukeltaa teatterin maailmaan monesta näkökulmasta ja löytäneet merkityksellisiä kokonaisuuksia. Vähän kerrallaan alkoi kuitenkin tuntua enemmän siltä, että tietojen ja taitojen opettamisen sijaan on kyse yhteyden ja merkityksen löytymisestä, yhteiseen muuttumiseen suostumisesta.

Kokemuksen myötä on kertynyt tietoja ja käytäntöjä, harjoituksia, temppuja ja valmiita sanoituksia teatterin ja ihmisyyden ilmiöille, totuttanut kehonsa ja mielensä notkeaksi tarvittavaan työhön, mutta pohjimmiltaan on kysymys joka kerta uudelleen siitä, että löytävätkö nämä ihmiset keskenään riittävän yhteyden, jotain merkityksellistä ja voiko kokemuksen jakaa muiden kanssa. Vuoden edetessä tuntui jatkuvasti vähemmän opettajalta, enemmän vain siunatulta. Paljon on kiitollisuutta, jota ei oikein osaa ilmaista muuten, kuin luottavaisella hengityksellä. Ehkä tämä linja oli sitten osa omia sommitelmia suurempaa suunnitelmaa.

Nähtäväksi jää miten linja tästä jatkuu. Mielelläni tätä työtä tekisin. Haku seuraavalle vuodelle on auki osoitteessa www.teatterilinja.fi.

 

Polttopiste

tuli

Olen ajanut itseni mahdollisesti kahden marginaalin polttopisteeseen. Kärjistetysti sanottuna uskovat eivät ymmärrä taidettani eivätkä taiteenkuluttajat uskoani. Aika surkuhupaisa lähtökohta.

Käytännössä tilanne ei tietenkään ole näin huono, vaikka tämä vastakkainasettelu tuo esiin työn ajoittaisia haasteita. Ensinnäkin hukassa on toisaalta hyvä olla, sillä ristiriitaisuudet ovat mielenkiintoisia kasvun mahdollisuuksia ja hankaukset synnyttävät hyviä kipinöitä. Toisekseen saan onneksi säännöllisesti nauttia sekä kiitosta ammatillisesta osaamisestani että maailmankatsomukseni jakavien läheisteni varauksetonta tukea. Ne ovat tietenkin tärkeitä asioita, jotka antavat uskoa omaan tekemiseeni vastoinkäymisistä huolimatta. Ymmärretyksi tuleminen ja onnistumisen kokemukset antavat itseluottamusta, mutta ne eivät ole varsinainen syy työstää omasta uskostani nousevia teemoja ja  tehdä se taiteellisesti kunnianhimoisesti. Näen taiteeni eteen vaivaa, vaikka se sisältää paljon palkattomia työtunteja eikä lopputulos pääse kovin suuren joukon nähtäville. Ei ole myöskään yksi tai kaksi kristittyä taiteilijaa, jotka ovat saaneet työstään ja näkemyksistään vielä haukut ja jopa jonkinlaisen julkaisu- tai työkiellon.

Työhön kohdistuvaa kritiikkiä on totta kai siedettävä. Asiallisesta palautteesta voi oppia ja asiattomasta voi oppia kuinka toisia ei kannata kohdella. Hengellisessä kontekstissa esitettävää taidetta arvioivat puheenvuorot sisältävät toisinaan myös arvostelua, joka kohdistuu taiteilijan uskoon ja identiteettiin. Jos teatteri onkin tärkeää ja herkkää, niin vielä intiimiimpää on usko. On sanomattakin selvää että sellaisen palautteen jälkeen tuntuu huteralta nousta.

