Avainsana-arkisto: Luoja

Unohtunut uskonkohta

Lutherin ensimmäisen uskonkohdan selitys

Lutherin ensimmäisen uskonkohdan selitys

Seurakunnissa ja hengellisissä yhteisöissä tarvitaan luomisen, taiteen ja luovuuden teologista osaamista. Tämä tarve konkretisoitui jälleen viime syksyn Hengellisillä syventymispäivillä pitämässämme ”Taide ja Raamattu” -seminaarissa. Jos seurakunnissa ei ole ymmärrystä taiteesta, sen tekemisestä ja luomisen teologiasta, jää taiteilija työssään melko yksin ja ulkopuoliseksi seurakunnan toiminnasta. Taiteilija voi prosessoida työssään hyvin monenlaisia ja joskus vaikeitakin asioita, ja mahdollisuus jakaa niitä yhdessä oman seurakunnan kanssa olisi molemminpuolinen vahvuus.

Jos taiteilijalle jää kokonaisvastuu oman työnsä praktiikan lisäksi myös luomisen teologian osaamisesta, heidät sysätään helposti seurakunnan ulkopuolelle tai alihankkijoiksi. Tällöin taide on monesti myös ensimmäisenä karsintalistalla taloudellisesti vaikeiden aikojen tullessa. Perusteluna saattaa kuulla vaikka, että taiteen tekeminen ei ole seurakunnan ydintoimintaa. Tämä osoittaa lähinnä turvahakuista tai laiskaa teologiaa.

Luominen kuuluu osaksi teologian ja koko pelastushistorian ydintä. Heti ensimmäisenä (1. Moos. 1:1) Raamatussa saamme tietää, että Jumalamme on luova Jumala. Alussa Jumala loi taivaan ja maan, ihmiset ja kaiken mitä on. Jumala loi ihmisen kaltaisekseen (1. Moos. 1:27) eli myös jokaisen meistä luovaksi olennoksi. Luominen ei kuitenkaan päättynyt aikojen alkuun, vaan se jatkuu jokapäiväisessä elämässämme. Jobin kirjasta (Job 34:14-15) luemme, että jos Jumala olisi itsekäs ja ottaisi pois elämän henkäyksensä, niin kaikki lakkaisi olemasta. Jumalan luomistyö on myös se, mitä kautta voimme Jumalasta mitään tietää siellä, missä evankeliumia ei vielä ole (Ps. 19:1, Room. 1:19-20, Apt. 14:16-17).

Kun uutta liittoa kuvaillaan vanhassa testamentissa (Jes. 34:19), niin sitä kuvaillaan sanoilla ”Katso, minä luon uutta”, autiomaa puhkeaa kukkaan. Uusi liitto on olemukseltaan myös luovan Jumalan toimintaa. Myöskään pelastus ei tapahdu ilman luomista. Luominen on uuden synnyttämistä ja jotta ihminen voi pelastua, täytyy hänen syntyä uudesti (Joh. 3:3-8), vanha sydän vaihtaa uuteen (Hes. 11:19), vanhan ihmisen kuolla ja uuden tulla tilalle (Kol. 3:5,10, Ef. 4:24). Vielä aikojen lopussa luodaan uusi taivas ja uusi maa (Jes. 65:17, Jes. 66:22, Ilm. 21:1).

Luova Jumala on siis kokonaisuudessaan läsnä kaikissa pelastushistorian vaiheissa. Ilman luomista emme olisi olemassa, emme voisi elää päivittäistä elämäämme, emme pelastua, eikä meillä olisi toivoa kuoleman jälkeen. Tällaisten asioiden toivoisi kuuluvan jokaisen seurakunnan toiminnan ytimeen. Taide on tapa elää tätä kokonaisvaltaista luomista todeksi, tapa elää uskoaan todeksi ja Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä olemista.

Koska luominen on olemukseltaan uusien asioiden tekemistä, se voi joskus tuntua pelottavalta tai epäilyttävältä. Uuden syntyminen jatkuvana prossina osana seurakunnan elämää on kuitenkin välttämätöntä. Luomisen teologian puuttuminen seurakunnista ei koske pelkästään taiteilijaa, vaan se koskee jokaista ihmistä. Ilman luomisen teologiaa ajaudutaan niihin ongelmiin, joissa monet seurakunnat painivat nyt – kadotetaan toiseuden ymmärtäminen, Jumalan ja ihmisten kohtaaminen ja lopulta kokonaisia sukupolvia. Useissa paikoissa nämä ongelmat on huomattu ja niihin etsitään kyllä erilaisia laastareita. Varsinainen parannukseen tarvitaan kuitenkin myös ydin.

