Avainsana-arkisto: stereotypiat

Se on monimutkaista

bty

Ajattelu on hankalaa ja siksi annamme välillä jonkun muun tehdä sen puolestamme.

Kohtaamme elämän ilmiöt aiemman tiedon ja opetuksen perusteella ja mitä vähemmän asiasta meillä on varsinaisesti kokemusta, niin sitä enemmän mielipiteemme siitä on muiden sanomisten pohjalla. Tämä on tietysti välttämätöntä, kaikesta ei voi tietää ja ymmärtää kaikkea. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä yrittämästä. Joskus ihmiset tuntuvat muuttuvan “tylsiksi aikuisiksi” siinä vaiheessa, kun he päättävät, että eivät enää opi, kasva tai muutu ja toistelevat sitä itselleen pitääkseen tilanteen sellaisena.

Viestinnässä käytetään tätä ajattelun vaivalloisuutta jopa hyväksi. Ensimmäiset kohtalaisen voimakkaasti ja selkeästi esitetyt ideat jäävät helposti elämään, vaikka myöhemmin osoittautuisivatkin vääriksi. Hyvin tiivistetty ilmaisu, joka on ratkaisevinaan jonkin moniulotteisen ongelman, on helposti toisteltavissa. Tiivistäminen on karsintaa ja joskus se on tehty hyvin tarkoitushakuisesti tai karsitaan niin suuria oksia, että puu kuolee. Pelkkä runko ei ole elävä puu, se on kuollut tukki.

Vielä hankalampaa on varsinaisesti muuttaa ajattelua, koska se vaatii muutosta meissä itsessämme. Olemme tottuneet vanhaan minäämme, siinä olemme siinä vahvoja ja meillä on valmiit vastaukset. Uusi on tuntematonta ja epävarmaa ja siksi se tuntuu hetkellisesti heikkoudelta. Tämä muutos on kuitenkin mahdollinen silloin, kun olemme turvassa ja välitettyjä. Tämän voi muistaa silloinkin, kun kohtaa muita ihmisiä. Ilman välittämistä tiedosta tulee vain kilpailu nokkeluudesta, oman retorisen paremmuuden osoittamista julmassa leikissä, jonka pisteillä paukutellaan henkseleitä. Kun tietoon lisää välittämistä, ymmärrystä ja kokemusta, se voi muuttua viisaudeksi.

Kun kohtaamme aiempaan ajatteluumme sovittamattomia asioita, niin meidän on joko muutettava itseämme tai suljettava tietoisesti silmämme. Silmien sulkeminen on helmpompaa, jos kaikki muutkin tekevät niin. Itsensä muuttamiseen voi kuitenkin tottua. Onhan se aina jossain määrin hapokasta huomata olevansa väärässä tai että ei ole osannut huomioida asiaan liittyviä eri puolia ja sävyjä, mutta toisaalta muu ei oikein tuntuisi enää vilpittömältä tavoitellessa sitä, mikä on totta ja rakkaudellista.

Kirkkaampi kruunu (osa 1)

Tämän kruunun valmistamisprosessiin ei sisältynyt kärsimystä. Bilteman lippalakki muuntui Nebukadnessarin kruunuksi Olipa kerran puu -näytelmää varten.

Tämän kruunun valmistamisprosessiin ei sisältynyt kärsimystä.
Bilteman lippalakki muuntui Nebukadnessarin kruunuksi Olipa kerran puu -näytelmää varten.

Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat – eli tekeekö kärsimys kaikesta parempaa?

Opettaessaan pohtii aina välillä pedagogiikkaa (heh!) ja melko usein törmää sellaiseen maailmankatsomukselliseen pohjavireeseen, että kärsimys parantaa melkein mitä vain. Se kuuluu asiaan, koska joskus vaan pitää ja kaikki ei voi olla kivaa. Jos prosessiin ei sisälly kärsimystä, niin sitä ei ole tehty ihan kunnolla. Kärsimystä sinällään pidetään jostain syystä tärkeänä ja sitä halutaan opettaa muillekin – koska onhan se nyt tärkeää, että vähän ainakin kärsii.
Kärsimisen hyveellä perustellaan huonoa opetusta tai ohjausta, kärsimällä vältetään konfliktit, kärsiminen pelastaa ihmissuhteet, kärsiminen jalostaa luonnetta ja tekee kaikesta kunnollista, kärsiminen jättää huomiotta huonon kohtelun, kärsivällisyyttä kuulutetaan ensimmäisenä vaikeuksien ilmaantuessa, kärsiminen kerää taivaspisteitä ja valmistaa kohtaamaan lisää kärsimystä, jota kuitenkin tulee.

“Kärsivä taiteilija” on taiteilijamyytissä aina jotenkin hieman enemmän taiteilija, kuin kollegansa, joka tekee työtään rauhassa. Kärsimyksen taikapöllyssä tehdään hieman enemmän totta, hieman enemmän oikeaa ja koskettavaa, hieman enemmän jotain äärimmäistä, johon lempeydellä ei ylletä. Kun itse kärsivä ohjaaja jakaa kärsimystään muillekin, niin sen täytyy olla taiteilijanero ja näyttelijät hakeutuvat kärsimään ja ottamaan itsestään enemmän irti.

Taiteilijatodellisuuden kanssa myytillä ei ole mitään tekemistä. Kärsimys vie voimat, lamauttaa, estää suoriutumasta, vie kapasiteettia, kuolettaa luovuuden ja saa ihmisen kiemurtelemaan etsien mitä tahansa apua. Se mikä ei tapa antaa lähinnä joukon epäterveitä selviytymiskeinoja (näitä taiteilijamyytissä riittää) ja mielenkiintoisen huumorintajun. Vaikka jotkut selviytyvät kärsimyksestä huolimatta, niin taiteentekemisen kannalta sillä ei ole itseisarvoa. Elämänkokemus auttaa ymmärtämään ja siihen sisältyy monesti enemmän tai vähemmän kärsimystä, mutta kärsimystä tuskin tarvitsee erikseen tavoitella.

Jos joku sitten muuttaa ennen tuskallisen prosessin vaikka mielekkääksi tekijöilleen, niin kärsimyksen kultissa siihen jää hieman huijauksen maku – eihän kaikki nyt voi olla kivaa – eihän?