Monesti nämä soraäänet pohjaavat tapaan rajoittaa liturginen tai kristillisestä maailmankatsomuksesta nouseva taide “pyhäkoulutaiteeksi”, jossa korostuvat elämän duurisoinnut (Francis Schaeffer, Art and the Bible). Elämän hyviin puoliin keskittymistäkin tietysti tarvitaan, usein varsinkin kurjuuden keskellä, ja toisaalta jos jollakulla on syytä olla iloinen niin kristityllä. Fakta on myös sekulaaripuolella se, että monesti pikkujoulupepunheilutuksella rahoitetaan ensi vuoden mietiskelevät monologit. Avant garde ei täytä kirkkoja.
Viihde tekee siihen kuluneesta ajasta kivaa, mutta katharsiksen kokemus on jotakin muuta. Juuri taiteen kautta on mahdollista käsitellä ihmiselämän kaikkia vivahteita, sellaisiakin, joista on ehkä muuten vaikea puhua.

Samalla kun taidetta rajataan miellyttäviä fiiliksiä luovaksi kirkon koristeeksi, moititaan, että papit eivät saarnaa kunnolla. Rakkauden lisäksi pitäisi olla tulta ja tulikiveä, ja olen samaa mieltä. Taiteen ja taiteilijan osan ei pitäisi samoin olla päälleliimattavaa hymistelyä vaan jopa profeetan tehtävä, haastavaa näkyä ja väkevää julistusta. Sellaista ei ole aina vaivatonta ottaa vastaan ja on liian helppoa syyttää omista kipukohdista muita. Ammutaan vaan sanansaattaja! Tai toisin päin käännettynä pohdintaa profeetta Miikalta: “Jos joku syöttäisi teille tuulta ja tyhjää ja sanoisi: ”Saatte nähdä, tulee aika, jolloin teillä on virtanaan viiniä ja olutta”, niin te ihastelisitte: ”Tässäpä on oikea profeetta!”

Niinä hetkinä kun oma työni tuntuu turhalta ja turhauttavalta, nousee mieleen kuitenkin nopeasti yksi kysymys ylitse muiden. Mikä on tämän vaihtoehto?
Vaihtoehto olisi se, että en tekisi sitä mitä teen, ja se ei ole vaihtoehto.
Niin yksinkertaista se minulle lopulta on.

En juuri vaivannut päätäni ammattivalinnoilla lapsena tai nuorena. Tuntui ehkä siltä, että mikä tahansa olisi yhtä hyvä tai huono vaihtoehto. Yhtenä kummallisena kirkkauden hetkenä aikuisuuden kynnyksellä tajusin, että minun on tehtävä taidetta koska olen aina tehnyt taidetta, niin pienestä kuin vain kykenin. Minut on rakennettu niin. Sen jälkeen olen vain astunut avatuista ovista ja minut on koulutettu ja keitetty tehtävääni varten. Sen jälkeen kun keksin vastauksen siihen ‘mitä’ olen kysellyt lähinnä ‘miten ja missä’. Olen kyllä kokenut epävarmuutta teatterintekemisen eri puolista, mutta nekään eivät ole saaneet minua kyseenalaistamaan sitä, etteikö tarkoitukseni olisi tehdä taidetta jossakin muodossa.

On aivan sama, mitä mieltä joku satunnainen sivustakuulija minusta ja sieluntilastani on. Kyse ei edes ole minusta. Kyse on siitä, mitä Jumala haluaa minun tekevän ja sillä on merkitystä, mitä ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä kokevat kanssani. Niin kauan kun teen työtäni koko Jeesuksen täyteisestä sydämestäni, on aivan sama, näkeekö joka ikinen ihminen että niin teen vai ei. Eikä ole ollenkaan vaikea tehdä sitä työtä täysillä ja antaa parastaan, sillä siinä minulla on vapaus ja lepo.

Minun on tehtävä taidetta ja julistettava omalla tavallani, koska siihen minulle on annettu sisäiset silmät. Jos olisin vaiti, kivetkin huutaisivat. Minun kutsumukseni on polttavan kuuma liekki. Ei ole minun asiani tietää mitä se voittaa ja mitä häviää, sen täytyy palaa.

