Avainsana-arkisto: luovuus

Uskoa etikkaliemessä – pitäkää se, mikä on hyvää

Säilöttyä kesää

Säilöttyä kesää

Syksy on säilömisen aikaa. Säilöessä pyrimme laittamaan talteen pienen palan kesää ja sen tuoreutta nautittavaksi myöhemmin talven pimeänharmaina päivinä.

Säilyttäminen on myös konservatismin ytimessä. Olen miettinyt, että se jakautuu karkeasti kahdenlaiseen säilyttämiseen. Toinen puoli säilyttämisestä on vähän samanlaista, kuin vaikka arvokkaan taulun säilyttäminen museossa. Säilytettävä asia pyritään silloin pitämään muuttumattomana, turvassa pölyltä, valolta, kosketukselta, käytöltä ja elämältä. Tarvittaessa korjataan varovasti takaisin mahdollisimman samanlaiseksi, kuin alkuperäinenkin. Tällainen säilyttäminen perustuu pelkoon, pelkoon menettämisestä ja pelkoon siitä, että koskaan ei enää tehdä yhtä hyvää tai samanlaista uutta, kuin mitä säilytettävä teos oli aikanaan – huolimatta siitä, että se olisi aikanaan ollut radikaaliakin uutta.

Toisenlainen säilyttäminen perustuu toivoon. Tällaista säilyttämistä on esimerkiksi ihmisen hyvinvoinnin ylläpitäminen. Kuolevaisuutemme tiedostaen voimme silti toimia itsemme parhaaksi liikkumalla, nukkumalla, huolehtimalla hyvästä ravinnosta, ihmissuhteista ja luovuuttamme toteuttaen. Tämä on aktiivista toimintaa, jonka avulla voimme kohdata erilaiset tilanteet ja eletyn elämän toivon näkökulmasta. Ilman toivoa ja luovuutta ei synny niitä asioita, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Säilykkeet voivat olla maukkaita, mutta harvoin vetävät vertoja tuoreille hedelmille. Pelkän säilömisen sijaan meidän tulisi huolehtia itse puutarhasta, että se tuottaa hedelmää ensi kesänäkin.

Jokainen on Luojan kuva

Uutta etsimässä

Uutta etsimässä

Minun vereni on aina vetänyt lavalle. Esiintymiskokemusta on karttunut kaksivuotiaasta alkaen tanssin, musiikin ja teatterin parissa. Niinpä aikanaan hain ja pääsin opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi (amk), joka sisältää taiteellisen ja pedagogisen näkökulman esittävään taiteeseen. Näyttelijänä toimiminen oli teatteria, jonka opiskelun aloittaessani tunsin ja tiesin. Taide oli minulle tärkein, opettajaksi en ainakaan ryhtyisi. Sehän olisi tylsä valinta luokanopettajien lapselta!

Vähänpä tiesin. En varmasti ole ainoa, joka on halunnut rajoittaa tekemisiään siksi, että on ennakkoluuloinen itseään kohtaan, vaikka Jumalan suunnitelmia meidän suhteemme olisi enemmän kuin voimme laskea.

Tupla, ei kuittia

Oli aluksi vaikea hahmottaa, miten kaksi erillistä työalaa – teatteritaide ja kasvatus – voivat yhdistyä ja itseasiassa synnyttää lukemattomia uusia muotoja ja näkymiä sisällensä. On ihmisen aivoille taloudellista luokitella asioita nopeasti ja tahtoisimme usein löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Tuhlasin kauan aikaa sen pohtimiseen, voinko olla taiteilija, jos olen opettaja tai opettaja, jos olen taiteilija.

Jumala – Luoja – oli kuitenkin omaa nuorta mieltäni luovempi valmistaessaan minut. Minun ei tarvitse olla “joko – tai”, vaan voin olla “sekä – että”, ja montaa asiaa samaan aikaan. Opintoni tarjosivat minulle rakennuspalikat kaksoisidentiteettiä ja moniosaista kompetenssia varten. Kun pääsin näyttelemisen lisäksi ohjaamaan ja opettamaan oli minulla lopulta olo kuin kalalla vedessä.

