Avainsana-arkisto: opetus

Siunattu teatterintekijä

image10

Ensimmäisen teatterilinjaopetusvuoden jälkeen minulta on kysytty jo monesti, että miten vuosi meni. Useimmiten olen hetken mietinnän jälkeen vastannut, että ainakin se oli intensiivistä hyvällä tavalla. Joskus olen lisännyt, että oikeastaan vuosi meni myös jollain tapaa suunnitellusti, vaikka tarjosi sitten lopulta myös paljon enemmän.

Teksti lukuvuoteen mahtuneesta teatterista, ihmisistä tai ajatuksista pyöri mielessäni pitkään, mutta ei saanut kunnollista muotoaan opetustuntien lomassa. Nyt on tässä pari kuukautta mennyt miettiessä ja erilaisissa paperihommissa varsinaisen luokkatyöskentelyn loputtua ja ajatukset alkavat muotoutua tekstiksi.

Intensiivinen vuosi oli –  teatterilinjan elämä tuntui ehkä jollain tapaa perheeltä, jolla on yhteinen työ, arki ja juhla kaikkine sävyineen. Suunnitellustikin vuosi tosiaan meni. Tai ehkä se vastasi niihin melko suuriin odotuksiin, mitä itsellä oli täyspäiväisestä teatteriopetuksesta. Ajatus ja suunnitelmia tämänkaltaisesta linjasta oli ollut olemassa jo pidempään, ja nyt oli oikeastaan vain aika tehdä siitä totta. Suunnitelmat muuttuivat eläväksi ja kehittyväksi opintolinjaksi, kun asiat todella tapahtuivat ja opiskelijat, opettajat, opiston henkilökunta ja muut kanssaeläjät jakoivat yhteistä tilaa, näkyä ja työtä.

Lukuvuosi alkoi tehtäväänsiunaamisella. Teatterilinjan aloittaminen oli saanut vahvistuksen vain muutama päivä aikaisemmin ja sitten kaikki eteni varsin nopeasti – tilat kuntoon, sähköpostit, ohjeistukset, välineistön hankinta ja vuokraus, jaksosuunnitelmat ja ensimmäisten viikkojen lukujärjestykset. Siunaus sinällään oli hämmentävä kokemus. En tiedä montaakaan täyspäiväiseen teatterityöhön siunattua tekijää, joten oli jo sinällään erityistä olla tässä työssä seurakunnan ja siunauksen kannattelemana. Tuo hetki oli jollain tapaa myös uusi avaus. Teatteria on valitettavasti tottunut selittelemään, puolustamaan, ajamaan pioneerihengessä uusiin paikkoihin ja tekemään rautalankamalleja ihmisyyden ja uskon tutkimuksen löydöistä perustellakseen olemassaoloaan. Tuntui tärkeältä, että nyt saattaisi olla hetken aikaa mahdollisuus toimia niin, että teatterille on tuki ja lupa.

Joskus noin puolen tuhannen opetustunnin jälkeen aika linjalla siihen asti tuntui saavutukselta. Olimme ehtineet sukeltaa teatterin maailmaan monesta näkökulmasta ja löytäneet merkityksellisiä kokonaisuuksia. Vähän kerrallaan alkoi kuitenkin tuntua enemmän siltä, että tietojen ja taitojen opettamisen sijaan on kyse yhteyden ja merkityksen löytymisestä, yhteiseen muuttumiseen suostumisesta.

Kokemuksen myötä on kertynyt tietoja ja käytäntöjä, harjoituksia, temppuja ja valmiita sanoituksia teatterin ja ihmisyyden ilmiöille, totuttanut kehonsa ja mielensä notkeaksi tarvittavaan työhön, mutta pohjimmiltaan on kysymys joka kerta uudelleen siitä, että löytävätkö nämä ihmiset keskenään riittävän yhteyden, jotain merkityksellistä ja voiko kokemuksen jakaa muiden kanssa. Vuoden edetessä tuntui jatkuvasti vähemmän opettajalta, enemmän vain siunatulta. Paljon on kiitollisuutta, jota ei oikein osaa ilmaista muuten, kuin luottavaisella hengityksellä. Ehkä tämä linja oli sitten osa omia sommitelmia suurempaa suunnitelmaa.