Tuskaista prosessia perustellaan myös sillä, että siitä on mahdollisesti hyötyä myöhemmin, vaikka oppija itse ei sitä nyt ymmärräkään. Näissä tilanteissa toivoisi, että edes opettajalla olisi ymmärrys siitä, mitä mahdollista hyötyä opeteltavista asioista on myöhemmin. Jos kenelläkään ei ole mitään hajua, miksi asioita pitää opetella hankalasti, niin sellaisen voisi mahdollisesti kyseenalaistaa. Jälkiviisaus tai “mahdollinen hyöty myöhemmin” toimii myös silloin, kun oppimistilanne on mielekäs ja opeteltavissa asioissa selkeä päämäärä. Kärsimys sinällään tai tekemisen uskonvarainen päämäärättömyys ei tee asioista yhtään sen siunauksellisempia.

Tarkoittaako tämä, että kaiken pitää olla kivaa tai tehdä vain asioita, jotka sattuvat kiinnostamaan? Meitä ajaa eteenpäin yleensä joko sisäinen tai ulkoinen motivaatio. Ulkoinen motivaatio syntyy useimmiten pakosta, olosuhteista tai mahdollisuudesta vaikuttaa niihin merkittävästi. Sisäinen motivaatio syntyy kokemuksesta, että jokin on tärkeää, mielenkiintoista ja voisi olla mahdollista – ei mahdotonta, vaan toivon tavoitettavissa. Opettajana voi koettaa ruokkia tuota sisäistä motivaatiota, antaa merkityksiä, tartuttaa hitusen omasta mielenkiinnostaan ja luoda toivoa, että hieman enemmän on mahdollista.

Voimme kyllä nähdä vaivaa, toimia tavoitteellisesti ja kilvoitella sekä kokea erilaisia kärsimyksiä, mutta voitaisiinko jo luopua turhasta kärsimyksen ihannoinnista ja sen tahallisesta lisäämisestä paikoissa, joissa sitä ei tarvita?

(Lue kirjoituksen toinen osa täältä.)

Normaalius ja erityistunnottomuus

Välillä erityisherkkyydestä kirjoitetaan – ehkä hyvääkin tarkoittaen – artikkeleita, jotka saavat erityisherkkyyden näyttämään vammalta. Muistetaan toki erityisesti painottaa, että se EI ole vamma ja sitä pitää ymmärtää. Näissä artikkeleissa voi olla myös monia varsin hyviä ja huomioitavia asioita, mutta samalla herkät tai hienovireiset ihmiset näyttäytyvät niissä jotakuinkin vajavaisesti yhteiskuntakelpoisilta, tunnevammaisilta raaskuilta, jotka tarvitsevat huoltajan varjelemaan heitä siltä arjelta, jossa normaalit vain porskuttavat. Tämän normaalin määritteleminen sinällään on jo valinta ja vallankäyttöä. Joskus erityisherkkyyttä käsittelevän tekstin ajatuksen kääntäminen toisin päin voi auttaa näkemään millaisia ”normaaleita” asetamme erityisherkkyyden vaihtoehdoksi.

(toim. huom: Tällainen artikkelin kääntäminen tuntuu vähän pisteliäältä, joten todettakoon, että sen tarkoitus ei ole turhentaa niitä hyviä neuvoja, joita ne mahdollisesti sisältävät, vaan tuoda esiin uusia puolia herkkyysekeskustelusta ja normaaliudesta. Termit ovat täysin hihasta vedettyjä ja ironiaakin on, joten #tw)


Rakastatko tunnotonta ihmistä? Nämä 7 asiaa sinun on hyvä tietää

(Alkuperäinen artikkeli: ”Rakastatko herkkää ihmistä? Nämä 7 asiaa sinun on hyvä tietää”)

tiili

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan tunnottomampia kuin muut. Erityistunnottomat eivät oikein välitä mistään, olipa kyse sitten aisti-informaatiosta tai vaikka toisen ihmisten tunteista. Usein tunnottomuutta on kuitenkin pidetty vahvuutena, ja kehotukset jatkaa samaan malliin voivat olla erityistunnottomalle arkipäivää.

Erityistunnottomuus ei ole asia, jota voisi itse hallita.

On korkea aika lakata pitämästä erityistunnottomuutta siunauksena tai luonteenlujuutena, sillä se ei ole kumpaakaan: erityistunnottomuus on ihmisen hermojärjestelmän ominaisuus. Tunnottomuustutkija, keittiöpsykologi Mutu Tuntuman (toim. huom: tästä on varmaankin myös oikeita tutkimuksia ja tutkijoita) mukaan noin neljä viidestä – olipa kyse miehistä tai naisista – on erityistunnoton, joten on varsin todennäköistä, että tunnet ihmisiä tai rakastat jotakuta, jolla on luontaisesti tunnottomampi hermojärjestelmä kuin monella muulla.

Maailma kaipaa enemmän tunnottomia, empatiakyvyttömiä ja itsekkäitä ihmisiä – heitä ei voi koskaan olla liikaa.

Erityistunnottomuudessa on paljon hyvää. Alla olevasta listasta löydät muutamia seikkoja, jotka on hyvä pitää mielessä, kun olet tekemisissä rakastamiesi ihmisten kanssa, joille erityinen tunnottomuus on luontainen ominaisuus.

  1. Erityistunnottomat eivät itke

    Erityistunnottomat eivät itke – eivät, kun he ovat iloisia, kun he ovat surullisia tai kun he ovat vihaisia. Erityistunnottomat kokevat luonnostaan asiat kevyemmin ja heikommin, ja reagoivat sen mukaisesti. Tämä pätee kaikkiin tunteisiin – niin positiivisiin kuin negatiivisiin. Samalla tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että erityistunnottomalla on sisäsyntyinen kyky olla kokematta hullua iloa ja vain rajattu kyky hurmioitua. Eiko ole upeaa?

