Avainsana-arkisto: kutsumus

Jumalan valtakunnan pizzaa

pizzaJoskus kauan sitten keskustelin ensimmäistä kauttaan työskentelevän lähetystyöntekijän kanssa, joka kantoi puolileikillään syyllisyyttä perheelleen vapaapäivänä ostamistaan pizzoista, koska hänen palkkansa maksettiin käytännössä lähettäjien tuella. Samalla, kun hän istui sohvalla ahmimassa juustoista pizzaa, kummitteli hänen mielessään se kansaneläkkeellä kituuttava leskimummo, joka antoi viimeisen roponsa kolehtiin, että lähettiperhe saattaisi tehdä Jumalan valtakunnan työtä kaukaisessa maassa.

Pizza oli hyvää, mutta sen syöminen tuntui jotenkin huijaamiselta, koska sitä oli hankalaa perustella välttämättömänä tai pyhänä. Niinpä lähetti koetti keksiä sellaisia perusteluja pizzan syömiselle, jotka hän itse voisi hyväksyä ja jotka vastaisivat niihin odotuksiin, joita hän koki tehtäväänsä siunattuna lähettinä.

Pizza ei siis saanut olla pelkästään hyvää, vaan sen täytyi olla ainakin tarpeellista. Esimerkiksi, että jaksaa tehdä töitä tai että perhe (aina kelpo perustelu) kaipasi jotain turvallista ja mukavaa suuresti muuttuneiden olosuhteiden keskellä. Ja muuten – jos näitä pizzoja ei lasketa – hän toimi tietysti vastuullisesti ja kohtuudella kaikessa arjessaan.

Nämä ovat toki myös hyviä asioita, mutta kutsumus näyttäytyi tälle lähetille lähinnä työn ja kieltäymyksen kautta. Kaikki asiat, joita ei voinut suoraviivaisesti perustella julistustehtävällä, olivat ainakin jonkin verran epäilyttäviä – ja pizzan syöminen oli vielä henkilökohtaisesti mukavaa, joten se saattoi olla erityisen turhaa. Tehtävähän oli julistaa, eikä syödä pizzaa.

Lähetin kokemuksesta heijastui, että kutsua ei ollutkaan saanut ihminen, vaan ainoastaan hänen työnsä ja suorittamisensa. Arvioimme asioiden ja itsemme hyödyllisyyttä perustuen niihin arvoihin, joihin todella uskomme. Varsin usein perusteet löytyvät saavutuksistamme tai tuottamastamme hyödystä – määrästä, tehokkuudesta, rahasta, terveydestä, työn laajuudesta tai uhrautumisestamme. Jumala ei kuitenkaan toimi näin. Hän kutsuu kokonaisia ihmisiä, ei pelkästään heidän koulutustaan, tehtäväänsä tai jotain muuta, mitä itse pidämme pyhänä tai ajattelemme Jumalalle kelpaavaksi. Kutsu koskee ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kutsuja itse pyhittää ihmisen ja hänen monenkirjavan elämänsä – ei pelkästään jotain kapeaa osa-aluetta, joka vastaa odotuksia tai on helposti perusteltavissa.

Voimme ehkä suhtautua hieman huvittuneesti ja armollisesti lähettiin ja hänen pizzoihinsa, mutta samankaltainen ajattelu ja odotukset kohdistuvat monesti myös teatterintekemiseen. Varsinkin jollain tapaa kristilliseen kontekstiin liitettynä teatteri voi harvoin vain olla olemassa. Sen pitää kertoa, tarkoittaa, julistaa, luoda toivoa, puolustaa arvoja tai muuten perustella hyödyllisyytensä ja olemassaolonsa. Muussa tapauksessa teatteri muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, hieman turhaksi tai joksikin, jota arvioidaan vain sanomansa kautta. Mikä on siis pizzan sanoma?

Pizzan sanoma on olla vilpitön ja kokonainen suhteessaan Jumalaan ja tekemisiinsä jokaisena päivänä. Syödä pizza tai tehdä sellaista teatteria, joka on vilpitöntä ja vapaata. Emme voi valita elämästämme vain parhaita paloja ja esitellä niitä Jumalalle kelpaavana tai vastaavasti pusertaa itse itsestämme kiitollisuutta, rakkautta ja iloa, jos se ei vastaa kokemustamme.

