Avainsana-arkisto: kulttuuri

Uskoa etikkaliemessä – pitäkää se, mikä on hyvää

Säilöttyä kesää

Säilöttyä kesää

Syksy on säilömisen aikaa. Säilöessä pyrimme laittamaan talteen pienen palan kesää ja sen tuoreutta nautittavaksi myöhemmin talven pimeänharmaina päivinä.

Säilyttäminen on myös konservatismin ytimessä. Olen miettinyt, että se jakautuu karkeasti kahdenlaiseen säilyttämiseen. Toinen puoli säilyttämisestä on vähän samanlaista, kuin vaikka arvokkaan taulun säilyttäminen museossa. Säilytettävä asia pyritään silloin pitämään muuttumattomana, turvassa pölyltä, valolta, kosketukselta, käytöltä ja elämältä. Tarvittaessa korjataan varovasti takaisin mahdollisimman samanlaiseksi, kuin alkuperäinenkin. Tällainen säilyttäminen perustuu pelkoon, pelkoon menettämisestä ja pelkoon siitä, että koskaan ei enää tehdä yhtä hyvää tai samanlaista uutta, kuin mitä säilytettävä teos oli aikanaan – huolimatta siitä, että se olisi aikanaan ollut radikaaliakin uutta.

Toisenlainen säilyttäminen perustuu toivoon. Tällaista säilyttämistä on esimerkiksi ihmisen hyvinvoinnin ylläpitäminen. Kuolevaisuutemme tiedostaen voimme silti toimia itsemme parhaaksi liikkumalla, nukkumalla, huolehtimalla hyvästä ravinnosta, ihmissuhteista ja luovuuttamme toteuttaen. Tämä on aktiivista toimintaa, jonka avulla voimme kohdata erilaiset tilanteet ja eletyn elämän toivon näkökulmasta. Ilman toivoa ja luovuutta ei synny niitä asioita, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Säilykkeet voivat olla maukkaita, mutta harvoin vetävät vertoja tuoreille hedelmille. Pelkän säilömisen sijaan meidän tulisi huolehtia itse puutarhasta, että se tuottaa hedelmää ensi kesänäkin.

Harakan huttua

Kuva: Ari Vitikainen Paraabelin esityksestä “Millainen on elämä?”

Kuva: Ari Vitikainen Paraabelin esityksestä “Millainen on elämä?”

Näytelmien kirjoittaminen on kunniallisin tapa puhua itsensä kanssa ristiin.

Tom Stoppard

On sanottu, että kirjoittaja tekee kaikki tekstinsä lukemiensa kirjojen pohjalta. Niinpä eritasoisia intertekstuaalisia ja kulttuurisia viittauksia tulee näytelmiinkin melko runsaasti. Osa näistä viittauksista on suorempia lainauksia, osa jollain tavalla lähteistään inspiroituneita  ja osa suodattunut niin paksun kulttuurin kerroksen läpi, ettei kaikkia itsekään huomaa.

Kun esitys on lopulta saanut muotonsa, on mielenkiintoista miettiä, millaisista aineksista näytelmän ”huttu” keitettiin. Miksi kaikesta materiaalista ja pohdinnasta suodattui mukaan juuri tällaiset viitteet ja millaiseen laajempaan kontekstiin se sijoittaa näytelmän? Yksikään teos ei synny eikä elä tyhjiössä, vaan tulkitsee muuta kulttuuria tekijöidensä ja kokijoidensa kautta. Erilaiset viittaukset kiinnittävät teoksen historialliseen jatkumoon, ajankohtaisiin ilmiöihin ja keskusteluun sekä luovat siltoja teoksen fiktiivisen maailman ja todellisuuden välillä.