Tarvitaan seurakuntia ja hengellisiä yhteisöjä, joissa taiteilija tai kuka tahansa on sen lähtökohtaisesti hyväksytty eikä pelkästään siedetty jäsen. Tarvitaan aktiivinen ja kaikille avoin keskustelu siitä, mitä luomisen teologia käytännössä tarkoittaa jokaisen seurakuntalaisen kohdalla. Millainen olisi se seurakunta, jossa meillä jokaisella on oikeasti jotakin annettavaa?


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Jokainen on Luojan kuva

Uutta etsimässä

Uutta etsimässä

Minun vereni on aina vetänyt lavalle. Esiintymiskokemusta on karttunut kaksivuotiaasta alkaen tanssin, musiikin ja teatterin parissa. Niinpä aikanaan hain ja pääsin opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi (amk), joka sisältää taiteellisen ja pedagogisen näkökulman esittävään taiteeseen. Näyttelijänä toimiminen oli teatteria, jonka opiskelun aloittaessani tunsin ja tiesin. Taide oli minulle tärkein, opettajaksi en ainakaan ryhtyisi. Sehän olisi tylsä valinta luokanopettajien lapselta!

Vähänpä tiesin. En varmasti ole ainoa, joka on halunnut rajoittaa tekemisiään siksi, että on ennakkoluuloinen itseään kohtaan, vaikka Jumalan suunnitelmia meidän suhteemme olisi enemmän kuin voimme laskea.

Tupla, ei kuittia

Oli aluksi vaikea hahmottaa, miten kaksi erillistä työalaa – teatteritaide ja kasvatus – voivat yhdistyä ja itseasiassa synnyttää lukemattomia uusia muotoja ja näkymiä sisällensä. On ihmisen aivoille taloudellista luokitella asioita nopeasti ja tahtoisimme usein löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Tuhlasin kauan aikaa sen pohtimiseen, voinko olla taiteilija, jos olen opettaja tai opettaja, jos olen taiteilija.

Jumala – Luoja – oli kuitenkin omaa nuorta mieltäni luovempi valmistaessaan minut. Minun ei tarvitse olla “joko – tai”, vaan voin olla “sekä – että”, ja montaa asiaa samaan aikaan. Opintoni tarjosivat minulle rakennuspalikat kaksoisidentiteettiä ja moniosaista kompetenssia varten. Kun pääsin näyttelemisen lisäksi ohjaamaan ja opettamaan oli minulla lopulta olo kuin kalalla vedessä.

Soveltava teatteri ja pedagogisen elementin sisältävä työskentely avasivat minulle aivan uusia ovia. Kyse ei ollut pelkästään produktion tuottamisesta tai taitojen ja valmiuksien siirtämisestä tietynlaisten harjoitteiden avulla, vaan kokonaisvaltaisesta ja syvällisestä prosessista – muuttumisesta ihmisenä. Huomasin, että fiktion ei tarvitse olla vain yhdenmuotoinen ja että se voi syntyä missä tahansa paikassa, kenen tahansa välillä ja vaikuttaa meissä tuntemista ja tietämistä jokaisen solumme sopukassa. Yhdessä toimimalla ja heittäytymällä syntyy mahdollisuuksien tila, jossa voidaan tarkastella ja luoda uusia merkityksiä.

Minulle näyttäytyi uudenlainen ulottuvuus siihen, mitä on olla ihminen ja tapa pohtia siihen liittyviä kysymyksiä. On hämmästyttävää kuinka tunteemme, älymme, kehomme ja henkemme kietoutuvat yhteen ja miten tämä suuri ihme kurottaa kohti toisia samanlaisia. Kuinka sydämessämme asuu aavistus, että on olemassa jotakin enemmän kuin se mitä mittaamme silmillämme. Miten koko ajan löydetään ja luodaan uutta. Ettekö huomaa?

Uutta elämää

Teatteri sen kaikkine sovelluksineen antaa minulle vastauksia siihen, kuinka navigoida elämän läpi yhdessä. Kun sanon yhdessä, tarkoitan kaikkia ihmisiä, jotka olen saanut työssäni pian vuosikymmenen aikana kohdata. Jokaisessa heissä vauvasta vaariin hehkuu luovuuden kipinä eikä se riipu siitä ovatko he tehneet juuri teatteria aiemmin vai eivät. Jokainen heistä on osaltaan muuttanut myös minua.

Luovuudessaan ihminen on kuva Luojasta. Meidän tulee käyttää se potentiaali ja tehdä uutta – synnyttää hyvää muutosta – jotta maailmakin muuttuu. “Kun tekee uutta niin ei voi aina onnistua,” totesi kerran yllätetty katuteatterikatsoja kun hänen oli vaikea hyväksyä uutta. Ehkä joku joskus muulloinkin on kokenut samoin. Uudistumiseen suostuminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta se on lopulta ainoa vaihtoehtomme niin yksilöinä kuin maailmanlaajuisena luomakuntana. Jumala on siinäkin meidän kanssamme. Hän ei lakkaa luomasta uutta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.