#munteatteri

Älä ole sylikoira

sylikoira

Ärsyyntyminen on hyvä asia, sillä se patistaa kysymään miksi jokin asia häiritsee. Viimeksi minua on ärsyttänyt syyllistäminen siitä, että on turvautunut Jumalaan liian vähän silloin kun menee hyvin. Halveksutaan sitä, että on valittanut silloin kun on kohdannut vaikeuksia, mutta kirkkaana päivänä liihotellut menemään ilman että on vähän väliä pyytänyt Taivaan Isän syliin. Se on ärsyttänyt siksi, että minut saa laittaa aikamoiseen myllyyn ennen kuin myönnän, että tarvitsen mitään ja se koskee myös Jumalaa. Haluan olla paskakasa ihan itsekseni kiitos, jos kerran olen. Väärin purnattu sitten varmaan sekin.

Se kuinka Jumala toimii elämässäni näkyy joinain aikoina siinä, että riipun Hänessä kiinni ja toisina siinä, että voin olla se, johon joku toinen voi ripustautua. Aikansa on joka asialla taivaan alla, eikä Jumala ole minusta kaukana, vaikka en juuri sillä hetkellä mehustelisi horisontissa siintävän toivon sanoja kyynelsilmin. Luoja, kuinka ihanaa on olla erämaassa kahden kesken Jumalan kanssa, mutta myös minun iloni ja rakkauteni ovat Hänen työtään minussa. Jumala on lähelläni siinä, että kykenen välittämään jostakusta lähelläni. Että minulla on voimia tehdä työtä toisen hyväksi ja rukoilla sen puolesta, joka on niin rikki ettei itse pysty ylistämään.

Oikeasti kaikki tunteet pystyy ottamaan vastaan juuri Hän, jonka kuvia me tunteinemme olemme. Eihän vanhempi katso tuimasti lastaan, joka itsensä satutettuaan hakeutuu itkien syliin ja kysy “Miksi tulet nyt?”. Kun vanhempi kuulee lapsen itkevän hän tietää, että jokin on hätänä ja alkaa toimia muuttaakseen asian. Ja toisaalta, jos ei ole lohdutettavaa, ei tarvitse lohdutusta, eikä Jumala-suhteemme tarvitse rakentua pelkästään kurjuuden varaan.

Meitä ei ole luotu sylikoiriksi, vaan seikkailijoiksi. Vaikka lankeemus asettaa omat lainalaisuutensa on maailma tehty meitä varten ja meidät niin että sovimme toimimaan täällä. Jumalan valtakunta on jo meidän keskellämme, meissä sisäisesti eikä meidän tarvitse siksi pelätä ajallisuutta ja rajallisuutta. Jumalan rakkaus ei sisällä vain tarjousta lepopaikasta, vaan raikuvan riemun siitä, kun tutkimme, löydämme ja opimme uutta elämästä. Kaikki se tuo kunniaa Jumalalle. Jumala haluaa nähdä meidän pahimmat ja meidän parhaimmat.
Luomakunta on leikkikenttä, tehdään siitä meidän.

Millainen on elämä?

nk_promoKuvat: Ari Vitikainen

Virteen 598 pohjautuva Paraabelin ja Pekka Nymanin yhteistyöteos “Millainen on elämä?” -sai alkunsa Pekan huomatessa, että vuonna 1659 kirjoitettu virsi voisi aiheidensa puolesta olla ihan hyvin kirjoitettu myös tänä päivänä.

Runollinen ja musiikillinen teos esitettiin ensimmäisen kerran 18.6.2016 Kylväjän Lähetyksen kesäpäivillä. Esitys koostuu kahdesta osiosta, joista ensimmäinen perustuu Martti Lutherin saarnatekstiin ja johdattaa otsikon kysymysten äärelle. Toinen osio jatkaa siitä leikittelemällä virsitekstin puhekielisen version ja 1700 -luvun käännöksen välillä. Paraabelin ja Pekka Nymanin yhteistyössä on ollut mahdollisuus toteuttaa taiteidenvälisyyttä tuomalla musiikki luontevasti osaksi esitystä. Virsisovitusten lisäksi Pekan laatimat äänimaisemat luovat tunnelmia ja käyvät omaa vuoropuheluaan luoden näyttämölle uskottavaa tilan tuntua yhdessä kahden näyttelijän kanssa. Virret ja yhdessä laulaminen olivat Lutherillekin seurakunnan yhteyden ilmaisu. Myös me haluamme olla edelleen luomassa tätä kohtaamista kristittyjen välille, ja teokseen sisältyykin yhteisiä veisuuosioita yleisön kanssa.