Monet viittauksista ovat tietysti mukana täysin tarkoituksella. Jotkut ovat vain hauskoja tai muuten nokkelia linkkejä reaalimaailmaan tai muuhun kulttuuriin, osa tuo mukanaan tulkinnan viitekehyksen, joka auttaa ymmärtämään teoksen teemoja. Viittausten kautta voi myös kommunikoida nopeasti asioita, koska ne herättävät katsojassa eloon valmiita mielikuvia. Osa viittauksista on mukana tiedostamatta, koska itsekin kuuluu osaksi sitä kulttuuria, jota tuottaa. Nämä erilaiset viittaukset muodostavat tekstille rihmaston, josta se kasvaa ja kukoistaa ja jonka avulla se kiinnittyy ympäröivään maailmaan.

Jos tarkastelee esimerkiksi Paraabelin näytelmää “Olipa kerran puu”, niin siitä on löytyy eritasoisia viittauksia useamman vuosituhannen aikajanalta ja hyvin erilaisista lähteistä. Yleisö tuntui tunnistavan useimmiten ainakin Cheekin lainaukset ja vihjailut “Harakka huttua keittää” -runosta. Jotkut osasivat erotella kohtausten juuret Raamatun eri kirjoihin – Esterin, Danielin ja Jobin kirjoihin. Muutamille ehkä Uuno Kailaan runo oli tuttu. Satiirirunoilija Juvenaliksen ”leipää ja sirkushuveja” saattaa olla jo niin kulunut sanonta, että sen alkuperää ei edes mieti. Samalta runoilijalta todennäköisesti peräisin myös toinen tarkkasilmäinen huomio ”kuka valvoo valvojia?”, jota ei nyt tässä näytelmässä kuultu, vaikka teos valtaa ja vastuuta käsitteleekin.

Näiden lisäksi mukana on tietoisia viittauksia ainakin Liisaan Ihmemaassa, Shakespearen Henrik V:een, Ahmed Ahneen seikkailuihin, Emma Salokosken Dalai lama -kappaleeseen, Star Warsiin, KiVa-henkiseen kasvatukseen ja Huippumalli haussa -ohjelmaan. Mm. tällaisista aineksista keittyi “Olipa kerran puu”, mukana saattaa olla muutakin.

Lopuksi vielä katkelma Pentti Saarikosken runosta, kokoelmasta Tanssiinkutsu:

kun löydän sienen en ota vain lakkia
otan myös varren ja tyven
ja rihmastonkin haluan mukaan
vaikka se olisikin lyhytnäköistä ja tyhmää
mutta runon pitää olla kokonainen kasvi eikä pelkkä itiöemä
hyvä runoilija ei tee runoja vaan etsii ne

Kuninkaan uudet vaatteet, osa 1

Rekvisiittaa Paraabelin näytelmästä "Olipa kerran Puu"

Rekvisiittaa Paraabelin näytelmästä ”Olipa kerran puu”

Teatteriesityksen valmistamisessa yksityiskohtien määrä on joskus häkellyttävä. Kummallisella tavalla kokonaisuus kuitenkin muodostuu pienistä puroista ensi-iltaan mennessä. Yksi näistä puroista on puvustus ja rekvisiitta. Niitä tehdessä näytelmän hahmot heräävät eloon molempiin suuntiin vaikuttavassa prosessissa. Hahmot tarinoineen luovat tarpeita puvustukselle ja rekvisiitalle samoin kuin onnistunut puvustus yhdessä hyvin toimivan rekvisiitan kanssa auttaa näyttelijää rakentamaan hahmoaan.

Puvustukseen ja rekvisiittaan vaikuttavat monet käytännön seikat sekä taiteelliset ja arvopohjaiset valinnat. Näyttämöllä nähtävät asiat kommunikoivat meille nopeasti ja intuitiivisesti merkityssisältöjä, joita sitten kukin tulkitsemme oman visuaalisen kulttuurimme läpi. Väreillä, muodoilla, symboliikalla ja esineiden historian kautta voidaan tuoda monia sanattomia kerroksia näytelmään. Jos esimerkiksi kuninkaan valtaistuin on öljytynnyri ja valtikkana viidakkoveitsi, niin nämä luovat jo alitajuisen kerroksen näytelmään sen ensimmäisestä hetkestä lähtien. Visuaalisesti yhtenäinen kokonaisuus auttaa selkeyttämään tai syventämään viestiä. Lähtökohtaisesti mitään turhaa ei kannata tuoda näyttämölle ja monesti näytelmät ovatkin tyyliteltyjä ja merkitykseltään tiivistettyjä ympäristöjä.

