Avainsana-arkisto: taide

Palvelijana toisten edessä

En aina tule tajunneeksi, millainen harvinainen etuoikeus on saada esiintyä: olla muiden edessä ja sanoa sanottavani. Näyttämö on minun arkeni ja elementtini, vaikka adrenaliininhuuruinen, niin turvallinen omassa turvattomuudessaan. Olen viettänyt siellä ison osan elämästäni. Lavalla tiedän, minkälaista epävarmuutta kohtaan: näyttämön epävarmuus on luovaa kaaosta, joka synnyttää kaunetta. Se jännittää ja pitää hereillä, mutta ei valvota ja pelota.

Tarinateatteri on yleisön kanssa yhdessä syntyvää soveltavaa teatteria, jossa yleisön omat tarinat tehdään eläviksi näyttelijöiden ja muusikon toimesta erilaisten improvisaatiotekniikoiden avulla. Toimin näissä esityksissä usein ohjaajana ja olen päässyt näyttämöllistämään mm. lähetystyöntekijöiden, kätilöiden ja rauhanturvaajien kokemuksia – kaikki ihmisiä, jotka ovat monin verroin kovempia tyyppejä kuin minä. Niissä tilanteissa olen jäänyt mykäksi sen edessä, että minulla olisi oikeus olla heidän edessään ja sanoa mitään. Huokailen Herralle kuin Mooses, mikä minä olen menemään ja kuka minä olen käskemään näyttelijöitä tekemään.

Erään esityksen jälkeen minulta kysyttiin ns. tiesinkö kuka yksi tarinankertojista oli. Paikalla olleet ministerit tunnistin, mutta tämä pitkän linjan valtionjohtaja oli minulle tuntematon. Valitettavasti en myöskään tunne maailmanhistorian yksityiskohtia 1970-luvulta (Anteeksi, vaari!). Minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta niihin ja olen näennäisesti yksinkertaisesti aika pulassa.
Tietämättömyyteen sisältyy kuitenkin suuri siunaus ja mahdollisuus: Kun aihepiiri on vieras ja minulta puuttuu konteksti ja lokero, johon laittaa kuulemani, jää jäljelle oikeasti vain ihminen ja hänen tarinansa. On ajateltava avoimesti ja kysyttävä lisää tarkasti, jotta pystymme tekemään tarinasta lavalle jotakin. Kertojaa on pakko kunnioittaa, koska jos säädän omiani, ei minun ole syytä eikä järkeä tehdä sitä mitä teen. Minä häviän, jäljelle jää toisen elämä. Se on vaativa, mutta vapauttava palvelutehtävä.

Näillä tarinateatteriyleisöillä on kullakin ollut paljon yhteistä keskenään. Sama kutsumus, samat voitot, tappiot ja samat haavat. Ikävä kyllä yhteistä on myös kokemus, että kukaan muu ei ymmärrä. Kenellekään muulle ei voi puhua, koska muut eivät tajua sitä todellisuutta, jossa he elävät. Minäkin olen yksityiselämässäni osallistunut pariinkin vertaistukiryhmään, jossa olemme tukeneet toisiamme lähinnä siinä, että ei ole ketään, joka tukisi meitä. On hienoa tukea vertaistaan, mutta on myös surullista, että ei ole ketään muuta, joka auttaa. Ketään, joka ymmärtää. Ketään, joka tunnustaa.

Jokin vika on tässä maailmassa, kun olemme niin sokeita toistemme kivulle. Minä en tahdo olla sitä. Kun katson silmiin ihmistä, joka kertoo, ettei voinut matkustaa tuhansien kilometrien päästä sairaan lapsensa luo tehtäväni ei ole kyseenalaistaa hänen kokemustaan tai tekemisiään. Tehtäväni on kysyä miltä se sinusta tuntuu ja tehdä kokemus näkyväksi, jotta voimme kantaa kuorman yhdessä.

En tahdo olla ihmisten edessä siksi, että tahtoisin toisten näkevän minut. Tahdon olla palvelemassa taiteellani toisia ja synnyttämässä sanoja näistä tarinoista lihaksi. Tahdon iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Samalla saan lahjan: näen maailman moninkerroin kun näen sen toisten ihmisten kautta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Jokainen on Luojan kuva

Uutta etsimässä

Uutta etsimässä

Minun vereni on aina vetänyt lavalle. Esiintymiskokemusta on karttunut kaksivuotiaasta alkaen tanssin, musiikin ja teatterin parissa. Niinpä aikanaan hain ja pääsin opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi (amk), joka sisältää taiteellisen ja pedagogisen näkökulman esittävään taiteeseen. Näyttelijänä toimiminen oli teatteria, jonka opiskelun aloittaessani tunsin ja tiesin. Taide oli minulle tärkein, opettajaksi en ainakaan ryhtyisi. Sehän olisi tylsä valinta luokanopettajien lapselta!

Vähänpä tiesin. En varmasti ole ainoa, joka on halunnut rajoittaa tekemisiään siksi, että on ennakkoluuloinen itseään kohtaan, vaikka Jumalan suunnitelmia meidän suhteemme olisi enemmän kuin voimme laskea.

Tupla, ei kuittia

Oli aluksi vaikea hahmottaa, miten kaksi erillistä työalaa – teatteritaide ja kasvatus – voivat yhdistyä ja itseasiassa synnyttää lukemattomia uusia muotoja ja näkymiä sisällensä. On ihmisen aivoille taloudellista luokitella asioita nopeasti ja tahtoisimme usein löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Tuhlasin kauan aikaa sen pohtimiseen, voinko olla taiteilija, jos olen opettaja tai opettaja, jos olen taiteilija.

Jumala – Luoja – oli kuitenkin omaa nuorta mieltäni luovempi valmistaessaan minut. Minun ei tarvitse olla “joko – tai”, vaan voin olla “sekä – että”, ja montaa asiaa samaan aikaan. Opintoni tarjosivat minulle rakennuspalikat kaksoisidentiteettiä ja moniosaista kompetenssia varten. Kun pääsin näyttelemisen lisäksi ohjaamaan ja opettamaan oli minulla lopulta olo kuin kalalla vedessä.

Soveltava teatteri ja pedagogisen elementin sisältävä työskentely avasivat minulle aivan uusia ovia. Kyse ei ollut pelkästään produktion tuottamisesta tai taitojen ja valmiuksien siirtämisestä tietynlaisten harjoitteiden avulla, vaan kokonaisvaltaisesta ja syvällisestä prosessista – muuttumisesta ihmisenä. Huomasin, että fiktion ei tarvitse olla vain yhdenmuotoinen ja että se voi syntyä missä tahansa paikassa, kenen tahansa välillä ja vaikuttaa meissä tuntemista ja tietämistä jokaisen solumme sopukassa. