Avainsana-arkisto: kritiikki

Inhimillinen Jumala

“Hänelle tuli Herran sana” on lause, joka toistuu Raamatussa. Millä tavalla tuo sana sen ajan profeetoille tuli on minulle mysteeri. Muutama vuosi sitten mietin miten tämä voisi tapahtua meille, kun tein Joonan kirjasta nykyaikaan sijoittuvan näytelmäsovituksen. Silloin tuntui hauskalta, että Jumalan viesti saapuisi suoraan ihmisen puhelimeen: Jumala soittaisi tai lähettäisi tekstarin. Se olisi näyttämötaiteessa jotakin uutta sen sijaan, että kuulemme möreän ja kaikuvan äänen kaiuttimista. Jumalan sana omalla kämmenellä tulee lähemmäs.

Lähelle tulee myös kielikuva Taivaan Isästä. Olen täysin tietoinen, etten voi rajallisen ihmisen keinoin mitenkään kuvata Jumalaa tyhjentävästi näyttämöllä. Enhän itse edes kykene tuntemaan Jumalaa täysin. Joonan tapauksesta kertovan näytelmän ensimmäisessä esitysversiossa Jumala näyttäytyi bisnesmiehenä, joka vastasi lapsensa puheluihin kiireidensä keskellä samalla kun järjesteli maailmanluokan asioita. Valitsin kulttuurisen stereotypian uraisästä, koska se oli mielestäni tunnistettava ja sillä oli komediallista arvoa. Se osuisi nykyihmisen hermoon. Siinä isäkuvassa oli kuitenkin yksi ongelma ollakseen kuvaus Jumalasta. Se, että hän ei varsinaisesti ole lapsensa luona.

Kun ohjasin näytelmän uudelleen viime keväänä, päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Tällä kertaa Jumala pukeutui liituraitapuvun sijasta villasukkiin ja Jussi-paitaan. Viimeksi Jumala oli lavalla oikeastaan vain kohdissa, joissa hänellä oli repliikkejä. Nyt Jumala nähtiin mm. merimyrskyn kapellimestarina ja todella saattamassa profeetan viimeistä askelta myöten Niniveen. Aiemmin näimme hänen vaikutuksensa, mutta tällä kertaa hän oli läsnä luomakunnassaan.

Jumalaa esittävän näyttelijän laatu oli aika toisenlainen kuin ensimmäisessä roolituksessa, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli, että suhteeni Jumalaan oli muuttunut muutaman vuoden aikana. Lakihenkisyyden sijaan olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Kun elämän kysymykset ovat jääneet kerta toisensa jälkeen roikkumaan ilmaan, en enää etsi Jumalalta tai itseltäni ratkaisuja ja suorituksia. Jäljelle jää vain se, että Jumala on kanssani ja se riittää.

Näytelmä ehti tekniseen läpimenoon asti, kun saimme kuulla kriittisen katsojapalautteen: “Jumalaa ei voi inhimillistää tuolla tavalla”. Rento, risupartainen ja musiikin mukana jammaava “iskä” hämmentää koska tulee niin lähelle meitä ihmisiä ja meidän olemustamme. Tähän samaan hermoon Jeesus osui kehoittaessaan ihmisiä rukoilemaan Taivaan Isää. Jumala ei ole kaukainen palvonnan ja lepyttelyn kohde vaan rakastava Isä –  Iskä ja Isi, jota on lupa puhutella niin.

Jeesus itse kertoi vertauksen rakastavasta Isästä, joka juoksee tuhlaajapoikaansa vastaan tämän palatessa rilluttelureissulta. Osa kuulijoista epäilemättä pahastui kuulemastaan, mutta Jumala on rakastava Iskä, joka alentuu meidän luoksemme saadakseen meihin yhteyden. Jumala on Iskä, joka tahtoo lohduttaa silläkin hetkellä, kun hänen lapsensa haluaisi kuolla, niin kuin Joona aikanaan olisi tahtonut Niniven liepeillä nääntyessään. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Olemuksemme alkuperä on Jumalassa. Pelastumme sen uskon kautta, että Jumala syntyi ihmiseksi ja kuoli meidän puolestamme. Se on läheisintä ja inhimillisintä, mitä koskaan voi olla.