Soveltava teatteri ja pedagogisen elementin sisältävä työskentely avasivat minulle aivan uusia ovia. Kyse ei ollut pelkästään produktion tuottamisesta tai taitojen ja valmiuksien siirtämisestä tietynlaisten harjoitteiden avulla, vaan kokonaisvaltaisesta ja syvällisestä prosessista – muuttumisesta ihmisenä. Huomasin, että fiktion ei tarvitse olla vain yhdenmuotoinen ja että se voi syntyä missä tahansa paikassa, kenen tahansa välillä ja vaikuttaa meissä tuntemista ja tietämistä jokaisen solumme sopukassa. Yhdessä toimimalla ja heittäytymällä syntyy mahdollisuuksien tila, jossa voidaan tarkastella ja luoda uusia merkityksiä.

Minulle näyttäytyi uudenlainen ulottuvuus siihen, mitä on olla ihminen ja tapa pohtia siihen liittyviä kysymyksiä. On hämmästyttävää kuinka tunteemme, älymme, kehomme ja henkemme kietoutuvat yhteen ja miten tämä suuri ihme kurottaa kohti toisia samanlaisia. Kuinka sydämessämme asuu aavistus, että on olemassa jotakin enemmän kuin se mitä mittaamme silmillämme. Miten koko ajan löydetään ja luodaan uutta. Ettekö huomaa?

Uutta elämää

Teatteri sen kaikkine sovelluksineen antaa minulle vastauksia siihen, kuinka navigoida elämän läpi yhdessä. Kun sanon yhdessä, tarkoitan kaikkia ihmisiä, jotka olen saanut työssäni pian vuosikymmenen aikana kohdata. Jokaisessa heissä vauvasta vaariin hehkuu luovuuden kipinä eikä se riipu siitä ovatko he tehneet juuri teatteria aiemmin vai eivät. Jokainen heistä on osaltaan muuttanut myös minua.

Luovuudessaan ihminen on kuva Luojasta. Meidän tulee käyttää se potentiaali ja tehdä uutta – synnyttää hyvää muutosta – jotta maailmakin muuttuu. “Kun tekee uutta niin ei voi aina onnistua,” totesi kerran yllätetty katuteatterikatsoja kun hänen oli vaikea hyväksyä uutta. Ehkä joku joskus muulloinkin on kokenut samoin. Uudistumiseen suostuminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta se on lopulta ainoa vaihtoehtomme niin yksilöinä kuin maailmanlaajuisena luomakuntana. Jumala on siinäkin meidän kanssamme. Hän ei lakkaa luomasta uutta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Keskustelin Turkasta

Stereotyyppinen kuva teatteri-ihmisestä

Stereotyyppinen kuva teatteri-ihmisestä

Ovela ilme tuli miehen kasvoille, hän kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Teetkös sinä sellaista turkkalaista teatteria?”

Tällaisia keskustelunaloituksia tulee melko usein. Kummallisuus on kiehtovaa ja kun puhutaan suomalaisesta teatterista, niin Turkka edustaa sitä hyvin. Tai käsitystä teatterista ylipäätään. Joskus tästä lähtee ihan hyvä keskustelu vallankäytöstä, vastuusta, jälkiturkkalaisesta traumasta, luottamuksesta, taiteilijaneromyytin vaarallisuudesta tai ihmisyydestä.

Monesti kuitenkin teatteri on pelottava sana. Kun teatteri mainitaan, niin osa ihmisistä jo sulkee korvansa. He eivät koe kuuluvansa niinsanottuihin teatteri-ihmisiin, joten kaikki mitä sanotaan sen jälkeen koskee jotakuta muuta. Teatterin tekeminen koetaan erikoisihmisten kummallisuutena ilman kosketusta arkipäiväiseen elämään.