Nähtäväksi jää miten linja tästä jatkuu. Mielelläni tätä työtä tekisin. Haku seuraavalle vuodelle on auki osoitteessa www.teatterilinja.fi.

 

Kirkkaampi kruunu (osa 1)

Tämän kruunun valmistamisprosessiin ei sisältynyt kärsimystä. Bilteman lippalakki muuntui Nebukadnessarin kruunuksi Olipa kerran puu -näytelmää varten.

Tämän kruunun valmistamisprosessiin ei sisältynyt kärsimystä.
Bilteman lippalakki muuntui Nebukadnessarin kruunuksi Olipa kerran puu -näytelmää varten.

Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat – eli tekeekö kärsimys kaikesta parempaa?

Opettaessaan pohtii aina välillä pedagogiikkaa (heh!) ja melko usein törmää sellaiseen maailmankatsomukselliseen pohjavireeseen, että kärsimys parantaa melkein mitä vain. Se kuuluu asiaan, koska joskus vaan pitää ja kaikki ei voi olla kivaa. Jos prosessiin ei sisälly kärsimystä, niin sitä ei ole tehty ihan kunnolla. Kärsimystä sinällään pidetään jostain syystä tärkeänä ja sitä halutaan opettaa muillekin – koska onhan se nyt tärkeää, että vähän ainakin kärsii.
Kärsimisen hyveellä perustellaan huonoa opetusta tai ohjausta, kärsimällä vältetään konfliktit, kärsiminen pelastaa ihmissuhteet, kärsiminen jalostaa luonnetta ja tekee kaikesta kunnollista, kärsiminen jättää huomiotta huonon kohtelun, kärsivällisyyttä kuulutetaan ensimmäisenä vaikeuksien ilmaantuessa, kärsiminen kerää taivaspisteitä ja valmistaa kohtaamaan lisää kärsimystä, jota kuitenkin tulee.

“Kärsivä taiteilija” on taiteilijamyytissä aina jotenkin hieman enemmän taiteilija, kuin kollegansa, joka tekee työtään rauhassa. Kärsimyksen taikapöllyssä tehdään hieman enemmän totta, hieman enemmän oikeaa ja koskettavaa, hieman enemmän jotain äärimmäistä, johon lempeydellä ei ylletä. Kun itse kärsivä ohjaaja jakaa kärsimystään muillekin, niin sen täytyy olla taiteilijanero ja näyttelijät hakeutuvat kärsimään ja ottamaan itsestään enemmän irti.

Taiteilijatodellisuuden kanssa myytillä ei ole mitään tekemistä. Kärsimys vie voimat, lamauttaa, estää suoriutumasta, vie kapasiteettia, kuolettaa luovuuden ja saa ihmisen kiemurtelemaan etsien mitä tahansa apua. Se mikä ei tapa antaa lähinnä joukon epäterveitä selviytymiskeinoja (näitä taiteilijamyytissä riittää) ja mielenkiintoisen huumorintajun. Vaikka jotkut selviytyvät kärsimyksestä huolimatta, niin taiteentekemisen kannalta sillä ei ole itseisarvoa. Elämänkokemus auttaa ymmärtämään ja siihen sisältyy monesti enemmän tai vähemmän kärsimystä, mutta kärsimystä tuskin tarvitsee erikseen tavoitella.

Jos joku sitten muuttaa ennen tuskallisen prosessin vaikka mielekkääksi tekijöilleen, niin kärsimyksen kultissa siihen jää hieman huijauksen maku – eihän kaikki nyt voi olla kivaa – eihän?

Tuskaista prosessia perustellaan myös sillä, että siitä on mahdollisesti hyötyä myöhemmin, vaikka oppija itse ei sitä nyt ymmärräkään. Näissä tilanteissa toivoisi, että edes opettajalla olisi ymmärrys siitä, mitä mahdollista hyötyä opeteltavista asioista on myöhemmin. Jos kenelläkään ei ole mitään hajua, miksi asioita pitää opetella hankalasti, niin sellaisen voisi mahdollisesti kyseenalaistaa. Jälkiviisaus tai “mahdollinen hyöty myöhemmin” toimii myös silloin, kun oppimistilanne on mielekäs ja opeteltavissa asioissa selkeä päämäärä. Kärsimys sinällään tai tekemisen uskonvarainen päämäärättömyys ei tee asioista yhtään sen siunauksellisempia.

