Avainsana-arkisto: luomakunta

Unohtunut uskonkohta

Lutherin ensimmäisen uskonkohdan selitys

Lutherin ensimmäisen uskonkohdan selitys

Seurakunnissa ja hengellisissä yhteisöissä tarvitaan luomisen, taiteen ja luovuuden teologista osaamista. Tämä tarve konkretisoitui jälleen viime syksyn Hengellisillä syventymispäivillä pitämässämme ”Taide ja Raamattu” -seminaarissa. Jos seurakunnissa ei ole ymmärrystä taiteesta, sen tekemisestä ja luomisen teologiasta, jää taiteilija työssään melko yksin ja ulkopuoliseksi seurakunnan toiminnasta. Taiteilija voi prosessoida työssään hyvin monenlaisia ja joskus vaikeitakin asioita, ja mahdollisuus jakaa niitä yhdessä oman seurakunnan kanssa olisi molemminpuolinen vahvuus.

Jos taiteilijalle jää kokonaisvastuu oman työnsä praktiikan lisäksi myös luomisen teologian osaamisesta, heidät sysätään helposti seurakunnan ulkopuolelle tai alihankkijoiksi. Tällöin taide on monesti myös ensimmäisenä karsintalistalla taloudellisesti vaikeiden aikojen tullessa. Perusteluna saattaa kuulla vaikka, että taiteen tekeminen ei ole seurakunnan ydintoimintaa. Tämä osoittaa lähinnä turvahakuista tai laiskaa teologiaa.

Luominen kuuluu osaksi teologian ja koko pelastushistorian ydintä. Heti ensimmäisenä (1. Moos. 1:1) Raamatussa saamme tietää, että Jumalamme on luova Jumala. Alussa Jumala loi taivaan ja maan, ihmiset ja kaiken mitä on. Jumala loi ihmisen kaltaisekseen (1. Moos. 1:27) eli myös jokaisen meistä luovaksi olennoksi. Luominen ei kuitenkaan päättynyt aikojen alkuun, vaan se jatkuu jokapäiväisessä elämässämme. Jobin kirjasta (Job 34:14-15) luemme, että jos Jumala olisi itsekäs ja ottaisi pois elämän henkäyksensä, niin kaikki lakkaisi olemasta. Jumalan luomistyö on myös se, mitä kautta voimme Jumalasta mitään tietää siellä, missä evankeliumia ei vielä ole (Ps. 19:1, Room. 1:19-20, Apt. 14:16-17).

Kun uutta liittoa kuvaillaan vanhassa testamentissa (Jes. 34:19), niin sitä kuvaillaan sanoilla ”Katso, minä luon uutta”, autiomaa puhkeaa kukkaan. Uusi liitto on olemukseltaan myös luovan Jumalan toimintaa. Myöskään pelastus ei tapahdu ilman luomista. Luominen on uuden synnyttämistä ja jotta ihminen voi pelastua, täytyy hänen syntyä uudesti (Joh. 3:3-8), vanha sydän vaihtaa uuteen (Hes. 11:19), vanhan ihmisen kuolla ja uuden tulla tilalle (Kol. 3:5,10, Ef. 4:24). Vielä aikojen lopussa luodaan uusi taivas ja uusi maa (Jes. 65:17, Jes. 66:22, Ilm. 21:1).

Luova Jumala on siis kokonaisuudessaan läsnä kaikissa pelastushistorian vaiheissa. Ilman luomista emme olisi olemassa, emme voisi elää päivittäistä elämäämme, emme pelastua, eikä meillä olisi toivoa kuoleman jälkeen. Tällaisten asioiden toivoisi kuuluvan jokaisen seurakunnan toiminnan ytimeen. Taide on tapa elää tätä kokonaisvaltaista luomista todeksi, tapa elää uskoaan todeksi ja Jumalan kuvaksi luotuna ihmisenä olemista.

Koska luominen on olemukseltaan uusien asioiden tekemistä, se voi joskus tuntua pelottavalta tai epäilyttävältä. Uuden syntyminen jatkuvana prossina osana seurakunnan elämää on kuitenkin välttämätöntä. Luomisen teologian puuttuminen seurakunnista ei koske pelkästään taiteilijaa, vaan se koskee jokaista ihmistä. Ilman luomisen teologiaa ajaudutaan niihin ongelmiin, joissa monet seurakunnat painivat nyt – kadotetaan toiseuden ymmärtäminen, Jumalan ja ihmisten kohtaaminen ja lopulta kokonaisia sukupolvia. Useissa paikoissa nämä ongelmat on huomattu ja niihin etsitään kyllä erilaisia laastareita. Varsinainen parannukseen tarvitaan kuitenkin myös ydin.