  1. Kaikki erityistunnottomat eivät ole ekstroverttejä

    Ekstroverttiys ei tarkoita samaa kuin tunnottomuus – itse asiassa keittiöpsykologi Tuntuman tutkimusten mukaan noin 30 prosenttia erityistunnottomista on sisäänpäinkääntyneitä. Kuitenkin hyvin monet erityistunnottomat ovat ekstroverttejä, ja maailma voi tuntua heistä yhdentekevältä. Tunnottomat tarvitsevatkin usein muita ympärilleen jaksaakseen. Jos tunnoton läheisesi haluaa olla seurassasi, se ei tarkoita, että hän viihtyisi kanssasi. Hän vain kaipaa seuraa ja mahdollisuuden ladata akkujaan.

  1. Päätöksenteko ei hermostuta erityistunnotonta

    Erityistunnottomat ihmiset saattavat olla hyviä tekemään valintoja – vaikka kyse olisi suuristakin asioista, kuten toisten henki ja elämä. Tämä johtuu valtaosin siitä, että erityistunnotonta ei ahdista mahdollisuus valita väärin. (”Mitä jos joku kuolee?!”) Koitathan siis olla ymmärtäväinen, jos tunnoton ystäväsi tai kumppanisi ei harkitse tärkeitäkään asioita.

  1. Erityistunnottomat eivät reagoi ärsykkeisiin tai ääniin

    Äänekäs maiskutus, junan kolina, äänekkäät työkaverit – näinkin arkipäiväiset asiat saattavat olla tunnottomalle suorastaan merkityksettömiä. Varsinkin yksittäiset tai hiljaiset äänet jäävät erityistunnottomalta huomioimatta. Erityistunnottoman ihmisen seurassa ollessasi ja liikkuessasi sinun ei kannata välittää millään tavalla esimerkiksi siitä, millaisessa ympäristössä vietätte yhdessä aikaa, koska tunnoton ihminen ei välitä.

    On merkityksetöntä onko ympäristö kovin meluisa tai ympärillänne suuri väkijoukko. Lisäksi esimerkiksi veriset väkivaltaelokuvat tai kohudukumentit saattavat jäädä erityistunnottomalta kokonaan kokematta, joten voit olla välittämättä myös siitä millaista mediaa tai viihdettä tunnottoman läheisesi läsnäollessa kulutat. Muista, että myös luonnossa oleskelu on tunnottoman kannalta yhdentekevää.

  1. Erityistunnottomat eivät huomaa muutoksia äänenpainossa

    Jos normaalisti päätät jokaisen viestisi huutomerkkiin, ja viime aikoina olet käyttänyt sen sijaan pistettä, erityistunnoton ei todellakaan kiinnitä tähän mitään huomiota. Tunnottomat ihmiset ovat yleisesti usein hyvin järkikeskeisiä, kun kyse on ympäristön pienistä nuansseista, ja ihmisten mielialan muutokset eivät vaikuta heihin.

    Erityistunnoton saattaakin olla odottamattoman välinpitämätön tunteidesi suhteen – tästä ei kannata ahdistua, vaan tähän kannattaa suhtautua pikemminkin mahdollisuutena uudenlaiseen eristäytymiseen ja yksinäisyyteen ystäväsi tai kumppanisi kanssa.

  1. Erityistunnottomat eivät kuuntele vuodatustasi

    Mieti vielä, jos kaipaat erityistunnottomalta apua tai olkapäätä johon tukeutua. Erityistunnottomat ovat luonteeltaan usein hyvin empatiakyvyttömiä, minkä takia he ovat erityisen huonoja kuuntelijoita silloinkin, kun sitä tarvitaan. Kun koet tuskaa, erityistunnoton ei tiedä mistä puhut – eikä ole erityisen kiinnostunut tekemään mitään, jotta tuntisit olosi paremmaksi.

    Toisten ihmisten kärstimysten jättäminen huomiotta voi olla tunnottomalle ihmiselle helppoa ja kevyttä, mutta toisaalta, sen ansiosta erityistunnottomalle avautuu upea mahdollisuus antaa vinkkejä, pärjätä itsenäisesti ja olla välittämättä muiden murheista. Tästä syystä erityistunnottomat ihmiset ovat esimerkiksi huonoja opettajia, terapeutteja ja johtajia.

    Jos olet erityistunnoton, voit suhtautua välinpitämättömyyteesi ymmärrettävänä heikkoutena ja yrittää vähän.

  1. Erityistunnottomat eivät kaipaa syviä ihmissuhteita.

    Psykologi Tuntuman mukaan erityistunnottomat saattavat viihtyä avioliitossa paremmin kuin ei-erityistunnottomat pariskunnat. Tähän on usein syynä merkityksellisen vuorovaikutuksen väheneminen, mikä on varsin yleistä, kun kumppanin kanssa on oltu yhdessä jo vuosia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että erityistunnoton olisi tyytymätön ihmissuhteeseensa – hän ei vain kaipaa sen merkityksellisempää kanssakäymistä.

Olipa kyseessä sitten ystävyys tai parisuhde, tapoja kevyemmän yhteyden löytymiseen ja luomiseen on monia, ja toistenne tarpeista ja toiveista epämääräisesti vihjailemalla ja eri keinoja kokeilemalla löydätte juuri ne tavat suhteenne keventämiseen, jotka sopivat teille parhaiten. Oman ajan löytäminen ja vaaliminen sekä aito välinpitämättömyys sitä kohtaan, mitä läheisellesi kuuluu, millaisia asioita hän elämässään käy läpi ja mistä hän haaveilee, vievät jo pitkälle.

Elämme kaoottisen meluisassa maailmassa, joka ei välillä tunnu erityistunnottomista oikein miltään. Mutta se ei silti tee erityistunnottomasta viallista. Erityistunnoton saattaa itsekin ajatella, että on ehkä hieman hassua, ettei koe mitään varsinkaan pienten ärsykkeiden takia, mutta hän ei yksinkertaisesti voi sille mitään – ja hänelle kuittailu siitä, että ”et koskaan ota tätä tosissasi”, ei auta asiaa.

Erityistunnottoman ihmisen neurologinen järjestelmä ohjelmoi hänet toimimaan ja käyttäytymään sillä tavoin, kuin hän käyttäytyy. Erityistunnoton ei siis vain voi lakata olemasta tunnoton, ottaa itseään niskasta kiinni ja herkistyä huomioimaan erilaisia tilanteita merkityksellisesti.