Tarkoittaako tämä, että kaiken pitää olla kivaa tai tehdä vain asioita, jotka sattuvat kiinnostamaan? Meitä ajaa eteenpäin yleensä joko sisäinen tai ulkoinen motivaatio. Ulkoinen motivaatio syntyy useimmiten pakosta, olosuhteista tai mahdollisuudesta vaikuttaa niihin merkittävästi. Sisäinen motivaatio syntyy kokemuksesta, että jokin on tärkeää, mielenkiintoista ja voisi olla mahdollista – ei mahdotonta, vaan toivon tavoitettavissa. Opettajana voi koettaa ruokkia tuota sisäistä motivaatiota, antaa merkityksiä, tartuttaa hitusen omasta mielenkiinnostaan ja luoda toivoa, että hieman enemmän on mahdollista.

Voimme kyllä nähdä vaivaa, toimia tavoitteellisesti ja kilvoitella sekä kokea erilaisia kärsimyksiä, mutta voitaisiinko jo luopua turhasta kärsimyksen ihannoinnista ja sen tahallisesta lisäämisestä paikoissa, joissa sitä ei tarvita?

(Lue kirjoituksen toinen osa täältä.)

Play

play

Eräässä ensimmäisistä teatteriproduktioistani ohjaaja totesi, että sana ”näytelmä” on englanniksi ”play” – siis sama sana kuin ”leikki”. Se oli mielestäni hieno ajatus, vaikka en silloin ymmärtänyt sitä täysin. Minulle oli hankalaa löytää esittämäni hahmon tapa ilmaista itseään koska olin vielä näyttelijänä kokematon ja rooli oli kaukana omasta itsestäni. Kohtausharjoitusten välissä satuin kuitenkin pelleilemään roolihahmollani liioitellusti ja tavoitin hölmöilylläni jotakin siitä, mitä ohjaaja minulta toivoi. Seurauksena ei kuitenkaan ollut kehu oikeasta suunnasta ja ohje yrittää saada samat asiat itse näyttelemistilanteeseen. Sen sijaan ohjaajan turhautunut valitus jäädytti minut täysin, kun eri-ikäisiä ihmisiä sisältänyt ryhmämme sai kuulla, kuinka nuoret ovat juuri sellaisia kuin minä: Kun kohtaus on poikki, heittäydytään, mutta kun pitäisi tehdä oikeasti, ei heistä lähde irti mitään.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa opettajia vain siksi että sattuvat olemaan asemassa, jossa voivat kertoa muille ihmisille, millaisia asioita he eivät osaa tai tee. Pelkkä tämän huomion välittäminen tai vahvistaminen ohjattavalle eivät kuitenkaan useimmiten riitä auttamaan tätä muuttamaan asian tilaa. Opettajan työ vasta alkaa tämän huomion tekemisestä.

Olen pyörinyt näyttämöllä tanssin ja musiikin parissa taaperoikäisestä alkaen ja teatteri on minulle oikeastaan uusin esiintymismuoto. Teatteri oli lapsuudessani harrastuksena hyvin harvinainen ja useimmat ryhmät olivat vasta teini-ikäisille. Silloin en uskaltanut mennä mukaan, vaikka moni sitä minulle ehdottikin.
Minulla ei ollut työkaluja hitaasti lämpiävän luonteeni kesyttämiseen, joten uusi asia jännitti liikaa ja epäilin että en olisi tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää muutakin esiintymistä niin paljon, että en suoriutunut teknisesti niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Ennen esitysten alkua olin oksennuksen partaalla ja päätin kymmenen kertaa itsekseni, että tämän jälkeen en enää ikinä lupaudu nousemaan lavalle.