Tarvitaan seurakuntia ja hengellisiä yhteisöjä, joissa taiteilija tai kuka tahansa on sen lähtökohtaisesti hyväksytty eikä pelkästään siedetty jäsen. Tarvitaan aktiivinen ja kaikille avoin keskustelu siitä, mitä luomisen teologia käytännössä tarkoittaa jokaisen seurakuntalaisen kohdalla. Millainen olisi se seurakunta, jossa meillä jokaisella on oikeasti jotakin annettavaa?


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Inhimillinen Jumala

“Hänelle tuli Herran sana” on lause, joka toistuu Raamatussa. Millä tavalla tuo sana sen ajan profeetoille tuli on minulle mysteeri. Muutama vuosi sitten mietin miten tämä voisi tapahtua meille, kun tein Joonan kirjasta nykyaikaan sijoittuvan näytelmäsovituksen. Silloin tuntui hauskalta, että Jumalan viesti saapuisi suoraan ihmisen puhelimeen: Jumala soittaisi tai lähettäisi tekstarin. Se olisi näyttämötaiteessa jotakin uutta sen sijaan, että kuulemme möreän ja kaikuvan äänen kaiuttimista. Jumalan sana omalla kämmenellä tulee lähemmäs.

Lähelle tulee myös kielikuva Taivaan Isästä. Olen täysin tietoinen, etten voi rajallisen ihmisen keinoin mitenkään kuvata Jumalaa tyhjentävästi näyttämöllä. Enhän itse edes kykene tuntemaan Jumalaa täysin. Joonan tapauksesta kertovan näytelmän ensimmäisessä esitysversiossa Jumala näyttäytyi bisnesmiehenä, joka vastasi lapsensa puheluihin kiireidensä keskellä samalla kun järjesteli maailmanluokan asioita. Valitsin kulttuurisen stereotypian uraisästä, koska se oli mielestäni tunnistettava ja sillä oli komediallista arvoa. Se osuisi nykyihmisen hermoon. Siinä isäkuvassa oli kuitenkin yksi ongelma ollakseen kuvaus Jumalasta. Se, että hän ei varsinaisesti ole lapsensa luona.

Kun ohjasin näytelmän uudelleen viime keväänä, päädyin toisenlaiseen ratkaisuun. Tällä kertaa Jumala pukeutui liituraitapuvun sijasta villasukkiin ja Jussi-paitaan. Viimeksi Jumala oli lavalla oikeastaan vain kohdissa, joissa hänellä oli repliikkejä. Nyt Jumala nähtiin mm. merimyrskyn kapellimestarina ja todella saattamassa profeetan viimeistä askelta myöten Niniveen. Aiemmin näimme hänen vaikutuksensa, mutta tällä kertaa hän oli läsnä luomakunnassaan.

Jumalaa esittävän näyttelijän laatu oli aika toisenlainen kuin ensimmäisessä roolituksessa, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli, että suhteeni Jumalaan oli muuttunut muutaman vuoden aikana. Lakihenkisyyden sijaan olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Kun elämän kysymykset ovat jääneet kerta toisensa jälkeen roikkumaan ilmaan, en enää etsi Jumalalta tai itseltäni ratkaisuja ja suorituksia. Jäljelle jää vain se, että Jumala on kanssani ja se riittää.

Näytelmä ehti tekniseen läpimenoon asti, kun saimme kuulla kriittisen katsojapalautteen: “Jumalaa ei voi inhimillistää tuolla tavalla”. Rento, risupartainen ja musiikin mukana jammaava “iskä” hämmentää koska tulee niin lähelle meitä ihmisiä ja meidän olemustamme. Tähän samaan hermoon Jeesus osui kehoittaessaan ihmisiä rukoilemaan Taivaan Isää. Jumala ei ole kaukainen palvonnan ja lepyttelyn kohde vaan rakastava Isä –  Iskä ja Isi, jota on lupa puhutella niin.

Jeesus itse kertoi vertauksen rakastavasta Isästä, joka juoksee tuhlaajapoikaansa vastaan tämän palatessa rilluttelureissulta. Osa kuulijoista epäilemättä pahastui kuulemastaan, mutta Jumala on rakastava Iskä, joka alentuu meidän luoksemme saadakseen meihin yhteyden. Jumala on Iskä, joka tahtoo lohduttaa silläkin hetkellä, kun hänen lapsensa haluaisi kuolla, niin kuin Joona aikanaan olisi tahtonut Niniven liepeillä nääntyessään. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Olemuksemme alkuperä on Jumalassa. Pelastumme sen uskon kautta, että Jumala syntyi ihmiseksi ja kuoli meidän puolestamme. Se on läheisintä ja inhimillisintä, mitä koskaan voi olla.

- Iskä. - No miten on? - Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan. - Arvasin! Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018

– Iskä.
– No miten on?
– Joo ihan sun tähtes laitoin tässä vähän tuulemaan.
– Arvasin!
Lähetystyöntekijä Jonnalla on kysyttävää Jumalalta. Rooleissa Konsta Nieminen ja Petra Paakkari, Suomen Raamattuopiston Teatterilinja 2017-2018