Tämänkertainen Turkasta alkanut keskustelumme oli hyvä ja tärkeä. Keskustelua lopetellessa mies jatkoi: ”No mutta kaikkienhan pitäisi tehdä teatteria, kun tuosta on hyötyä koko elämään”.

Katso, minä luon uutta

dav

Joskus kun mietin, miten tekemäni taide voisi parhaiten täyttää tarkoituksensa, muistin, että Jeesus puhui vertauksin. Vertauksia esittämällä Jeesus sekä kosketti että haastoi yleisöään riippuen siitä mihin hahmoon kukakin kuulija samaistui. Vertauksia kertomalla voisin seurata hänen esimerkkiään. Myöhemmin taidekollektiivini sai tämän ajatuksen mukaan nimen, joka pohjautuu vertausta tarkoittavaan sanaan parabole. Tarkoituksena oli kuitenkin katsoa, syntyisikö kuluneiden kielikuvien sijaan jotakin täysin uutta.

Olemme kertoneet näyttämöllä Raamatun henkilöiden tarinoita esimerkiksi Olipa kerran puu -esityksessä. Huomionarvoista on, etteivät nämä ihmiset todellisuudessa esiinny edes samassa kirjassa eikä hahmojen varsinaisia nimiä mainita kertaakaan esityksen aikana. Ratkaisu on pahan- tai hyväntahtoisuudesta riippuen joko amatöörimäinen dramaturgiamoka tai säännön rikkominen jonkin uuden syntymistä varten.
Halusimme luoda eeppisen eri aikatasoja saumattomasti yhdistelevän tarinan kuninkaasta ja kuningattaresta. Samalla kun kerromme vuosituhansia sitten eläneestä hirmuvaltiaasta kerromme ajattomista käsityksistä vahvasta mieheydestä ja johtajasta, jolla on valtaa toteuttaa oikkunsa muista välittämättä. Arvaamattomasta miehestä, joka istuu vaarallisimpien nappien äärellä.
Samalla kun kerromme prinsessasadun yhteiskunnasta, jossa naisen elinehto on avioliiton solmiminen, kerromme modernin tuhkimotarinan tosi-tv-menestyjästä sekä sydämen viisaudesta, rohkeudesta ja uskollisuudesta, joka taistelee mahdottomien olosuhteiden läpi.

Teatterin on tärkeää olla osana liturgiaa samoin kuin musiikki tai kuvataide. Hengellistä todellisuutta pitää kuvittaa kaikin keinoin ja kuulla Jeesuksen puhuvan näyttelijän äänellä. Raamatulliset sanankäänteet pulpahtelevat tietenkin omiinkin teksteihini silkasta kyseisen kirjan säännöllisen epäsäännöllisestä lukemisesta. Olen myös esimerkiksi viljellyt kylväjävertausta kuvaamaan sitä, ettei joka esityksen jälkeen jokainen yleisössä tajua mistä siinä oli kyse ja heidän elämänsä muutu. Raamattu pursuaa samaistuttavia henkilöitä, hyviä ja huonoja esimerkkejä ja puhuttelevia tapahtumaketjuja, jotka saa uskoa todeksi myös omalle kohdalleen. Viittaukset toimivat, jos kertomukset ovat tuttuja ja selitettyjä.

Hengellinen todellisuus, kristityn vaellus ja kristillisessä kulttuurissa eläminen ovat kuitenkin myös muuta kuin kaanaankielen yksi yhteen toistamista. Sanomattakin on selvää, etteivät maatalousmetaforat välttämättä resonoi nykypäivänä samalla tavalla kuin alkuperäisessä yhteydessään.

NAINEN: Joka ikinen mies Aadamin jälkeen on syntynyt naisesta, ni vois päätellä et täs olis joku keskinäinen olemassaolon kehä, mutta ei, keskitytään nyt siihen että määää olin ekana! Mää olin ekana!
MIES: No mieshän oli ekana.
NAINEN: Sinä et ollu. Mutsis oli.