- Iskä. - No miten on? - Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan. - Arvasin! Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

– Iskä.
– No miten on?
– Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan.
– Arvasin!
Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

Polttopiste

tuli

Olen ajanut itseni mahdollisesti kahden marginaalin polttopisteeseen. Kärjistetysti sanottuna uskovat eivät ymmärrä taidettani eivätkä taiteenkuluttajat uskoani. Aika surkuhupaisa lähtökohta.

Käytännössä tilanne ei tietenkään ole näin huono, vaikka tämä vastakkainasettelu tuo esiin työn ajoittaisia haasteita. Ensinnäkin hukassa on toisaalta hyvä olla, sillä ristiriitaisuudet ovat mielenkiintoisia kasvun mahdollisuuksia ja hankaukset synnyttävät hyviä kipinöitä. Toisekseen saan onneksi säännöllisesti nauttia sekä kiitosta ammatillisesta osaamisestani että maailmankatsomukseni jakavien läheisteni varauksetonta tukea. Ne ovat tietenkin tärkeitä asioita, jotka antavat uskoa omaan tekemiseeni vastoinkäymisistä huolimatta. Ymmärretyksi tuleminen ja onnistumisen kokemukset antavat itseluottamusta, mutta ne eivät ole varsinainen syy työstää omasta uskostani nousevia teemoja ja  tehdä se taiteellisesti kunnianhimoisesti. Näen taiteeni eteen vaivaa, vaikka se sisältää paljon palkattomia työtunteja eikä lopputulos pääse kovin suuren joukon nähtäville. Ei ole myöskään yksi tai kaksi kristittyä taiteilijaa, jotka ovat saaneet työstään ja näkemyksistään vielä haukut ja jopa jonkinlaisen julkaisu- tai työkiellon.

Työhön kohdistuvaa kritiikkiä on totta kai siedettävä. Asiallisesta palautteesta voi oppia ja asiattomasta voi oppia kuinka toisia ei kannata kohdella. Hengellisessä kontekstissa esitettävää taidetta arvioivat puheenvuorot sisältävät toisinaan myös arvostelua, joka kohdistuu taiteilijan uskoon ja identiteettiin. Jos teatteri onkin tärkeää ja herkkää, niin vielä intiimiimpää on usko. On sanomattakin selvää että sellaisen palautteen jälkeen tuntuu huteralta nousta.

Monesti nämä soraäänet pohjaavat tapaan rajoittaa liturginen tai kristillisestä maailmankatsomuksesta nouseva taide “pyhäkoulutaiteeksi”, jossa korostuvat elämän duurisoinnut (Francis Schaeffer, Art and the Bible). Elämän hyviin puoliin keskittymistäkin tietysti tarvitaan, usein varsinkin kurjuuden keskellä, ja toisaalta jos jollakulla on syytä olla iloinen niin kristityllä. Fakta on myös sekulaaripuolella se, että monesti pikkujoulupepunheilutuksella rahoitetaan ensi vuoden mietiskelevät monologit. Avant garde ei täytä kirkkoja.
Viihde tekee siihen kuluneesta ajasta kivaa, mutta katharsiksen kokemus on jotakin muuta. Juuri taiteen kautta on mahdollista käsitellä ihmiselämän kaikkia vivahteita, sellaisiakin, joista on ehkä muuten vaikea puhua.

Samalla kun taidetta rajataan miellyttäviä fiiliksiä luovaksi kirkon koristeeksi, moititaan, että papit eivät saarnaa kunnolla. Rakkauden lisäksi pitäisi olla tulta ja tulikiveä, ja olen samaa mieltä. Taiteen ja taiteilijan osan ei pitäisi samoin olla päälleliimattavaa hymistelyä vaan jopa profeetan tehtävä, haastavaa näkyä ja väkevää julistusta. Sellaista ei ole aina vaivatonta ottaa vastaan ja on liian helppoa syyttää omista kipukohdista muita. Ammutaan vaan sanansaattaja! Tai toisin päin käännettynä pohdintaa profeetta Miikalta: “Jos joku syöttäisi teille tuulta ja tyhjää ja sanoisi: ”Saatte nähdä, tulee aika, jolloin teillä on virtanaan viiniä ja olutta”, niin te ihastelisitte: ”Tässäpä on oikea profeetta!”