Ramppikuumeesta huolimatta kokeilin kuitenkin teatteria pienemmissä paloissa koulun näytelmissä ja musikaaleissa. Niissä esiintyminen oli yllättäen paljon mukavampaa ja rennompaa. Näytellessäni en jännittänyt yhtä paljon kuin laulaessa tai soittaessa. Ehkä uutuuden viehätyksestä johtuen osasin ajatella teatterin suhteen, että teen vain tasan tarkkaan niin kuin on harjoiteltu ja muistutin itseäni siitä, että olen onnistunut suorituksessani jo monta kertaa aikaisemmin. Antauduin lavatilanteen illuusiolle ja annoin palaa.

Myöhemmin kun opiskelin teatteria enemmän, rakastin jo näyttelemistä. Olin silti epävarma kyvyistäni ja halusin nähdä, olisiko minusta alalle. Aikaisemmat kokemukseni olivat keskittyneet produktioiden valmistamiseen ja olin työskennellyt lähes yksinomaan roolihahmon suojassa. Erilaisissa teatteriharjoituksissa ja improvisaatiossa koin lähtökohdan olevan enemmän oma persoonani. En uskaltanut heittäytyä tai tehdä älyttömyyksiä, vaan mietin jokaisen pienenkin ideani tarkasti etukäteen ja pelkäsin epäonnistumista. Muistan vieläkin aivan ensimmäisistä harjoituksista äänimaiseman, jossa piti tehdä maatilan ääniä. En päästänyt mokaamisen pelossani pihaustakaan. Erityisen hankalia olivat erilaiset höpötysharjoitukset, kuten harjoitus, jossa kuljetaan ympäri tilaa ja puhutaan ääneen omia ajatuksia. Menin tällaisissa tilanteissa välillä aivan lukkoon ja hiippailin hiljaa ympäri salia toivoen, että opettaja ei huomaa. ”Mikä tässä on nyt niin vaikeaa?!”, oli kysymys, johon minä tai opettaja emme tienneet vastausta. Tietä vapaaseen ilmaisuun taitaa myös olla nurinkurista etsiä painostamalla.

Teatteriin syventyessäni koin paineita siitä, olenko tarpeeksi hyvä näyttelijä. Tuntui siltä, että edellytyksenä olisi poikkeuksellinen lahjakkuus, muutoin teatteria ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Oman persoonani asettaminen muiden arvioitavaksi sekä vaatimus taidollisesta osaamisesta aiheuttivat epävarmuutta ja itsensä liiallista kontrollointia.
Vaikka tunsin olevani ammattikorkeakoulussa täysin oikeassa paikassa, koin edelleen ahdistusta improvisaatiokursseilla. Opiskelin ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni ja tämä teki näyttelemisestä vielä hieman hankalampaa. Suomen kurssin aikana pääsin pitkästä aikaa improvisoimaan suomeksi ja yllätyin siitä verbaalisesta kekseliäisyydestä, joka ryöpsähti esiin. Kaikki kehittymiseni ei ollut päässyt minulle itselleni näkyviin esiintymiskielen takaa.
Kuitenkin vasta tarinateatterikurssi viimeisenä vuonna sai minut lopultakin säntäämään lavalle ensimmäisten joukossa. Tarinan kaari oli valmiina, minun tarvitsi vain hypätä kyytiin ja tehdä matkasta värikäs. Näyttelijän vastuuttomuus tapahtumaketjusta oli minulle ainutlaatuisen vapauttavaa.

play2

Lasten kanssa työskenteleminen on auttanut minua suuresti leikin elementin löytämisessä. Työssäni olen tarkkaillut heidän luontaista tapaansa tulkita teatterin ilmaisukeinoja. Lapset myös todella näyttävät sen, olenko saanut vangittua heidän huomionsa.
Erään kerran näytelmän lavatilanteisiin uppoutuminen oli hankalampaa kun esityksistä oli ollut taukoa ja oli paljon muisteltavaa. Yhdessä kohtauksessa pienen eleen (käden pitäminen sydämen päällä) puuttuminen vaikeutti sen tulkintaa, ja yleisönä olleet lapset eivät osanneetkaan vastata nopeasti kysymykseen huonosta omastatunnosta. Kun ymmärsin ottaa eleen mukaan seuraavissa esityksissä, yleisö oli jälleen heti oikeilla jäljillä. Sain muistutuksen siitä, miten sopiva määrä itsensä unohtamista ja uskallusta antautua leikkiin ovat edellytyksiä kokonaisvaltaiselle ilmaisulle ja sanoman välittymiselle.