“Raikasta nykyteatteria!” On yksi parhaita palautteita, mitä esityksemme ovat saaneet. On tärkeää tehdä kristittynä myös sitä taidetta, jonka olemassaolon syy on, että se on taidetta. Taidetta, jonka estetiikka vaatii olla muualla kuin kirkossa alttarikaiteen ja seurakuntalaisten väliin likistettynä. Taidetta, joka syntyy siinä todellisuudessa, jossa kristityt elävät ja joka tutkii sitä taiteen itsensä reunaehdoin. Opetuspuhe ja henkilökohtainen todistus toimivat omalla tavallaan, mutta taiteen kautta on mahdollista tehdä näitä asioita eri tavalla näkyväksi ja käsitellä niitä muillakin kuin tiedollisella ja kielellisellä tasolla. Pelkästään vaikka se, että joku antaa hahmon kristittyyn miehenä tai naisena kohdistuville mahdottomille odotuksille, helpottaa hämmennystä. Taideteoksen ei ole yleensä tarkoituskaan antaa nyrkkisääntökokoelmaa sille, miten homma pannaan pakettiin. Taide voi sen sijaan rohkaista pohdintaan siitä, mitä minä ja Jumala todellisuudessa haluamme ja miten Jumala määrittelee ihmisyyttä luomalla juuri minut.

Arvelen ja toivon, että yltiöpäinen itseluottamus ja uskon varaan heittäytyminen ovat tuottamassa sitä satoa, että minua kysytään tekemään juttuja omana itsenäni ja antaen kaksi tavallista vapaata kättä. Taiteellisen työskentelyn tulisi sisältää aina tutkiva elementti; syntymässä on jotakin uutta. Jos teos saakin aiottua enemmän sävyjä tai vaikutelmia kohdatessaan vastaanottajan, ei se ole epäonnistumista vaan yksinkertaisesti taidetta.

Perustaessani omaa kollektiiviani en halunnut ahtaa sitä kristillisen teatterinlaatikkoon, vaikka voi olla, että se olisi ollut myyvempi ratkaisu. Taustalla oli kokemuksia epäterveestä kontrollista, mutta motiivina paljon enemmän nälkää löytää oma näkemys ja tehdä työtä täysillä mahdollisimman hyvistä lähtökohdista. Kutsu laittaa kaikki siunattu lahjakkuus – talentit – likoon ja uhrata lihavia lampaita.

Kollektiivini tavoitteet työlle tai aiheille oli tehdä sitä mikä kiinnostaa ja koskettaa ilman sen kummempia suuntaviivoja. Käy kuitenkin niin, että suu puhuu, mitä sydän on täynnä.

Onko sinun sydämesi kaikuva ja kivinen vai elävä sydän?

Play

play

Eräässä ensimmäisistä teatteriproduktioistani ohjaaja totesi, että sana ”näytelmä” on englanniksi ”play” – siis sama sana kuin ”leikki”. Se oli mielestäni hieno ajatus, vaikka en silloin ymmärtänyt sitä täysin. Minulle oli hankalaa löytää esittämäni hahmon tapa ilmaista itseään koska olin vielä näyttelijänä kokematon ja rooli oli kaukana omasta itsestäni. Kohtausharjoitusten välissä satuin kuitenkin pelleilemään roolihahmollani liioitellusti ja tavoitin hölmöilylläni jotakin siitä, mitä ohjaaja minulta toivoi. Seurauksena ei kuitenkaan ollut kehu oikeasta suunnasta ja ohje yrittää saada samat asiat itse näyttelemistilanteeseen. Sen sijaan ohjaajan turhautunut valitus jäädytti minut täysin, kun eri-ikäisiä ihmisiä sisältänyt ryhmämme sai kuulla, kuinka nuoret ovat juuri sellaisia kuin minä: Kun kohtaus on poikki, heittäydytään, mutta kun pitäisi tehdä oikeasti, ei heistä lähde irti mitään.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa opettajia vain siksi että sattuvat olemaan asemassa, jossa voivat kertoa muille ihmisille, millaisia asioita he eivät osaa tai tee. Pelkkä tämän huomion välittäminen tai vahvistaminen ohjattavalle eivät kuitenkaan useimmiten riitä auttamaan tätä muuttamaan asian tilaa. Opettajan työ vasta alkaa tämän huomion tekemisestä.