Jos rakastat erityistunnotonta ihmistä, parast tapa osoittaa rakkautesi ja välittämisesi hänelle on tukea häntä ja sallia hänen olevan juuri sitä mitä hän on. Hänen tunnottomuutensa ei ole pilkan aihe, eikä hänen tulisi joutua häpeämään näitä piirteitä itsessään.

Parasta, mitä voit erityistunnottomalle tehdä, on hyväksyä hänet juuri sellaisena, kuin hän luonnostaan on, ja tehdä hänelle selväksi, että hän saa tuntea juuri niin vähän ja juuri sellaisia tunteita, kuin hän tuntee tai on tuntematta. Tunnoton läheisesi saattaa jättää nämä sanat huomiotta, mutta älä anna sen hämmentää itseäsi, vaan anna olla.


Voisimmeko siis kuitenkin harkita toisten huomioimisen ja empatiakyvyn kuuluvan siihen “normaaliin”, jota ihmisyys on?

Herkät taiteilijat™

hiljaa

On olemassa stereotypia herkistä taiteilijasieluista, enkä taida itsekään olla siitä poikkeus. Ehkä joskus herkkyydelle oli tosiaan tilaa vain esteettisen elämyksen äärellä, onneksi tilanne on pikkuhiljaa muuttumassa. Herkkyyttä ja herkkyydellä voidaan edelleen myös mitätöidä ja siksi olen ehkä vähän varonut suorasanaista tarttumista asiaan yleisesti. Keskustelu on usein myös hankalaa, koska käsite on hyvin monitulkintainen. Jokainen meistä on nimittäin varustettu omanlaisellaan kombolla kyseisen ominaisuuden suhteen. Yritän seuraavassa jäsennellä omaa kokemustani ja ajatuksiani.

Viime vuosina käydyssä herkkyyskeskustelussa provosoi nähdäkseni käsitys, että herkkyydellä oikeutetaan vihamielistä tai tuhoavaa käytöstä. Tämä voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla: Minulla on oikeus käyttäytyä muita kohtaan huonosti, koska olen herkkä tai minun ei tarvitse ottaa vastuuta loukkaavasta toiminnastani, koska toinen on liian herkkä.
Tätä taustaa vasten herkkyys näyttää sekoittuvan välillä synonyymiksi neuroottisuuden temperamenttipiirteelle. Herkkä ihminen voi kuitenkin mielestäni olla yhtä lailla temperamentiltaan joustava ja tunne-elämältään tasapainoinen.

Impulsiivisia, ahdistuneisuuteen taipuvaisia tai tunneilmaisultaan räiskähteleviä ihmisiä etsiytyy toki taiteellisen toiminnan pariin ja ehkä juuri näistä syistä. Teatteri ja draama ovat parantaneet minunkin itsetuntemustani  ja antaneet keinoja elämänhallintaan, taitoja ihmisenä olemiseen ja välineitä tunteiden käsittelemiseen. Minulle herkkyys ei kuitenkaan tarkoita niinkään kontrolloimattomuutta, ympäristön kuormittamista tai kovaäänistä korkeareaktiivisuutta. Kyse on enemmänkin omasta sisäisestä kokemusmaailmastani ja suhteesta itseeni. Muihin ihmisiin koen sen vaikuttavan eniten alttiutena myötätuntoisuuteen, siinä että minun on yleensä helppo tavoittaa toisen ihmisen kokemus.

Ehkä juuri teatterintekeminen lempeässä ja hyväksyvässä ilmapiirissä on auttanut minua piirtämään itseni ääriä ja antanut luvan tarkastella rehellisesti omia rajojani. Teatterissa ja draamatyöskentelyssä ollaan läsnä kokonaisvaltaisesti kaikin aistein ja luodaan myös täysin uusia todellisuuksia ja mahdollisuuksia. Sitä kautta olen voinut tehdä huomioita siitä kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja mitä tarvitsen mitoittaakseni voimani oikein. Minulle herkkyys on tapa prosessoida aistimuksia ja informaatiota perinpohjaisesti. Jonkun toisen mielestä se voi näyttää hitaudelta, pysähtyneisyydeltä tai siltä että en kestäisi paljoa. Minulle se tarkoittaa havainnoimisen hienojakoisuutta ja puhunkin usein herkkyyden synonyyminä hienovireisyydestä.

Minun tapani kasvaa on hitaasti, mutta varmasti. Jonkin asian pitkällisen työstämisen jälkeen koko dynamiikka on hallussani. Tiedän silloin, mitä mikäkin vaihde minulta vaatii ja tiedän myös kuinka pitkälle pääsen milläkin määrällä bensaa. Minulle herkkyys on suuri voimavara. On epätodennäköistä ehtiä mennä aivan kamalasti metsään, kun pienetkin sävyt vaativat huomiota ja tilanne jonkinlaista toimimista. Herkkyys, jonka sallin itselleni, pitää minut uskollisena itselleni. Ei tarvitse sairastaa kovin kauaa kaikkia vapaapäiviään, että tajuaa hiljentää työtahtia. Silloinkin kun en pysty muuttamaan olosuhteita suotuisammiksi, ymmärrän itseäni kuitenkin paremmin ja tilanteen hyväksyminen on helpompaa.

Herkkyys muovaa myös teatterinäkemystäni. Intensiteetissä ei ole kyse mäiskeestä, vaan jännitteestä ja siitä miten huomio on fokusoitu. Mielikuvan tai tunteen välittääkseen ei tarvitse aina huutaa ja huitoa. Itseasiassa sellainen toiminta ilman perustelua ja johdattelua nostaa minussa usein vain suojamuurit pystyyn. Jos haluaa tehdä vaikutuksen näyttämöllä, on turha tulla kekkaloimaan taivaasta annetulla ylästatuksella. Toisena ääripäänä on toisaalta sitten teennäinen alastatusnöyristely, joka pelaa “älkää lyökö lyötyä” -peliä. Kumpikin näistä lähestymistavoista kieltäytyy kommunikaatiosta, vaikuttumisesta ja vaikuttamisesta. Kumpikaan ei asetu aitoon vuoropuheluun ja leikkiin.