Kun työskentelin näyttelijänä improvisaatioesityksissä, välttelin aluksi vastuuta. Isommassa porukassa oli helppo piiloutua estottomampien tekijöiden taakse ja odottaa, että joku muu keksisi paremmat ideat. Kahden näyttelijän esityksissä minun oli kuitenkin pakko tarjota ratkaisuja. Yleisönä olleet lapset  antoivat niin railakkaita ja epäloogisia ehdotuksia, että näytteleminen niiden varassa oli yllättäen todella helppoa ja mielettömän hauskaa. Itsesensuurini hupeni silmissä kun yritimme esimerkiksi keksiä, miten leijonan saapuminen kaivokseen loukkuun jääneen ihmisen luo pelastaisi hänet sieltä. Lapsiyleisön välitön tapa reagoida näkemäänsä ja innostus iloita kanssamme syntyvistä kohtauksista antoivat minulle tarvitsemiani onnistumisen kokemuksia ja ohjasivat minua eteenpäin yhä rennompaan tekemiseen. Ymmärsin vihdoin, mistä heittäytymisessä on kyse: pyrin ottamaan itseni ja tilanteen vain niin vakavasti kuin on aivan välttämätöntä, ja se on hyvin, hyvin vähän.

Olen saanut ohjattaviltani hyvää palautetta juuri siitä, minkä oppimiseen minulta itseltäni on mennyt kauan. Tunneillani tuntee itsensä vapaaksi kokeilemaan ja heittäytymään, eikä epäonnistumista tarvitse pelätä.
Ohjaajana tehtäväni on olla kuin energisoiva peili, tekijöiden innostuksen ja ilon jakaja ja kertaaja. Minulle on tärkeää, että koemme ryhmäni kanssa tekevämme kulloistakin asiaa yhdessä. Koulutukseni on tietysti antanut minulle työkaluja näyttelijäntyön tekniseen suorittamiseen, mutta luovuus, uusien ja yllättävien elementtien yhdistelemisen kyky, liekehtii meissä kaikissa ihmisissä. Sen näkeminen on kasvattanut minuun kunnioituksen ja kiitollisuuden jokaista ihmistä kohtaan, jonka työssäni tapaan.

Löysin leikin maailmaan lopulta sen asiantuntijoiden, lasten, kautta. Tähän ulottuvuuteen tahdon kuljettaa myös ohjattavani riippumatta heidän iästään. Se tekee näyttelemisestä paljon helpompaa.
Se tekee näyttelemisen.

Save

Ettei nyt vaan satu

Joskus jostakin taideteoksesta saattaa todeta, että se ei miellyttänyt juuri minua. Samalla on mahdollista ymmärtää, että se voi puhutella jotakuta toista. Tyylilajeja on varmasti yhtä monta kuin makuja, samoin tulkintoja yhtä monta kuin tulkitsijoita. Joskus taiteilija voi törmätä palautteessa työstään myös suoranaiseen sensuuriin. Hengellisessä kontekstissa näitä päätöksiä on perusteltu mm. heikoimman veljen periaatteella. Jos yksi seurakunnan jäsen saattaa loukkaantua, teos halutaan kieltää koko yhteisöltä.

Heikoimman veljen periaatteen mukaan eläminen tarkoittaisi sitä, että taide olisi ainoastaan epäjumalanpalvelusta tai jokin arkipäiväinen, eri ihmisille erilaisia merkityksiä sisältävä asia, jota hengessään vahvat kestävät paremmin kuin hengessään heikot. Liturgisessa taiteessa ei ole kuitenkaan kyse arkipäiväisestä asiasta sekulaarissa kontekstissa, mikä oli alunperin tilanne epäjumalille uhratun lihan suhteen. Liturginen taide on pyhitettyä toimintaa pyhitetyssä paikassa.

Ihmisen luovuus ja taide sen ilmauksena on yksi osa siitä Jumalan kuvasta, joksi meidät on sanalla sanoen luotu. Jo israelilaisille annetuista telttamajan rakennusohjeista voi huomata, että taide ja estetiikka ovat myös osa jumalanpalvelusta. Useimmiten taideteoksella on myös jokin sanoma, eikä sen esittämistapa tee sitä tyhjäksi. Samalla tavoin kuin esirukous tai puhe on seurakunnalle rakennukseksi voi taideteos olla myös ylistämistä, rukousta, opetusta ja uskon ilmausta.