Käytännön tasolla pukujen ja esineiden tarvitsee tietysti sopia näyttelijöille, olla turvallisia ja mahdollistaa hahmoille ominainen liikkuminen. Monesti pienessä teatterissa saa esittää yhdessä näytelmässä useampaa roolia, joten puvustusta miettiessä tarvitsee tasapainoilla nopean vaihdettavuuden ja tehokkaan muuntautumisen välillä. Kiertueteatterin rekvisiitan tarvitsee lisäksi kestää käyttöä ja roudausta, olla pestävissä ja korjattavissa kohtuullisella vaivalla, sekä mahtua pieneen tilaan. Valmiina olevat puvut, esineet ja projektin budjetti vaikuttavat osaltaan siihen, että kekseliäisyyttä tarvitaan.

Kekseliäisyys ja kierrättäminen ovat myös arvopohjaisia valintoja. Esineiden käyttöikä pitenee, materian ja kulutuksen määrä pysyy kohtuudessa, kun toisen roskasta tulee toisen aarre. Ennakkoluulottomalla asenteella ja sopivasti muokkaamalla samat esineet saavat uuden elämän seuraavassa projektissa. Kun itse tekee, niin tulee samalla tutuksi rekvisiitan kanssa ja voi antaa sen vaikuttaa hahmon kehitykseen. Viime vuosina on myös keskusteltu kulttuurisesta omimisesta, oletusyleisöstä ja valtaapitävästä katseesta näyttämöllä. Nämä ovat asioita, joita on hyvä miettiä jokaisen projektin yhteydessä. Vaikka näytelmä muodostaisikin oman fiktiivisen kulttuurinsa, niin sen voidaan tulkita silti heijastelevan asioita omasta ajastamme ja arjestamme. Keskustelu ja eri näkökulmien huomioiminen on tärkeää, jotta kulttuuri pysyisi elävänä ja monimuotoisena. Kulttuuri sinällään on harvoin tyhjiössä muodostunutta tai pysähtynyttä, vaan kerää vaikutteita, oloja ja oletuksia kaikesta inhimillisestä toiminnasta ja kommentoi niitä sitten omalla tavallaan jatkuvana prosessina.

Artikkelin toisessa osassa käsitellään Paraabelin näytelmän ”Olipa kerran puu” tekemistä.

Save

Save

Save

Save

Kuudennesta päivästä – Sukupuolisuuden käsityksestä

Esityksen valmistaminen saattaa alkaa yhdestä otsikkotason sanasta tai jollakin tavalla vaikuttavasta fraasista. Joskus pohjana on valmis kehystarina, josta teen oman sovituksen. Kuudennen päivän aineksina on ollut yhteiskunnallinen ja hengellinen keskustelu sukupuolisuudesta. Olemme linkittäneet toisillemme kymmeniä, jollei satoja aihetta käsitteleviä artikkeleita, blogikirjoituksia ja uutisia ja keskustelleet niiden herättämistä ajatuksista. Aihetta on käsitelty pitkällä aikavälillä ja aluksi pohdimme, josko kirjoittaisimme siitä ensin jotakin. Huomionarvoista oli myös se, että toisaalta seurakunnissa harvoin keskustellaan mieheydestä ja naiseudesta ilman että se kiinnittyisi tiukasti avioliittoon. Ystäväni jopa puuskahti kerran että olisipa mielenkiintoista, jos olisi kerrankin naistenilta, jossa ei puhuta vain lapsista ja miehistä.