Näyttelemisessä ja sen tarvitsemassa läsnäolossa on minulle kyse haavoittuvaiseksi suostumisesta, siitä että antaa jotakin itsestään. Siitä, että uskaltaa katsoa silmästä silmään ei enempänä eikä vähempänä kuin on.

Jokaisella vakavasti otettavalla taitelijalla on aasialaisia vaikutteita ja Hollywood-kuorrutuksestaan huolimatta Karate Kid -elokuva (2010) sanoi sen taistelulajin treeneissä hyvin:

Being still is not the same as doing nothing.

Save

Näyttelijän näköinen

paat

Miltä näyttää näyttelijä?

Näyttelijäthän ovat niitä kovaäänisiä huomion keskipisteitä, spontaaneja, melko hauskoja, helposti lähestyttäviä mutta tunteissaan dramaattisia, ongelmaisia ja hiukan pinnallisia ihmisiä. Tai sitten vaikka farkut, lenkkarit, nuhjuiset hiukset ja hiukan liikaa tupakkaa. Elleivät sitten ole synkkämielisiä ajattelijoita kaikkina aikoina, kun eivät toistele paatoksella Shakespearea. Tai tavoittele hieman hipesteriäkin luomumpaa olemusta. Muitakin lokeroita varmasti löytyy.

Joitain vuosia sitten saamani muutenkin katkera kommenttiryöppy huipentui toteamukseen, että en voi olla hyvä teatterintekijä, koska en edes näytä teatteri-ihmiseltä. Välillä törmää muissakin keskusteluissa tällaisiin sterotypioihin siitä, miltä näyttelijän kuuluisi näyttää, miten käyttäytyä ja millaiset luonteenpiirteet sopivat näyttelijälle. Joskus myös ihmiset itse sulkevat itseltään mahdollisuuden tehdä teatteria, koska eivät mielestään ole oikeanlaisia.

Arkipäiväisinä nämä sterotypiat saattavat olla hauskojakin, jos sterotypioihin pohjautuvat vitsit noin yleensä naurattavat. Kun nämä stereotypiat muuttuvat odotuksiksi ja kulkevat mukana opetustyöhön, ohjaamiseen tai ammattiin, niin niistä tulee turhia rajoitteita kaventamaan mahdollisuuksia, joita teatterilla tai yksittäisellä ihmisellä voisi olla. Teatteri on varsin yhteisöllinen taidemuoto, joten ohjaajan tai opettajan kovin yksipuolinen näkemys näyttelijyydestä huonontaa koko ryhmän toiminnan edellytyksiä. Toimiva ryhmä tarjoaa parhaat lähtökohdat tehdä hyvää teatteria – tai kuten Reetta Vehkalahti kirjoittaa kirjassaan Leikkivä teatteri: “Minulle tuottaa loputonta iloa myös se tosiseikka, että juuri hyvin heterogeeninen ryhmä saattaa toimia parhaiten. Erilaiset taustat, kokemukset, mielipiteet ja taidot antavat yhteen koottuina uskomattomia tuloksia, ja kaikki voivat onnistua eri tavoin.”

Minä olen puu

Näyttelijöitä ja näyttelijäntyötä on monenlaista ja varsinkin freelance -puoli muotoutuu yhä enemmän siihen suuntaan, että jokainen etsii itselleen sopivan työn ja työtavat miten parhaiten taitaa. Kenttä on siis laaja ja työtavat moninaiset. Useimmiten näyttelijäntyön perustehtäviin kuuluu kuitenkin luoda uskottava vaikutelma jostakin toisesta ja näin tehdessään kommunikoida kulloinkin haluttuja asioita. Tähän tehtävään on kullakin käytettävissään oma keho, tiedot, taidot ja voimavarat.

Onnistuakseen tehtävässään näyttelijä opettelee lukuisia taitoja, tuntee monenlaiset menetelmät ja metodit ja haalii itselleen suuren joukon fyysisiä ja henkisiä työkaluja, itsetuntemusta ja ihmistuntemusta pystyäkseen lopulta muuntautumaan uskottavasti esittämäkseen hahmoksi – ihmiseksi, eläimeksi, kasviksi, taivaan enkeliksi  tai vaikka jonkin asian abstraktioksi. Jos lavalle kävellessään julistaa “Minä olen puu”, niin kysymys näyttelijän oikeasta ulkonäöstä alkaa tuntua turhalta.

Casting: Vaaleahiuksinen nainen, näyttämöikä 16 vuotta

Näyttelijän ulkonäkö ei kuitenkaan ole merkityksetön asia ja myös oman ulkonäkönsä tiedostaminen on osa sitä itsetuntemusta, jonka kanssa näyttelijä työskentelee. Improvisaatioteatterin vaikuttaja Keith Johnstone oli sitä mieltä, että näyttelijöille on eduksi, kun he näyttävät siltä, että yleisö haluaisi ottaa heidät mukaansa. Tämä ei tietysti ole pelkästään ulkonäöllinen asia, vaan monesti myös avoimuus, vilpittömyys ja tekemisen ilo vetoavat ihmisiin. Ulkonäköpaineita ja oletuksia alalla kuitenkin on, ja parhaiten se näkyy elokuvissa, joiden tähdet joskus tahtomattaankin asettavat niitä odotuksia, joita muut koettavat täyttää.

Yksi ulkonäön, sukupuolen ja iän käytännön vaikutus on Suomessakin keskustelua herättänyt kysymys naisten kapea-alaisista tai olemattomista rooleista elokuvissa, televisiossa ja teattereissa. Ajoittain näkee myös casting ilmoituksia, joissa pääpaino on käytännössä haettavan henkilön ulkoisella olemuksella. Tässä käsikirjoittajat, roolittajat ja ohjaajat voisivat haastaa itseään etsimällä avoimesti ensimmäisen ajatuksen ulkopuoleltakin sopivinta henkilöä, persoonaa työtiimiin, näyttelijää antamaan oman taiteellisen panoksensa yhteiseen yritykseen. Joskus tällainen haastaminen tuo teokselle kokonaan uudenlaista syvyyttä.

Lähtökohtaisesti näyttelijä voi itse näyttää miltä vain ja sitten näytellä mitä haluaa.