Taidekokemus koostuu monesta osasta, joista taiteilijan intentio on yksi. Lopullinen taidekokemus syntyy sen vastaanottajassa, sen kokijan kehossa ja mielessä, missä se sekoittuu hänen aikaisempiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa. Eri taiteenlajeissa ja -perinteissä voi olla hyvin tarkka koodisto, joka auttaa tulkitsemaan teosta. Joskus on niin, että emme joko tunne koodistoa tai pysty tulkitsemaan tarkoitettuja päämääriä omista lähtökohdistamme käsin. Toisinaan teoksen tulkinnalle ei halutakaan asettaa mitään suuntaviivoja.

Taidetta on koeteltava kuten kaikkea muutakin seurakunnan toimintaa. Siinä prosessissa tulee huomioida myös se, että jotkut tarvitsevat maitoa ja toiset leipää. Uskonsa alussa olevat kristityt ovat sen verran kehittymättömiä, että heidän uskon elimistöään tulee ruokkia maidolla, toisille taas on jo kasvanut hampaat, joilla muhentaa ruoka, jonka niinikään kypsynyt suolisto pystyy sulattamaan ja hyödyntämään.
Kiellämmekö leivän siksi että toiset tarvitsevat vain maitoa? Millaiset käytännöt huomioisivat kaiken yleisön sekä taiteilijan, joka on käyttänyt osaamistaan ja aikaansa, tuskin vain siksi että työn tulos poistetaan esiltä? Kaikki siemenet eivät putoa hyvään maahan, mutta se ei ole tähän asti tarkoittanut että sen takia pitäisi olla hiljaa.

Mitä tulee taiteen luonteeseen, taide ei perustele itseään rahallisella hyödyllä tai loppuunmyydyillä katsojamäärillä. Taiteen arvo ei perustu siihen, että yksi teos miellyttää kaikkia katsojia vaan siihen, että se on merkityksellinen edes yhdelle. Jos yksi ihminen rakentuu, voimaantuu ja inhimillistyy teoksen koettuaan, teos oli tarpeellista tehdä.

Hengelliselle kentälle tarvittaisiin omaa yleisötyötä, sitä että taiteen kokijoille annetaan työkaluja tulkita teoksia. On turhauttavaa väitellä siitä, onko vaikkapa kuvassa esiintyvä vähäpukeisuus epäsopivaa, kun toiset kiinnittävät huomionsa kehon asentoon, sijoituspaikkaan ja kuvan synkeään värimaailmaan ja näkevät kuvassa ensisijaisesti kuolleen ruumiin, mikä auttaa tulkitsemaan teoksen muuta kokonaisuutta – toiset taas katsovat kuvaa kaiken sen mediakuvaston läpi, jota ovat naiskehoista tottuneet näkemään ja näkevät kuvassa sen vuoksi ensisijaisesti naisen takapuolen seksuaalisen halun kohteena. Jälkimmäinenkään ei tietysti vielä tarkoita että kukaan olisi todella tehnyt syntiä kuvan vaikutuksen alaisena ja toisaalta se myös sisältää mahdollisuuden huomata oma haitallinen assosiaationsa ja muuttaa sitä. Jos taiteilijoita kielletään purkamasta vahingollisia ja luomasta uusia, ihmisarvoa ja luomistyötä kunnioittavia merkityksiä niin kuka tätä maailmaa siltä osin parantaa?

Taidesensuurissa on myös kyse siitä, kenen uskon ilmaisut hyväksytään, kuka saa pitää puheen ja kuka rukoilla. Hyväksytäänkö taide uskon ilmaisuna? Entä hyväksytäänkö vain muusikoiden ja lauluntekijöiden uskon ilmaisut? Mitä teemme tanssijoiden ja teatterintekijöiden uskolle? Omassa taiteessaan sen tekijä on asiantuntija. Ketkä siis päättävät litrugisesta taiteesta, sen tekijät ja ammattilaiset, tilaajat, kokijat vai kaikki yhdessä?