Avainsana-arkisto: läpinäkyvyys

Rakkauspesu

Rakkaus julkisuuskuvan kiillokkeena
Olen se ihminen, joka haluaa palaverin päätteeksi tietää, mitä on päätetty ja mitä tehdään seuraavaksi. Tai kun tehdään strategia, niin haluaisin sille kaveriksi toimintasuunnitelman, jossa määritellään miten strategiassa mainittuihin tavoitteisiin päästään, kuka tekee, koska ja mitä. Tämä ei tarkoita, että elämää pitäisi aina elää suunnitelman mukaan – ei se kuitenkaan niin mene – mutta toivottuja asioita voi tapahtua enemmän ja palavereille tulee jokin merkitys, jos voidaan samalla sopia, miten tämä muuttuu toiminnaksi.

Yrityksillä ja yhteisöillä on tapana tehdä erilaisia julkilausumia omista arvoistaan. Näillä halutaan kertoa jotakin siitä, millaiset asiat ohjaavat toimintaa. Joskus nämä arvot heijastelevat niitä asioita, joiden ajatellaan olevan yleisesti hyväksyttäviä tai suosittuja yhteiskunnassa, joskus yhteisön profiiliin saattaa taas kuulua arvojulkilausumalla vallitsevasta linjasta erottautuminen. Molemmat lähestymistavat vetoavat osaan ihmisistä.

Rakkauspesu

Kun ekologiset arvot nostivat suosiotaan yhteiskunnassa, monet yhteisöt kiirehtivät vakuuttelemaan oman toimintansa luonnonläheisyyttä. Jos lausumien lisäksi asiaan ei liittynyt myös merkittäviä tekoja, alettiin ilmiötä kutsumaan viherpesuksi. Pelkkien suosittujen sanojen ja kosmeettisten korjausten lisäksi uskottava arvolausuma vaatii tuekseen käytännön tekoja, seurattavaa ja todistettavaa muutosta siinä tavassa, jolla yritys tai yhteisö toimii. Jos näin ei ole, niin arvolausuman vaikutus on monesti päinvastainen, kuin toivottu.

Kun hengellinen yhteisö tekee arvojulkilausuman, sen avulla halutaan usein myös määritellä niitä asioita, jotka ovat opillisesti tärkeitä. Arvoihin kirjataan samalla tavalla joko kaikkien helposti hyväksymiä asioita tai sitten opillisia piirteitä, joilla halutaan erottua. Näistä arvoista varsinkin ne, jotka ovat helposti yleisesti hyväksyttyjä, jäävät monesti perustelematta tai niiltä puuttuu käytännön sovellus.

Esimerkiksi “lähimmäisenrakkaus” kirjataan monen yhteisön toiminnan ydinarvoihin. Tämä on sen verran suosittua, että olisi hankalaa olla kristillinen yhteisö ilman, että lähimmäisenrakkaus kuuluisi yhteisön arvoihin. Jos ei kuitenkaan ole mietittynä, että mitä tämä on käytännössä, niin tämäkin voi kääntyä itseään vastaan ja muuttua “rakkauspesuksi”.

Mitä siis lähimmäisenrakkaus tarkoittaa toiminnassa suhteessa yhteiskuntaan, mitä se tarkoittaa jokaisessa kohtaamisessa, mitä se tarkoittaa käytännössä suhteessa yhteisön jäseniin tai työntekijöihin, mitä se tarkoittaa johtamisessa ja työtavoissa? Onko mietittynä, miten tämä arvo vaikuttaa toimintaamme siten, että se eroaa mistä tahansa muusta yhteisöstä, joka ei kirjaa lähimmäisenrakkautta arvokseen? Millä tavalla tulee käytännössä toimia, että voidaan lisätä ja seurata lähimmäisenrakkautta? Miten strategia ja toimintasuunnitelma edistävät lähimmäisenrakkautta ja voidaanko toimintakertomuksesta todeta, että näin on tehty?

Jos yhteisö löytää itsensä tilanteesta, jossa ei olekaan kunnollisia vastauksia omiin arvoihin liittyviin käytännön kysymyksiin, niitä ei ole lainkaan mietitty tai tietää joutuvansa säveltämään vastauksia, niin voi olla pohdinnan paikka. Mitkä ovat oikeasti luovuttamattomat arvot, joiden mukaan tällä hetkellä toimitaan ja mitkä haluaisimme niiden olevan? Jos näiden välillä on paljonkin eroa, niin on syytä korjata tilannetta.

Todelliset arvot

Yhteisön todelliset arvot löytyvät niistä asioista, joita ilman se ei voi toimia tai yhteisön olemassaolo menettää merkityksensä. Mistä siis voidaan luopua? Tämän saman kysymyksen Jeesus teki aikanaan hänen luokseen tulleelle rikkaalle miehelle. Mies oli omien sanojensa mukaan elänyt täsmälleen niin kuin piti, mutta todelliset arvot löytyivät, kun Jeesus pyysi häntä luopumaan omaisuudestaan.