Käsitellessämme eräässä muussa esityksessä kehollisuutta kristityn näkökulmasta työskentelyssä tuli esiin jo jotakin jaosta naisiin ja miehiin, mutta aihe ansaitsi selvästi oman teoksensa. Maata Näkyvissä –festareiden vuoden 2015 teema Sinä olet ihme antoi loppusysäyksen sille, miten aihetta voisi lähestyä. Missäpä oltaisiin kiinteämmin suvunjatkamisen äärellä kuin psalmin puhuessa kohdussa olevasta vauvasta. Raamatun luomiskertomus on myös ollut esityksen materiaalina.

Kuudennen päivän keskustelutilaisuudessa meille esitettiin kysymys onko oma nais- tai mieskuvamme muuttunut esityksen valmistamisen aikana. Vastasin että nyt taas tuntuu siltä että en tiedäkään mitään. Vastasin myös jotakin muuta, mutta jäin miettimään tuota kaaoksen kokemusta tarkemmin.
Olimme pyrkineet esityksellämme enemmän herättämään ajatuksia ja kysymyksiä kuin löytämään vastauksia. Ehkä se ei kuitenkaan ollut lopulta kovin suunnitelmallista vaan taideteoksen olemuksellinen rinnakkaisuuksien ja ristiriitojen hahmoksi tuova luonne sopikin juuri hyvin sukupuolisuuden käsittelytavaksi. Esitys kestää ambivalenssia ja tuo näkyväksi monia puolia.

Oma käsitykseni sukupuolesta on muuttunut prosessin myötä kerroksellisemmaksi ja sen sosiaalinen ja kulttuurinen tulkinta jollakin tavalla merkityksettömämmäksi. Jossakin toisessa elämänvaiheessa sen merkitys on ollut suurempi ja oleellinen, nämä ajatukset taas ovat tämän hetken pohdintaa ja osa esityksen tekemisen prosessia. Sukupuolisuus lisääntymisbiologisena ominaisuutena on sen myötä vahvistunut. Siinä mielessä mieheys ja naiseus sisältävät ihmiskunnan, että tarvitaan molempien kehoja, jotta ihmisiä syntyy lisää.
Sanotaan että on monta tapaa olla sukupuoltaan, mutta voisin muotoilla ajatuksen tällä hetkellä näin päin: Ihmiset ovat monenlaisia ja erilaisia, ja useimmilla heillä on lisäksi sellainen ominaisuus kuin sukupuoli.

Usein tuntuu, että ihmistä ei osata nähdä sukupuolelta. Toisin oli alussa. Kun Aatami näki Eevan, hän ei todennut, että tämä on jotakin erilaista. Oltiin jo todettu, että eläimistä ei ollut ihmiselle kumppaniksi. Naista taas ei määritelty suhteessa mieheen sillä perusteella, kuinka erilainen hän olisi ja miltä osin. Vaikutuksen mieheen teki se, kuinka samanlainen nainen oli. ”Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” Molemmat ovat samaa tomua, yhdestä on otettu toinen puoli. Niin samaa, että edelleen toinen syntyy toisesta. Yhteys on voimakkaampaa kuin erottaminen. Naiset eivät ole Venuksesta ja miehet Marsista, nainen ei ole öljy ja mies vesi, nainen ei ole yin ja mies yang. Me sekoitumme toisiimme täydellisesti, koska me olemme samaa lihaa ja luuta.

Sukupuolen ei tulisi olla arvoni ja identiteettini, kaiken osaamiseni ja tekemiseni suurin määrittäjä. Ihmisestä ei pidä valita yhtä ominaisuutta ja katsoa kaikkea muuta sen läpi. Jos asetan itseni ihmisten keksimien perinnäissääntöjen rajoitettavaksi, latistan ihmisyyttä ja luomistyötä minussa. Minun kaikkein pohjimmainen kerrokseni on Jumalassa. Siinä että hän on luonut minut kuvakseen, nähnyt minut jo idullani ja että hän on lunastanut minut lankeemuksestani.

Jumala ei luonut vain yhtä naiseuden tai mieheyden prototyyppiä.
Jumala on luonut minut.
Jumala on luonut sinut.