Olen pyörinyt näyttämöllä tanssin ja musiikin parissa taaperoikäisestä alkaen ja teatteri on minulle oikeastaan uusin esiintymismuoto. Teatteri oli lapsuudessani harrastuksena hyvin harvinainen ja useimmat ryhmät olivat vasta teini-ikäisille. Silloin en uskaltanut mennä mukaan, vaikka moni sitä minulle ehdottikin.
Minulla ei ollut työkaluja hitaasti lämpiävän luonteeni kesyttämiseen, joten uusi asia jännitti liikaa ja epäilin että en olisi tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää muutakin esiintymistä niin paljon, että en suoriutunut teknisesti niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Ennen esitysten alkua olin oksennuksen partaalla ja päätin kymmenen kertaa itsekseni, että tämän jälkeen en enää ikinä lupaudu nousemaan lavalle.

Ramppikuumeesta huolimatta kokeilin kuitenkin teatteria pienemmissä paloissa koulun näytelmissä ja musikaaleissa. Niissä esiintyminen oli yllättäen paljon mukavampaa ja rennompaa. Näytellessäni en jännittänyt yhtä paljon kuin laulaessa tai soittaessa. Ehkä uutuuden viehätyksestä johtuen osasin ajatella teatterin suhteen, että teen vain tasan tarkkaan niin kuin on harjoiteltu ja muistutin itseäni siitä, että olen onnistunut suorituksessani jo monta kertaa aikaisemmin. Antauduin lavatilanteen illuusiolle ja annoin palaa.

Myöhemmin kun opiskelin teatteria enemmän, rakastin jo näyttelemistä. Olin silti epävarma kyvyistäni ja halusin nähdä, olisiko minusta alalle. Aikaisemmat kokemukseni olivat keskittyneet produktioiden valmistamiseen ja olin työskennellyt lähes yksinomaan roolihahmon suojassa. Erilaisissa teatteriharjoituksissa ja improvisaatiossa koin lähtökohdan olevan enemmän oma persoonani. En uskaltanut heittäytyä tai tehdä älyttömyyksiä, vaan mietin jokaisen pienenkin ideani tarkasti etukäteen ja pelkäsin epäonnistumista. Muistan vieläkin aivan ensimmäisistä harjoituksista äänimaiseman, jossa piti tehdä maatilan ääniä. En päästänyt mokaamisen pelossani pihaustakaan. Erityisen hankalia olivat erilaiset höpötysharjoitukset, kuten harjoitus, jossa kuljetaan ympäri tilaa ja puhutaan ääneen omia ajatuksia. Menin tällaisissa tilanteissa välillä aivan lukkoon ja hiippailin hiljaa ympäri salia toivoen, että opettaja ei huomaa. ”Mikä tässä on nyt niin vaikeaa?!”, oli kysymys, johon minä tai opettaja emme tienneet vastausta. Tietä vapaaseen ilmaisuun taitaa myös olla nurinkurista etsiä painostamalla.