Lähimmäisenrakkaus. Missä kohdissa toimintaamme voimme luopua tästä? Mihin kohtaan arvoasteikolla tämä sijoittuu suhteessa muihin arvoihimme? Miten lähimmäisenrakkaus ohjaa toimintaamme? Onko olemassa joku tapa todeta, että tätä arvoa toteutetaan?

Toisin kuin lähimmäisenrakkaus, raha tai valta eivät ole suosittuja arvoja esiteltäviksi kristillisissä järjestöissä. Harva haluaa antaa itsestään kuvaa, että oikeasti toimintaa ohjaa raha tai halu vaikuttaa. Kysymykset on silti tärkeä kysyä.

Raha. Voiko toimia ilman rahaa? Mihin rahaa tarvitaan ja kuinka paljon? Miten sitä tehdään? Onko tämä asia sinällään niin tärkeä, että sitä voisi tehdä ilmankin tai jopa niin tärkeä, että siihen kannattaa sijoittaa rahaa?

Valta. Kuinka tärkeää on, että saa päättää omista asioistaan, muiden asioista, toimintatavoista tai vaikuttaa yhteiskuntaan? Voisiko joku muu päättää näistä asioista ilman, että asiaan olisi omia vaikutusmahdollisuuksia? Voidaanko tehtyjä päätöksiä muuttaa, jos parempi tapa tulee perustellusti esille, vai onko tärkeää säilyttää olo vallasta? Millainen on yhteisön sisäinen rakenne ja millaiset hierarkiat ovat olemassa vain niiden itsensä takia? Mitä merkitsee Jeesuksen esimekki vallasta luopumisesta?

Voittoa tuottavissa yrityksissä voiton tuottaminen omistajille kirjataan usein perustamiskirjaan. Tämä on vähintäänkin rehellistä toimintaa sen suhteen minkä takia yritys on olemassa. Kirjataan siis arvot niinkuin ne todella ovat, tai muutetaan toimintaa vastaamaan kirjattuja arvoja.


Tämä artikkeli on julkaistu myös sivustolla seurakuntalainen.fi

Mikä on ihminen?

kuudespaiva_tyhja
Kuudes päivä -näytelmän rakenne on kuin sukellus valtamereen. Perusperttiteatterista pudotaan äkkisyvään, vedetään henkeä vielä kerran ennen kuin antaudutaan runoaalloille ja lopulta sukellellaan sanattoman ilmaisun syövereissä. Askel askeleelta siirrymme syvemmälle veteen, syvemmälle ihmisyyteen.
Lähdemme liikkeelle pinnalta, tutusta ja turvallisesta. Alkuun on kirjoitettu sirkussisääntulo – pintaa, showta, menoa ja meininkiä. Tapaamme Super-Naisen ja Super-Miehen, jotka hauskuuttavat suurieleisesti ja puhuvat painokkaasti. Tämä on meidän arkitasomme, se, mitä haluamme muiden meistä näkevän. Kerromme vitsikkäitä arkisia anekdootteja, jaamme tarkkaan aseteltuja selfieitä ja esitämme niin maan empaattista. Tervehdimme työkaveria maireasti hymyillen osoittaaksemme omaa erinomaisuuttamme ja kerromme tutuille mitä kaikkea olemme saaneet aikaan. Me olemme täydellisiä. Ainakin omasta mielestämme. Vai olemmeko?

Kuvaan tulee helposti pieniä säröjä; ehkä huolimaton sanavalinta, mahdollisesti jokin omituinen katkera sävy. Pinnan alla kuplii kaikki se, mitä minä en halua näyttää itsestäni. Paljon meidän pienistä ja suurista vioistamme on luettavissa meistä siitä huolimatta, että yritämme peittää ne. Viimeistään asettaessamme toisen ihmisen peiliksi itsellemme meidän kipeät kohtamme ilmoittavat itsestään. Yritä nyt siinä sitten.

Super-Nainen ja Super-Mies pienenevät pala palalta naiseksi ja mieheksi. He eivät enää yritä. He eivät enää esitä. Näytelmä katkeaa. Ollaan ei-tilassa eli juuri tässä, läsnä raakoina ja tosina. On turhaa yrittää esittää mitään. Turhaa rakentaa jotakin keinotekoista, sillä se ei kestä. Se perustuisi illuusioon siitä, mitä tahtoisimme olla meihin kohdistuvien odotusten ja vaatimusten polttopisteessä. Mihinkään emme pysty. Anteeksi.

Se mitä tahdomme ja tarvitsemme, on vaikeaa, vaikka yksinkertaista. Tahdomme tulla nähdyksi, mutta kysymys ei ole millaisena, vaan vastaus on kokonaisena. Puristamisen ja pakottamisen sijaan meidän täytyy luovuttaa, uskaltaa olla haavoittuvia, avoimia ja tyhjiä.
Kuka uskaltaisi katsoa minua?
Uskallanko minä katsoa sinua?

Meidän arvomme on absoluuttinen. Luotu, langennut, lunastettu.

Save