Yhdessä

Näyttelijän luonteelle ei pitäisi olla vain yhtä muottia sen enempää kuin ulkonäöllekään. Vaikka oma persoonallisuus onkin jokaisen lähtökohtana, niin näyteltävä rooli voi poiketa siitä suurestikin. Arkiminän ei tarvitse olla hahmo keskinkertaisesta kesäteatterinäytelmästä.

Kuinka suurella skaalalla kukin sitten voi liikkua, niin se riippuu näyttelijästä. Jokainen työskentelee itsensä lisäksi useimmiten myös yhdessä muiden kanssa. Jos etsittäisiin vain yhdenlaisia näyttelijäluonteita, niin lavalla nähtävä dynamiikka kaventuisi puuduttavaksi suuntaan tai toiseen.

Työryhmät tarvitsevat monenlaisia näyttelijöitä, sopivan laajan ja dynaamisen sekoituksen tekijöitä, jotka kannustavat ja haastavat toisiaan. Ei ole olemassa vain yhtä oikeanlaista tai oikean näköistä näyttelijää – on ihmisiä, jotka haluavat oppia tuntemaan itseään kohdatakseen toisen ihmisen.

”Teatteri on tärkein asia maailmassa
sillä siellä näytetään kaikille
millaisia he voisivat olla
ja millaisia he tahtoisivat olla
vaikka eivät uskalla
ja millaisia he ovat.”

– Tove Jansson, Vaarallinen Juhannus

Save

Save

Save

Save

Tytöt on kauniita

Tuttu, huikaisevan ihana psalminkohta ihmettelee Jumalan luomistyötä: “Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Minut on tehty taiten.

Joskus tällä lauseella halutaan naisten kohdalla ymmärtää ja korostaa lähinnä että he ovat kauniita. So. jokainen nainen on kaunis, sinäkin olet kaunis. Olet kaunis, vaikka et vastaakaan yleisiä länsimaisia kauneusihanteita. Sekin on tietysti totta, ja on oikein ja tärkeää tuntea itsensä kauniiksi ja rakastetuksi. On silti surullista, jos hengellisissäkin piireissä oleellisin jaettu naiseuden kokemus olisi “hyi mä vihaan mun läskejä”-marina, josta Jeesus sitten meidät vapauttaa.

Mitä tekemistä kauneudella on hengellisyyden tai vanhurskauden kanssa? Kauneuden kokemus yhtenä merkityksellisimmistä osista Jumala-suhteessa on absurdia. Kyllä, Jumala rakastaa meitä, mutta miksi naisille tarjotaan välineeksi sen kokemiseen kauneuden kaltaista inhimillistä ominaisuutta? Pointti oli käsittääkseni se, mitä Jumala on tehnyt ja mihin Hän on sitä myötä meidät kutsunut.

Laulujen laulusta voi tietysti ottaa irtolauseen ja selittää, että Jumala ajattelee näin ihanista naisistaan. Joopa joo. Se on eroottista matskua. Deal with it.
Vanhassa testamentissa toki mainitaan monen naisen kohdalla, että hän oli kaunis. Vanhassa liitossa Jumalan kansan kasvaessa biologisten jälkeläisten kautta oli varmasti etua siinä, että nainen oli sellainen että hänen kanssaan tekee mieli lisääntyä. Toisaalta tästäkin on poikkeus – kuningatar Ester. Ester ei ollut kaunis siksi että hän olisi saanut sen avulla miehen ja sitä myötä lapsia, ei myöskään siksi, että olisi saanut omaa hyötyä elellen palatsin ylellisyydessä. Ester oli kaunis siksi, että hän pääsisi tarpeeksi lähelle hirmuhallitsijaa, joka aikoi erinäisten vehkeilyjen seurauksena tuhota koko juutalaisen kansan. Hän riskeerasi oman henkensä pelastaessaan oman kansansa. Esterin kohdalla kauneus oli yksi tarpeellinen piirre, mutta todellisen koetuksen ratkaisi sydämen rohkeus. Kenties hänestä tulikin kuningatar vain sellaisia aikoja varten.

Uusi testamentti ei mainitse naisten ulkonäköä ja Jeesuksen äiti Maria jää viimeiseksi naiseksi, joka on kirjattu muistiin synnyttäjänä. Jumalan kansan lisääntyessä uudestisyntymisen kautta on yhtä lailla miesten kuin naisten tehtävä julistaa evankeliumia ja todistaa uskosta.
Kauneus on kaunista. Iloitkaamme siitä. Mutta sillä, että olemme Jumalan prinsessoja, ei ole mitään tekemistä kasvohoitojen ja hienojen mekkojen kanssa. Sillä on tekemistä sen kanssa, että olemme sen valtakunnan perillisiä.

Eeva oli kaikkien elävien äiti.
Saara oli huumorintajuinen.
Mirjam oli profeetta ja muusikko.
Debora oli älykäs tuomari.
Hanna oli sanansa mittainen.
Ruut oli uskollinen.
Ester oli rohkea.
Jeesuksen äiti Maria oli nöyrä.
Betanian Maria oli syvällinen pohdiskelija.
Martta oli käytännöllinen.
Priscilla oli evankelista, teologi ja opettaja.

Tytöt on vaikka mitä.

Mikä on ihminen?

kuudespaiva_tyhja
Kuudes päivä -näytelmän rakenne on kuin sukellus valtamereen. Perusperttiteatterista pudotaan äkkisyvään, vedetään henkeä vielä kerran ennen kuin antaudutaan runoaalloille ja lopulta sukellellaan sanattoman ilmaisun syövereissä. Askel askeleelta siirrymme syvemmälle veteen, syvemmälle ihmisyyteen.
Lähdemme liikkeelle pinnalta, tutusta ja turvallisesta. Alkuun on kirjoitettu sirkussisääntulo – pintaa, showta, menoa ja meininkiä. Tapaamme Super-Naisen ja Super-Miehen, jotka hauskuuttavat suurieleisesti ja puhuvat painokkaasti. Tämä on meidän arkitasomme, se, mitä haluamme muiden meistä näkevän. Kerromme vitsikkäitä arkisia anekdootteja, jaamme tarkkaan aseteltuja selfieitä ja esitämme niin maan empaattista. Tervehdimme työkaveria maireasti hymyillen osoittaaksemme omaa erinomaisuuttamme ja kerromme tutuille mitä kaikkea olemme saaneet aikaan. Me olemme täydellisiä. Ainakin omasta mielestämme. Vai olemmeko?