Satojen vuosien takaisen virsitekstin hätkähdyttävää ajankohtaisuutta näyttämöllistettiin luomalla näyttämölle kaksi eri aikatasoa. Vanhassa ajassa elävän protagonistin vuorosanoissa säilytettiin vuoden 1701 virsikirjan suomennoksen runomitta ja riimit, kun taas nykyajassa elävän hahmon puhetta muokattiin vapaaseen, puhekieliseen asuun.

Näyttämötekstin runollinen muoto antoi paljon mahdollisuuksia erilaisten tunnelmien synnyttämiseen tilankäytöllisillä ja näyttelijäntyön elementeillä. Vaikka vuosisadat erottavat esityksen hahmoja, niin arjen työt ja elämän yksinkertaiset ilot sekä ihmisyyden ja uskon perusta ovat samat. Armo on sama ennen ja nyt ja inhimillisyys yhtä vanhaa kuin ihminen itse. Olemme matkalla samoihin juhliin Lutherin kanssa, vaikka hän lienee ollut perillä meitä aiemmin.

Lutherin kirjoituksia olemme lukeneet monesti harjoituksissa alkurukouksen yhteydessä. Niiden osuvat huomiot, polveilevat virkkeet ja rehevät ilmaisut ovat kiinnittäneet huomiota jo pitkään ja nyt näyttämölle siirrettyinä ne tarjoavat mukavasti haastetta artikulaatiolle ja ilmaisun luontevuudelle. Näytelmään valikoitui värikkään kielensä ja osuvan sisältönsä ansiosta Martti Lutherin saarna viidentenä sunnuntaina loppiaisesta 1546, jonka hän piti 11 päivää ennen kuolemaansa. Elämänsä lopulla Luther teki huomioita siitä, että vaikka täällä maan päällä seurakunta ei tule koskaan olemaan täydellinen, emme voi myöskään elää ilman sitä. Iankaikkisuutta odotellessa toivo auttaa eteenpäin.

Ah, mik’ on tää elämä?
Tuska, vaiva äkeä,
Työ ja meno levoton,
Silloinkin, kun parhain on.

Sieluni se virvoittaa,
Tuskist’, kivuist’ kirvoittaa,
Ett’ on mulla, tiedän sen,
Taivaass’ elo ijäinen.

Ohjaus: Iiris Autio
Rooleissa: Matti Halén ja Pekka Nyman
Lisätietoja esityksestä: www.paraabeli.fi/#millainenonelama

Tämä kirjoitus on julkaistu myös reformaation juhlavuoden blogissa osoitteessa: http://www.reformaatio2017.fi/millainen-on-elama/

Save

Save

Save

Kuudennesta päivästä – Sukupuolisuuden käsityksestä

Esityksen valmistaminen saattaa alkaa yhdestä otsikkotason sanasta tai jollakin tavalla vaikuttavasta fraasista. Joskus pohjana on valmis kehystarina, josta teen oman sovituksen. Kuudennen päivän aineksina on ollut yhteiskunnallinen ja hengellinen keskustelu sukupuolisuudesta. Olemme linkittäneet toisillemme kymmeniä, jollei satoja aihetta käsitteleviä artikkeleita, blogikirjoituksia ja uutisia ja keskustelleet niiden herättämistä ajatuksista. Aihetta on käsitelty pitkällä aikavälillä ja aluksi pohdimme, josko kirjoittaisimme siitä ensin jotakin. Huomionarvoista oli myös se, että toisaalta seurakunnissa harvoin keskustellaan mieheydestä ja naiseudesta ilman että se kiinnittyisi tiukasti avioliittoon. Ystäväni jopa puuskahti kerran että olisipa mielenkiintoista, jos olisi kerrankin naistenilta, jossa ei puhuta vain lapsista ja miehistä.