Niinä hetkinä kun oma työni tuntuu turhalta ja turhauttavalta, nousee mieleen kuitenkin nopeasti yksi kysymys ylitse muiden. Mikä on tämän vaihtoehto?
Vaihtoehto olisi se, että en tekisi sitä mitä teen, ja se ei ole vaihtoehto.
Niin yksinkertaista se minulle lopulta on.

En juuri vaivannut päätäni ammattivalinnoilla lapsena tai nuorena. Tuntui ehkä siltä, että mikä tahansa olisi yhtä hyvä tai huono vaihtoehto. Yhtenä kummallisena kirkkauden hetkenä aikuisuuden kynnyksellä tajusin, että minun on tehtävä taidetta koska olen aina tehnyt taidetta, niin pienestä kuin vain kykenin. Minut on rakennettu niin. Sen jälkeen olen vain astunut avatuista ovista ja minut on koulutettu ja keitetty tehtävääni varten. Sen jälkeen kun keksin vastauksen siihen ‘mitä’ olen kysellyt lähinnä ‘miten ja missä’. Olen kyllä kokenut epävarmuutta teatterintekemisen eri puolista, mutta nekään eivät ole saaneet minua kyseenalaistamaan sitä, etteikö tarkoitukseni olisi tehdä taidetta jossakin muodossa.

On aivan sama, mitä mieltä joku satunnainen sivustakuulija minusta ja sieluntilastani on. Kyse ei edes ole minusta. Kyse on siitä, mitä Jumala haluaa minun tekevän ja sillä on merkitystä, mitä ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä kokevat kanssani. Niin kauan kun teen työtäni koko Jeesuksen täyteisestä sydämestäni, on aivan sama, näkeekö joka ikinen ihminen että niin teen vai ei. Eikä ole ollenkaan vaikea tehdä sitä työtä täysillä ja antaa parastaan, sillä siinä minulla on vapaus ja lepo.

Minun on tehtävä taidetta ja julistettava omalla tavallani, koska siihen minulle on annettu sisäiset silmät. Jos olisin vaiti, kivetkin huutaisivat. Minun kutsumukseni on polttavan kuuma liekki. Ei ole minun asiani tietää mitä se voittaa ja mitä häviää, sen täytyy palaa.

#munteatteri

Play

play

Eräässä ensimmäisistä teatteriproduktioistani ohjaaja totesi, että sana ”näytelmä” on englanniksi ”play” – siis sama sana kuin ”leikki”. Se oli mielestäni hieno ajatus, vaikka en silloin ymmärtänyt sitä täysin. Minulle oli hankalaa löytää esittämäni hahmon tapa ilmaista itseään koska olin vielä näyttelijänä kokematon ja rooli oli kaukana omasta itsestäni. Kohtausharjoitusten välissä satuin kuitenkin pelleilemään roolihahmollani liioitellusti ja tavoitin hölmöilylläni jotakin siitä, mitä ohjaaja minulta toivoi. Seurauksena ei kuitenkaan ollut kehu oikeasta suunnasta ja ohje yrittää saada samat asiat itse näyttelemistilanteeseen. Sen sijaan ohjaajan turhautunut valitus jäädytti minut täysin, kun eri-ikäisiä ihmisiä sisältänyt ryhmämme sai kuulla, kuinka nuoret ovat juuri sellaisia kuin minä: Kun kohtaus on poikki, heittäydytään, mutta kun pitäisi tehdä oikeasti, ei heistä lähde irti mitään.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa opettajia vain siksi että sattuvat olemaan asemassa, jossa voivat kertoa muille ihmisille, millaisia asioita he eivät osaa tai tee. Pelkkä tämän huomion välittäminen tai vahvistaminen ohjattavalle eivät kuitenkaan useimmiten riitä auttamaan tätä muuttamaan asian tilaa. Opettajan työ vasta alkaa tämän huomion tekemisestä.