Kuvaan tulee helposti pieniä säröjä; ehkä huolimaton sanavalinta, mahdollisesti jokin omituinen katkera sävy. Pinnan alla kuplii kaikki se, mitä minä en halua näyttää itsestäni. Paljon meidän pienistä ja suurista vioistamme on luettavissa meistä siitä huolimatta, että yritämme peittää ne. Viimeistään asettaessamme toisen ihmisen peiliksi itsellemme meidän kipeät kohtamme ilmoittavat itsestään. Yritä nyt siinä sitten.

Super-Nainen ja Super-Mies pienenevät pala palalta naiseksi ja mieheksi. He eivät enää yritä. He eivät enää esitä. Näytelmä katkeaa. Ollaan ei-tilassa eli juuri tässä, läsnä raakoina ja tosina. On turhaa yrittää esittää mitään. Turhaa rakentaa jotakin keinotekoista, sillä se ei kestä. Se perustuisi illuusioon siitä, mitä tahtoisimme olla meihin kohdistuvien odotusten ja vaatimusten polttopisteessä. Mihinkään emme pysty. Anteeksi.

Se mitä tahdomme ja tarvitsemme, on vaikeaa, vaikka yksinkertaista. Tahdomme tulla nähdyksi, mutta kysymys ei ole millaisena, vaan vastaus on kokonaisena. Puristamisen ja pakottamisen sijaan meidän täytyy luovuttaa, uskaltaa olla haavoittuvia, avoimia ja tyhjiä.
Kuka uskaltaisi katsoa minua?
Uskallanko minä katsoa sinua?

Meidän arvomme on absoluuttinen. Luotu, langennut, lunastettu.

Save

Stereotypiat, odotukset ja eksistentiaalinen ahdistus

Nopeammin, nopeammin

Ajattelun tai luovan prosessin ajoittain vaivalloinen ja hidas luonne ei oikein sovellu tilanteisiin, joissa vaaditaan nopeaa reagointia tai arvoihin, joissa osaamista arvioidaan enenevässä määrin suhteessa nopeuteen.

Esimerkiksi katsaus television tarjontaan kertoo, että oli sitten kysymys ruuanlaitosta, muotisuunnittelusta, taiteen tekemisestä, puutarhanhoidosta, matkustamisesta, sisustamisesta, laihduttamisesta, urheilun taitolajeista tai melkein mistä vaan, niin sitä tehdään monesti suhteessa varsin rajalliseen aikaan. Paras kokki ei ole se, kuka tekisi parasta ruokaa (sikäli kun se on yksiselitteistä edes), vaan joka saa juuri ja juuri annetussa aikarajassa tehtyä annoksen, joka eniten vastaa toivottua.

Aikarajat ja muut rajoitteet voivat olla myös hyödyllisiä ja parhaimmillaan auttavat ja suuntaavat luovaa prosessia tai ajattelua. Myös nopeaa reagointia tarvitaan ja se on hyvä. Yksi nopean reagoinnin apuvälineistä on luokittelu. Asiat, ilmiöt ja ihmiset tulevat kiihtyvällä tahdilla luokitelluiksi pienestäkin vihjeestä. Tämä mahdollistaa sen, että voimme jotenkin toimia näiden arvausten varassa, vaikka emme varsinaisesti vielä tietäisikään asiasta mitään.

Vauhtisokeus

Harmillista on, jos nopeus ja tyypittely jäävät ainoaksi tavaksi reagoida asioihin. Arvona nopeuden liikakorostus saattaa johtaa tilanteisiin, joissa hitaammin toimiminen ei ole suosittua tai häviää vaihtoehdoista kokonaan.

Kun huomiota odottavien asioiden määrä lisääntyy ja sosiaalista suosituimmuutta voi ostaa valitsemalla nopean reaktion kaikkiin vastaantuleviin ilmiöihin tai ihmisiin, niin koettu todellisuus rajautuu ainoastaan nopeisiin reaktioihin, eikä synny kokemusta asioiden pidemmästä käsittelystä.

Kun luokittelemme henkilön nopeasti saatamme liittää kyseessä olevaan yksilöön oletetun tai olemassaolevan ihmisryhmän ominaisuuksia, joita hänellä ei välttämättä ole lainkaan tai ainakaan emme sitä tiedä. Tämä on sinällään osa ajattelua, mutta mutta siihen pitäisi kuulua myös korjaava prosessi, joka tiedon lisääntyessä näkee vaivan tarkentaa ajatusta, kunnes lopulta henkilöä kohdellaan yksilönä eikä vain olemassaolevan tai oletetun ryhmänsä edustajana.

Määrittääkö ryhmä minut vai minä ryhmän?

Mielenkiintoista sinällään on sekin, että tällainen stereotyyppinen luokittelu vaikuttaa koskevan myös meitä itseämme. Tämä ei ehkä prosessina ole aina niin tiedostettu, mutta tuntuu vaikuttavan monesti erilaisissa nopeasti kärjistyvissä keskusteluissa.

Tällainen oli esimerkiksi keskustelu neuvolakorttien kansien sukupuolineutraalista väristä. Neuvolakorttien kansia uudistettiin siten, että jatkossa jokainen vauva saa vihreäkantisen neuvolakortin, eikä sukupuolia enää erotella neuvolakortin kansien värin perusteella. Aiemmin tyttövauvan neuvolakortin kannet ovat olleet vaaleanpunaiset ja poikavauvalla puolestaan vaaleansiniset. Aiheesta nousi tuolloin melko kiivasta keskustelua puolin ja toisin. Kenellekään keskustelun osapuolista ei suojakuoren värillä ole välttämättä henkilökohtaisesti suurtakaan merkitystä. Asiasta voi kuitenkin tulla tärkeää, jos joitain viiteryhmään liittyviä odotuksia on otettu osaksi omaa itseä tai maailmankuvaa.