Teatteriin syventyessäni koin paineita siitä, olenko tarpeeksi hyvä näyttelijä. Tuntui siltä, että edellytyksenä olisi poikkeuksellinen lahjakkuus, muutoin teatteria ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Oman persoonani asettaminen muiden arvioitavaksi sekä vaatimus taidollisesta osaamisesta aiheuttivat epävarmuutta ja itsensä liiallista kontrollointia.
Vaikka tunsin olevani ammattikorkeakoulussa täysin oikeassa paikassa, koin edelleen ahdistusta improvisaatiokursseilla. Opiskelin ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni ja tämä teki näyttelemisestä vielä hieman hankalampaa. Suomen kurssin aikana pääsin pitkästä aikaa improvisoimaan suomeksi ja yllätyin siitä verbaalisesta kekseliäisyydestä, joka ryöpsähti esiin. Kaikki kehittymiseni ei ollut päässyt minulle itselleni näkyviin esiintymiskielen takaa.
Kuitenkin vasta tarinateatterikurssi viimeisenä vuonna sai minut lopultakin säntäämään lavalle ensimmäisten joukossa. Tarinan kaari oli valmiina, minun tarvitsi vain hypätä kyytiin ja tehdä matkasta värikäs. Näyttelijän vastuuttomuus tapahtumaketjusta oli minulle ainutlaatuisen vapauttavaa.

play2

Lasten kanssa työskenteleminen on auttanut minua suuresti leikin elementin löytämisessä. Työssäni olen tarkkaillut heidän luontaista tapaansa tulkita teatterin ilmaisukeinoja. Lapset myös todella näyttävät sen, olenko saanut vangittua heidän huomionsa.
Erään kerran näytelmän lavatilanteisiin uppoutuminen oli hankalampaa kun esityksistä oli ollut taukoa ja oli paljon muisteltavaa. Yhdessä kohtauksessa pienen eleen (käden pitäminen sydämen päällä) puuttuminen vaikeutti sen tulkintaa, ja yleisönä olleet lapset eivät osanneetkaan vastata nopeasti kysymykseen huonosta omastatunnosta. Kun ymmärsin ottaa eleen mukaan seuraavissa esityksissä, yleisö oli jälleen heti oikeilla jäljillä. Sain muistutuksen siitä, miten sopiva määrä itsensä unohtamista ja uskallusta antautua leikkiin ovat edellytyksiä kokonaisvaltaiselle ilmaisulle ja sanoman välittymiselle.

Kun työskentelin näyttelijänä improvisaatioesityksissä, välttelin aluksi vastuuta. Isommassa porukassa oli helppo piiloutua estottomampien tekijöiden taakse ja odottaa, että joku muu keksisi paremmat ideat. Kahden näyttelijän esityksissä minun oli kuitenkin pakko tarjota ratkaisuja. Yleisönä olleet lapset  antoivat niin railakkaita ja epäloogisia ehdotuksia, että näytteleminen niiden varassa oli yllättäen todella helppoa ja mielettömän hauskaa. Itsesensuurini hupeni silmissä kun yritimme esimerkiksi keksiä, miten leijonan saapuminen kaivokseen loukkuun jääneen ihmisen luo pelastaisi hänet sieltä. Lapsiyleisön välitön tapa reagoida näkemäänsä ja innostus iloita kanssamme syntyvistä kohtauksista antoivat minulle tarvitsemiani onnistumisen kokemuksia ja ohjasivat minua eteenpäin yhä rennompaan tekemiseen. Ymmärsin vihdoin, mistä heittäytymisessä on kyse: pyrin ottamaan itseni ja tilanteen vain niin vakavasti kuin on aivan välttämätöntä, ja se on hyvin, hyvin vähän.

Olen saanut ohjattaviltani hyvää palautetta juuri siitä, minkä oppimiseen minulta itseltäni on mennyt kauan. Tunneillani tuntee itsensä vapaaksi kokeilemaan ja heittäytymään, eikä epäonnistumista tarvitse pelätä.
Ohjaajana tehtäväni on olla kuin energisoiva peili, tekijöiden innostuksen ja ilon jakaja ja kertaaja. Minulle on tärkeää, että koemme ryhmäni kanssa tekevämme kulloistakin asiaa yhdessä. Koulutukseni on tietysti antanut minulle työkaluja näyttelijäntyön tekniseen suorittamiseen, mutta luovuus, uusien ja yllättävien elementtien yhdistelemisen kyky, liekehtii meissä kaikissa ihmisissä. Sen näkeminen on kasvattanut minuun kunnioituksen ja kiitollisuuden jokaista ihmistä kohtaan, jonka työssäni tapaan.