Välillä taitavatkin näyttelijät – ja ehkä juuri he – sortuvat esittämään tavallaan kaksinkertaista roolia, jos vastanäyttelijä ei käyttäydy odotetusti. Sen sijaan, että näyttelijä reagoisi vilpittömästi siihen, millainen toinen todella on ja mitä tapahtuu, niin hän saattaa oman roolinsa lisäksi päätyä esittämään vielä niinkuin toinen käyttäytyisi “normaalisti”. Tällöin varsinainen työ ei enää perustu sille mikä on totta, vaan itse luodulle illuusiolle tilanteesta “niinkuin sen pitäisi mennä”. Tämä on kuitenkin teennäisen oloista ja läpinäkyvää yleensä kaikille muille, paitsi tekijälle itselleen.

Toimimme joskus samoin suhteessamme Jumalaan. Sen sijaan, että huomioisimme, mitä hän todella sanoo, mitä tapahtuu ja mitä koemme, niin päädymme esittämään niinkuin Jumala käyttäytyisi tavalla, jonka olemme hänelle rajanneet ja suorittamaan omaa osuuttamme siinä samalla. Olemme päättäneet, mikä on “normaalia” Jumalalle ja uskomme tietävämme miten asioiden pitäisi toimia. Tämäkin on läpinäkyvää sekä Jumalalle, että usein myös muille. Psalmien kirjoittajat eivät sortuneet tällaiseen Jumalalle esittämiseen, vaan kirjoittivat vilpittömästi sen, mikä oli heille totta siinä hetkessä suhteessaan Jumalaan. Hyvät ja huonot päivät, ilot ja surut, voitokkaat hetket ja ne hetket, kun Jumala ei toimi odotetusti. Kaikki, sellaisena kuin se on – joskus perus mikropizza, joskus fantasiaa tuplajuustolla.

Polttopiste

tuli

Olen ajanut itseni mahdollisesti kahden marginaalin polttopisteeseen. Kärjistetysti sanottuna uskovat eivät ymmärrä taidettani eivätkä taiteenkuluttajat uskoani. Aika surkuhupaisa lähtökohta.

Käytännössä tilanne ei tietenkään ole näin huono, vaikka tämä vastakkainasettelu tuo esiin työn ajoittaisia haasteita. Ensinnäkin hukassa on toisaalta hyvä olla, sillä ristiriitaisuudet ovat mielenkiintoisia kasvun mahdollisuuksia ja hankaukset synnyttävät hyviä kipinöitä. Toisekseen saan onneksi säännöllisesti nauttia sekä kiitosta ammatillisesta osaamisestani että maailmankatsomukseni jakavien läheisteni varauksetonta tukea. Ne ovat tietenkin tärkeitä asioita, jotka antavat uskoa omaan tekemiseeni vastoinkäymisistä huolimatta. Ymmärretyksi tuleminen ja onnistumisen kokemukset antavat itseluottamusta, mutta ne eivät ole varsinainen syy työstää omasta uskostani nousevia teemoja ja  tehdä se taiteellisesti kunnianhimoisesti. Näen taiteeni eteen vaivaa, vaikka se sisältää paljon palkattomia työtunteja eikä lopputulos pääse kovin suuren joukon nähtäville. Ei ole myöskään yksi tai kaksi kristittyä taiteilijaa, jotka ovat saaneet työstään ja näkemyksistään vielä haukut ja jopa jonkinlaisen julkaisu- tai työkiellon.

Työhön kohdistuvaa kritiikkiä on totta kai siedettävä. Asiallisesta palautteesta voi oppia ja asiattomasta voi oppia kuinka toisia ei kannata kohdella. Hengellisessä kontekstissa esitettävää taidetta arvioivat puheenvuorot sisältävät toisinaan myös arvostelua, joka kohdistuu taiteilijan uskoon ja identiteettiin. Jos teatteri onkin tärkeää ja herkkää, niin vielä intiimiimpää on usko. On sanomattakin selvää että sellaisen palautteen jälkeen tuntuu huteralta nousta.