Olen pyörinyt näyttämöllä tanssin ja musiikin parissa taaperoikäisestä alkaen ja teatteri on minulle oikeastaan uusin esiintymismuoto. Teatteri oli lapsuudessani harrastuksena hyvin harvinainen ja useimmat ryhmät olivat vasta teini-ikäisille. Silloin en uskaltanut mennä mukaan, vaikka moni sitä minulle ehdottikin.
Minulla ei ollut työkaluja hitaasti lämpiävän luonteeni kesyttämiseen, joten uusi asia jännitti liikaa ja epäilin että en olisi tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää muutakin esiintymistä niin paljon, että en suoriutunut teknisesti niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Ennen esitysten alkua olin oksennuksen partaalla ja päätin kymmenen kertaa itsekseni, että tämän jälkeen en enää ikinä lupaudu nousemaan lavalle.

Ramppikuumeesta huolimatta kokeilin kuitenkin teatteria pienemmissä paloissa koulun näytelmissä ja musikaaleissa. Niissä esiintyminen oli yllättäen paljon mukavampaa ja rennompaa. Näytellessäni en jännittänyt yhtä paljon kuin laulaessa tai soittaessa. Ehkä uutuuden viehätyksestä johtuen osasin ajatella teatterin suhteen, että teen vain tasan tarkkaan niin kuin on harjoiteltu ja muistutin itseäni siitä, että olen onnistunut suorituksessani jo monta kertaa aikaisemmin. Antauduin lavatilanteen illuusiolle ja annoin palaa.

Myöhemmin kun opiskelin teatteria enemmän, rakastin jo näyttelemistä. Olin silti epävarma kyvyistäni ja halusin nähdä, olisiko minusta alalle. Aikaisemmat kokemukseni olivat keskittyneet produktioiden valmistamiseen ja olin työskennellyt lähes yksinomaan roolihahmon suojassa. Erilaisissa teatteriharjoituksissa ja improvisaatiossa koin lähtökohdan olevan enemmän oma persoonani. En uskaltanut heittäytyä tai tehdä älyttömyyksiä, vaan mietin jokaisen pienenkin ideani tarkasti etukäteen ja pelkäsin epäonnistumista. Muistan vieläkin aivan ensimmäisistä harjoituksista äänimaiseman, jossa piti tehdä maatilan ääniä. En päästänyt mokaamisen pelossani pihaustakaan. Erityisen hankalia olivat erilaiset höpötysharjoitukset, kuten harjoitus, jossa kuljetaan ympäri tilaa ja puhutaan ääneen omia ajatuksia. Menin tällaisissa tilanteissa välillä aivan lukkoon ja hiippailin hiljaa ympäri salia toivoen, että opettaja ei huomaa. ”Mikä tässä on nyt niin vaikeaa?!”, oli kysymys, johon minä tai opettaja emme tienneet vastausta. Tietä vapaaseen ilmaisuun taitaa myös olla nurinkurista etsiä painostamalla.

Teatteriin syventyessäni koin paineita siitä, olenko tarpeeksi hyvä näyttelijä. Tuntui siltä, että edellytyksenä olisi poikkeuksellinen lahjakkuus, muutoin teatteria ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Oman persoonani asettaminen muiden arvioitavaksi sekä vaatimus taidollisesta osaamisesta aiheuttivat epävarmuutta ja itsensä liiallista kontrollointia.
Vaikka tunsin olevani ammattikorkeakoulussa täysin oikeassa paikassa, koin edelleen ahdistusta improvisaatiokursseilla. Opiskelin ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni ja tämä teki näyttelemisestä vielä hieman hankalampaa. Suomen kurssin aikana pääsin pitkästä aikaa improvisoimaan suomeksi ja yllätyin siitä verbaalisesta kekseliäisyydestä, joka ryöpsähti esiin. Kaikki kehittymiseni ei ollut päässyt minulle itselleni näkyviin esiintymiskielen takaa.
Kuitenkin vasta tarinateatterikurssi viimeisenä vuonna sai minut lopultakin säntäämään lavalle ensimmäisten joukossa. Tarinan kaari oli valmiina, minun tarvitsi vain hypätä kyytiin ja tehdä matkasta värikäs. Näyttelijän vastuuttomuus tapahtumaketjusta oli minulle ainutlaatuisen vapauttavaa.