Löysin leikin maailmaan lopulta sen asiantuntijoiden, lasten, kautta. Tähän ulottuvuuteen tahdon kuljettaa myös ohjattavani riippumatta heidän iästään. Se tekee näyttelemisestä paljon helpompaa.
Se tekee näyttelemisen.

Save

Kuninkaan uudet vaatteet, osa 1

Rekvisiittaa Paraabelin näytelmästä "Olipa kerran Puu"

Rekvisiittaa Paraabelin näytelmästä ”Olipa kerran puu”

Teatteriesityksen valmistamisessa yksityiskohtien määrä on joskus häkellyttävä. Kummallisella tavalla kokonaisuus kuitenkin muodostuu pienistä puroista ensi-iltaan mennessä. Yksi näistä puroista on puvustus ja rekvisiitta. Niitä tehdessä näytelmän hahmot heräävät eloon molempiin suuntiin vaikuttavassa prosessissa. Hahmot tarinoineen luovat tarpeita puvustukselle ja rekvisiitalle samoin kuin onnistunut puvustus yhdessä hyvin toimivan rekvisiitan kanssa auttaa näyttelijää rakentamaan hahmoaan.

Puvustukseen ja rekvisiittaan vaikuttavat monet käytännön seikat sekä taiteelliset ja arvopohjaiset valinnat. Näyttämöllä nähtävät asiat kommunikoivat meille nopeasti ja intuitiivisesti merkityssisältöjä, joita sitten kukin tulkitsemme oman visuaalisen kulttuurimme läpi. Väreillä, muodoilla, symboliikalla ja esineiden historian kautta voidaan tuoda monia sanattomia kerroksia näytelmään. Jos esimerkiksi kuninkaan valtaistuin on öljytynnyri ja valtikkana viidakkoveitsi, niin nämä luovat jo alitajuisen kerroksen näytelmään sen ensimmäisestä hetkestä lähtien. Visuaalisesti yhtenäinen kokonaisuus auttaa selkeyttämään tai syventämään viestiä. Lähtökohtaisesti mitään turhaa ei kannata tuoda näyttämölle ja monesti näytelmät ovatkin tyyliteltyjä ja merkitykseltään tiivistettyjä ympäristöjä.

Käytännön tasolla pukujen ja esineiden tarvitsee tietysti sopia näyttelijöille, olla turvallisia ja mahdollistaa hahmoille ominainen liikkuminen. Monesti pienessä teatterissa saa esittää yhdessä näytelmässä useampaa roolia, joten puvustusta miettiessä tarvitsee tasapainoilla nopean vaihdettavuuden ja tehokkaan muuntautumisen välillä. Kiertueteatterin rekvisiitan tarvitsee lisäksi kestää käyttöä ja roudausta, olla pestävissä ja korjattavissa kohtuullisella vaivalla, sekä mahtua pieneen tilaan. Valmiina olevat puvut, esineet ja projektin budjetti vaikuttavat osaltaan siihen, että kekseliäisyyttä tarvitaan.

Kekseliäisyys ja kierrättäminen ovat myös arvopohjaisia valintoja. Esineiden käyttöikä pitenee, materian ja kulutuksen määrä pysyy kohtuudessa, kun toisen roskasta tulee toisen aarre. Ennakkoluulottomalla asenteella ja sopivasti muokkaamalla samat esineet saavat uuden elämän seuraavassa projektissa. Kun itse tekee, niin tulee samalla tutuksi rekvisiitan kanssa ja voi antaa sen vaikuttaa hahmon kehitykseen. Viime vuosina on myös keskusteltu kulttuurisesta omimisesta, oletusyleisöstä ja valtaapitävästä katseesta näyttämöllä. Nämä ovat asioita, joita on hyvä miettiä jokaisen projektin yhteydessä. Vaikka näytelmä muodostaisikin oman fiktiivisen kulttuurinsa, niin sen voidaan tulkita silti heijastelevan asioita omasta ajastamme ja arjestamme. Keskustelu ja eri näkökulmien huomioiminen on tärkeää, jotta kulttuuri pysyisi elävänä ja monimuotoisena. Kulttuuri sinällään on harvoin tyhjiössä muodostunutta tai pysähtynyttä, vaan kerää vaikutteita, oloja ja oletuksia kaikesta inhimillisestä toiminnasta ja kommentoi niitä sitten omalla tavallaan jatkuvana prosessina.