Jos vaikka kuuluisi viiteryhmään “pojat”, niin se voisi sisältää väriodotuksen, että “pojat pitävät sinisestä”. Tällöin kannen värin muuttaminen sivuaakin määritelmän muuttamista itsestä tai omaa mielikuvaa koko viiteryhmästä ja siihen kuulumisesta. Kärjistäen voisi sanoa, että jos tämä ulkopuolinen määrittely muuttuu, se johtaa epätietoisuuteen ja eksistentiaaliseen pelkoon, jossa ei enää osata määritellä itseä ilman tuota ”pojat tykkää sinisestä” -määrettä.

Tilanne, jossa ulkopuolinen määrittely puuttuu, tuntuu pelottavalta. Ryhmään kuulumisen dynamiikka olisi vielä toisen kirjoituksen aihe, mutta voisiko välillä olla silti niin, että ryhmään kuuluvat määrittelisivät olemisellaan millainen on ryhmä kuva – eikä niinpäin, että ryhmään kuuluakseen tarvitsee omaksua tukku odotuksia oman identiteettinsä rakennusaineiksi?

Kuudennesta päivästä – Sukupuolisuuden käsityksestä

Esityksen valmistaminen saattaa alkaa yhdestä otsikkotason sanasta tai jollakin tavalla vaikuttavasta fraasista. Joskus pohjana on valmis kehystarina, josta teen oman sovituksen. Kuudennen päivän aineksina on ollut yhteiskunnallinen ja hengellinen keskustelu sukupuolisuudesta. Olemme linkittäneet toisillemme kymmeniä, jollei satoja aihetta käsitteleviä artikkeleita, blogikirjoituksia ja uutisia ja keskustelleet niiden herättämistä ajatuksista. Aihetta on käsitelty pitkällä aikavälillä ja aluksi pohdimme, josko kirjoittaisimme siitä ensin jotakin. Huomionarvoista oli myös se, että toisaalta seurakunnissa harvoin keskustellaan mieheydestä ja naiseudesta ilman että se kiinnittyisi tiukasti avioliittoon. Ystäväni jopa puuskahti kerran että olisipa mielenkiintoista, jos olisi kerrankin naistenilta, jossa ei puhuta vain lapsista ja miehistä.

Käsitellessämme eräässä muussa esityksessä kehollisuutta kristityn näkökulmasta työskentelyssä tuli esiin jo jotakin jaosta naisiin ja miehiin, mutta aihe ansaitsi selvästi oman teoksensa. Maata Näkyvissä –festareiden vuoden 2015 teema Sinä olet ihme antoi loppusysäyksen sille, miten aihetta voisi lähestyä. Missäpä oltaisiin kiinteämmin suvunjatkamisen äärellä kuin psalmin puhuessa kohdussa olevasta vauvasta. Raamatun luomiskertomus on myös ollut esityksen materiaalina.

Kuudennen päivän keskustelutilaisuudessa meille esitettiin kysymys onko oma nais- tai mieskuvamme muuttunut esityksen valmistamisen aikana. Vastasin että nyt taas tuntuu siltä että en tiedäkään mitään. Vastasin myös jotakin muuta, mutta jäin miettimään tuota kaaoksen kokemusta tarkemmin.
Olimme pyrkineet esityksellämme enemmän herättämään ajatuksia ja kysymyksiä kuin löytämään vastauksia. Ehkä se ei kuitenkaan ollut lopulta kovin suunnitelmallista vaan taideteoksen olemuksellinen rinnakkaisuuksien ja ristiriitojen hahmoksi tuova luonne sopikin juuri hyvin sukupuolisuuden käsittelytavaksi. Esitys kestää ambivalenssia ja tuo näkyväksi monia puolia.

Oma käsitykseni sukupuolesta on muuttunut prosessin myötä kerroksellisemmaksi ja sen sosiaalinen ja kulttuurinen tulkinta jollakin tavalla merkityksettömämmäksi. Jossakin toisessa elämänvaiheessa sen merkitys on ollut suurempi ja oleellinen, nämä ajatukset taas ovat tämän hetken pohdintaa ja osa esityksen tekemisen prosessia. Sukupuolisuus lisääntymisbiologisena ominaisuutena on sen myötä vahvistunut. Siinä mielessä mieheys ja naiseus sisältävät ihmiskunnan, että tarvitaan molempien kehoja, jotta ihmisiä syntyy lisää.
Sanotaan että on monta tapaa olla sukupuoltaan, mutta voisin muotoilla ajatuksen tällä hetkellä näin päin: Ihmiset ovat monenlaisia ja erilaisia, ja useimmilla heillä on lisäksi sellainen ominaisuus kuin sukupuoli.

Usein tuntuu, että ihmistä ei osata nähdä sukupuolelta. Toisin oli alussa. Kun Aatami näki Eevan, hän ei todennut, että tämä on jotakin erilaista. Oltiin jo todettu, että eläimistä ei ollut ihmiselle kumppaniksi. Naista taas ei määritelty suhteessa mieheen sillä perusteella, kuinka erilainen hän olisi ja miltä osin. Vaikutuksen mieheen teki se, kuinka samanlainen nainen oli. ”Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” Molemmat ovat samaa tomua, yhdestä on otettu toinen puoli. Niin samaa, että edelleen toinen syntyy toisesta. Yhteys on voimakkaampaa kuin erottaminen. Naiset eivät ole Venuksesta ja miehet Marsista, nainen ei ole öljy ja mies vesi, nainen ei ole yin ja mies yang. Me sekoitumme toisiimme täydellisesti, koska me olemme samaa lihaa ja luuta.

Sukupuolen ei tulisi olla arvoni ja identiteettini, kaiken osaamiseni ja tekemiseni suurin määrittäjä. Ihmisestä ei pidä valita yhtä ominaisuutta ja katsoa kaikkea muuta sen läpi. Jos asetan itseni ihmisten keksimien perinnäissääntöjen rajoitettavaksi, latistan ihmisyyttä ja luomistyötä minussa. Minun kaikkein pohjimmainen kerrokseni on Jumalassa. Siinä että hän on luonut minut kuvakseen, nähnyt minut jo idullani ja että hän on lunastanut minut lankeemuksestani.

Jumala ei luonut vain yhtä naiseuden tai mieheyden prototyyppiä.
Jumala on luonut minut.
Jumala on luonut sinut.