play2

Lasten kanssa työskenteleminen on auttanut minua suuresti leikin elementin löytämisessä. Työssäni olen tarkkaillut heidän luontaista tapaansa tulkita teatterin ilmaisukeinoja. Lapset myös todella näyttävät sen, olenko saanut vangittua heidän huomionsa.
Erään kerran näytelmän lavatilanteisiin uppoutuminen oli hankalampaa kun esityksistä oli ollut taukoa ja oli paljon muisteltavaa. Yhdessä kohtauksessa pienen eleen (käden pitäminen sydämen päällä) puuttuminen vaikeutti sen tulkintaa, ja yleisönä olleet lapset eivät osanneetkaan vastata nopeasti kysymykseen huonosta omastatunnosta. Kun ymmärsin ottaa eleen mukaan seuraavissa esityksissä, yleisö oli jälleen heti oikeilla jäljillä. Sain muistutuksen siitä, miten sopiva määrä itsensä unohtamista ja uskallusta antautua leikkiin ovat edellytyksiä kokonaisvaltaiselle ilmaisulle ja sanoman välittymiselle.

Kun työskentelin näyttelijänä improvisaatioesityksissä, välttelin aluksi vastuuta. Isommassa porukassa oli helppo piiloutua estottomampien tekijöiden taakse ja odottaa, että joku muu keksisi paremmat ideat. Kahden näyttelijän esityksissä minun oli kuitenkin pakko tarjota ratkaisuja. Yleisönä olleet lapset  antoivat niin railakkaita ja epäloogisia ehdotuksia, että näytteleminen niiden varassa oli yllättäen todella helppoa ja mielettömän hauskaa. Itsesensuurini hupeni silmissä kun yritimme esimerkiksi keksiä, miten leijonan saapuminen kaivokseen loukkuun jääneen ihmisen luo pelastaisi hänet sieltä. Lapsiyleisön välitön tapa reagoida näkemäänsä ja innostus iloita kanssamme syntyvistä kohtauksista antoivat minulle tarvitsemiani onnistumisen kokemuksia ja ohjasivat minua eteenpäin yhä rennompaan tekemiseen. Ymmärsin vihdoin, mistä heittäytymisessä on kyse: pyrin ottamaan itseni ja tilanteen vain niin vakavasti kuin on aivan välttämätöntä, ja se on hyvin, hyvin vähän.

Olen saanut ohjattaviltani hyvää palautetta juuri siitä, minkä oppimiseen minulta itseltäni on mennyt kauan. Tunneillani tuntee itsensä vapaaksi kokeilemaan ja heittäytymään, eikä epäonnistumista tarvitse pelätä.
Ohjaajana tehtäväni on olla kuin energisoiva peili, tekijöiden innostuksen ja ilon jakaja ja kertaaja. Minulle on tärkeää, että koemme ryhmäni kanssa tekevämme kulloistakin asiaa yhdessä. Koulutukseni on tietysti antanut minulle työkaluja näyttelijäntyön tekniseen suorittamiseen, mutta luovuus, uusien ja yllättävien elementtien yhdistelemisen kyky, liekehtii meissä kaikissa ihmisissä. Sen näkeminen on kasvattanut minuun kunnioituksen ja kiitollisuuden jokaista ihmistä kohtaan, jonka työssäni tapaan.

Löysin leikin maailmaan lopulta sen asiantuntijoiden, lasten, kautta. Tähän ulottuvuuteen tahdon kuljettaa myös ohjattavani riippumatta heidän iästään. Se tekee näyttelemisestä paljon helpompaa.
Se tekee näyttelemisen.

Save