Monesti nämä soraäänet pohjaavat tapaan rajoittaa liturginen tai kristillisestä maailmankatsomuksesta nouseva taide “pyhäkoulutaiteeksi”, jossa korostuvat elämän duurisoinnut (Francis Schaeffer, Art and the Bible). Elämän hyviin puoliin keskittymistäkin tietysti tarvitaan, usein varsinkin kurjuuden keskellä, ja toisaalta jos jollakulla on syytä olla iloinen niin kristityllä. Fakta on myös sekulaaripuolella se, että monesti pikkujoulupepunheilutuksella rahoitetaan ensi vuoden mietiskelevät monologit. Avant garde ei täytä kirkkoja.
Viihde tekee siihen kuluneesta ajasta kivaa, mutta katharsiksen kokemus on jotakin muuta. Juuri taiteen kautta on mahdollista käsitellä ihmiselämän kaikkia vivahteita, sellaisiakin, joista on ehkä muuten vaikea puhua.

Samalla kun taidetta rajataan miellyttäviä fiiliksiä luovaksi kirkon koristeeksi, moititaan, että papit eivät saarnaa kunnolla. Rakkauden lisäksi pitäisi olla tulta ja tulikiveä, ja olen samaa mieltä. Taiteen ja taiteilijan osan ei pitäisi samoin olla päälleliimattavaa hymistelyä vaan jopa profeetan tehtävä, haastavaa näkyä ja väkevää julistusta. Sellaista ei ole aina vaivatonta ottaa vastaan ja on liian helppoa syyttää omista kipukohdista muita. Ammutaan vaan sanansaattaja! Tai toisin päin käännettynä pohdintaa profeetta Miikalta: “Jos joku syöttäisi teille tuulta ja tyhjää ja sanoisi: ”Saatte nähdä, tulee aika, jolloin teillä on virtanaan viiniä ja olutta”, niin te ihastelisitte: ”Tässäpä on oikea profeetta!”

Niinä hetkinä kun oma työni tuntuu turhalta ja turhauttavalta, nousee mieleen kuitenkin nopeasti yksi kysymys ylitse muiden. Mikä on tämän vaihtoehto?
Vaihtoehto olisi se, että en tekisi sitä mitä teen, ja se ei ole vaihtoehto.
Niin yksinkertaista se minulle lopulta on.

En juuri vaivannut päätäni ammattivalinnoilla lapsena tai nuorena. Tuntui ehkä siltä, että mikä tahansa olisi yhtä hyvä tai huono vaihtoehto. Yhtenä kummallisena kirkkauden hetkenä aikuisuuden kynnyksellä tajusin, että minun on tehtävä taidetta koska olen aina tehnyt taidetta, niin pienestä kuin vain kykenin. Minut on rakennettu niin. Sen jälkeen olen vain astunut avatuista ovista ja minut on koulutettu ja keitetty tehtävääni varten. Sen jälkeen kun keksin vastauksen siihen ‘mitä’ olen kysellyt lähinnä ‘miten ja missä’. Olen kyllä kokenut epävarmuutta teatterintekemisen eri puolista, mutta nekään eivät ole saaneet minua kyseenalaistamaan sitä, etteikö tarkoitukseni olisi tehdä taidetta jossakin muodossa.

On aivan sama, mitä mieltä joku satunnainen sivustakuulija minusta ja sieluntilastani on. Kyse ei edes ole minusta. Kyse on siitä, mitä Jumala haluaa minun tekevän ja sillä on merkitystä, mitä ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä kokevat kanssani. Niin kauan kun teen työtäni koko Jeesuksen täyteisestä sydämestäni, on aivan sama, näkeekö joka ikinen ihminen että niin teen vai ei. Eikä ole ollenkaan vaikea tehdä sitä työtä täysillä ja antaa parastaan, sillä siinä minulla on vapaus ja lepo.

Minun on tehtävä taidetta ja julistettava omalla tavallani, koska siihen minulle on annettu sisäiset silmät. Jos olisin vaiti, kivetkin huutaisivat. Minun kutsumukseni on polttavan kuuma liekki. Ei ole minun asiani tietää mitä se voittaa ja mitä häviää, sen täytyy palaa.

#munteatteri