Artikkelin toisessa osassa käsitellään Paraabelin näytelmän ”Olipa kerran puu” tekemistä.

Save

Save

Save

Save

Kuinka yhdistää taide ja usko?

Olen törmännyt otsikon kysymykseen useasti, mutta olen varmasti yhtä useasti vastannut siihen kysyjän näkökulmasta väärin. Lyhyesti voisin sanoa vain että en ymmärrä kysymystä. En ymmärrä, miten minä voisin yhdistää uskon yhtään mihinkään. Se ei ole sellainen arkitodellisuuteni osanen, jonka voin painaa päälle ja pois. Tai jota on tai ei ole elämässäni tai tekemisissäni. Niin kauan kuin kykenen muistamaan, olen elänyt lunastettuna – en maailmasta mutta – maailmassa. Usko lävistää kaiken minussa, lävistää koko maailmankaikkeuteni.
Samoin luovuus ei ole ollut minulle vain harrastusvaihtoehto muiden joukossa; erikoistaito, joka on ainoastaan harvoilla. Luovuus on minulle osa niin ihmiselämän kuin Luojan ja hänen palvelemisensa olemusta, Luojan kipinää luodussa. Mitä enemmän olen työskennellyt taiteen parissa erilaisten ihmisten kanssa, sen selkeämmin olen nähnyt, että jokaisella meistä on edellytykset luoda.

Suunnitellessani erästä suurempaa esityskokonaisuutta mietin erityisen tarkasti millaisia esityksiä minulta ja näyttelijöiltäni odotettaisiin. Konteksti oli kristillinen ja koin hieman epävarmuutta siitä, mikä olisi sopivaa ja hyväksyttyä. Kaipasin jonkinlaista tavoitetta tai periaatetta siihen, miten tekemäni taide voisi täyttää tarkoituksensa parhaiten. Kuinka voisin sekä miellyttää että haastaa yleisöä sopivassa määrin?

Mieleeni nousi huomio siitä, että puhuihan Jeesuskin vertauksin. Minun ei niinkään tarvitsisi laskea Jeesuksia tai palvoa pilkuntarkkaa perinnettä, vaan voisin seurata hänen esimerkkiään kertomalla esimerkkejä.
Pelkkä korvasyyhyyn vastaaminen ei mielestäni taiteessakaan täytä puheenvuoron tehtävää kasvattaa, kehittää ja kohottaa sen kuulijaa. Esteettisen elämyksen jälkeen on parhaimmillaan olo, että on hetken aikaa helpompi hengittää. Sellainen ei synny pelkästä sievistelystä vaan kaipaa myös ristiriitaisuuksia sekä kauneuden ja rujouden vuoropuhelua. Haaleuden sijaan taiteeni on oltava kylmää ja kuumaa.

Minun materiaalinani esittävässä taiteessa on ihminen ja hänen tarinansa. Kun astun lavalle olen lihaa ja verta. Ihminen, en sen enempää enkä vähempää.
Annan kaiken, mitä minussa on puhua. Annan itseni puhua kaikilla mahdollisilla tavoilla, joihin kehoni vain taipuu. Jättämättä pois mitään, ketään ja minkäänlaista elämää ja kertomusta. En voi olla yhdistämättä uskoa ja taidetta, sillä Hänessä minä elän, liikun ja olen.