Käsitellessämme eräässä muussa esityksessä kehollisuutta kristityn näkökulmasta työskentelyssä tuli esiin jo jotakin jaosta naisiin ja miehiin, mutta aihe ansaitsi selvästi oman teoksensa. Maata Näkyvissä –festareiden vuoden 2015 teema Sinä olet ihme antoi loppusysäyksen sille, miten aihetta voisi lähestyä. Missäpä oltaisiin kiinteämmin suvunjatkamisen äärellä kuin psalmin puhuessa kohdussa olevasta vauvasta. Raamatun luomiskertomus on myös ollut esityksen materiaalina.

Kuudennen päivän keskustelutilaisuudessa meille esitettiin kysymys onko oma nais- tai mieskuvamme muuttunut esityksen valmistamisen aikana. Vastasin että nyt taas tuntuu siltä että en tiedäkään mitään. Vastasin myös jotakin muuta, mutta jäin miettimään tuota kaaoksen kokemusta tarkemmin.
Olimme pyrkineet esityksellämme enemmän herättämään ajatuksia ja kysymyksiä kuin löytämään vastauksia. Ehkä se ei kuitenkaan ollut lopulta kovin suunnitelmallista vaan taideteoksen olemuksellinen rinnakkaisuuksien ja ristiriitojen hahmoksi tuova luonne sopikin juuri hyvin sukupuolisuuden käsittelytavaksi. Esitys kestää ambivalenssia ja tuo näkyväksi monia puolia.

Oma käsitykseni sukupuolesta on muuttunut prosessin myötä kerroksellisemmaksi ja sen sosiaalinen ja kulttuurinen tulkinta jollakin tavalla merkityksettömämmäksi. Jossakin toisessa elämänvaiheessa sen merkitys on ollut suurempi ja oleellinen, nämä ajatukset taas ovat tämän hetken pohdintaa ja osa esityksen tekemisen prosessia. Sukupuolisuus lisääntymisbiologisena ominaisuutena on sen myötä vahvistunut. Siinä mielessä mieheys ja naiseus sisältävät ihmiskunnan, että tarvitaan molempien kehoja, jotta ihmisiä syntyy lisää.
Sanotaan että on monta tapaa olla sukupuoltaan, mutta voisin muotoilla ajatuksen tällä hetkellä näin päin: Ihmiset ovat monenlaisia ja erilaisia, ja useimmilla heillä on lisäksi sellainen ominaisuus kuin sukupuoli.

Usein tuntuu, että ihmistä ei osata nähdä sukupuolelta. Toisin oli alussa. Kun Aatami näki Eevan, hän ei todennut, että tämä on jotakin erilaista. Oltiin jo todettu, että eläimistä ei ollut ihmiselle kumppaniksi. Naista taas ei määritelty suhteessa mieheen sillä perusteella, kuinka erilainen hän olisi ja miltä osin. Vaikutuksen mieheen teki se, kuinka samanlainen nainen oli. ”Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” Molemmat ovat samaa tomua, yhdestä on otettu toinen puoli. Niin samaa, että edelleen toinen syntyy toisesta. Yhteys on voimakkaampaa kuin erottaminen. Naiset eivät ole Venuksesta ja miehet Marsista, nainen ei ole öljy ja mies vesi, nainen ei ole yin ja mies yang. Me sekoitumme toisiimme täydellisesti, koska me olemme samaa lihaa ja luuta.

Sukupuolen ei tulisi olla arvoni ja identiteettini, kaiken osaamiseni ja tekemiseni suurin määrittäjä. Ihmisestä ei pidä valita yhtä ominaisuutta ja katsoa kaikkea muuta sen läpi. Jos asetan itseni ihmisten keksimien perinnäissääntöjen rajoitettavaksi, latistan ihmisyyttä ja luomistyötä minussa. Minun kaikkein pohjimmainen kerrokseni on Jumalassa. Siinä että hän on luonut minut kuvakseen, nähnyt minut jo idullani ja että hän on lunastanut minut lankeemuksestani.

Jumala ei luonut vain yhtä naiseuden tai mieheyden prototyyppiä.
Jumala on luonut minut.
Jumala on luonut sinut.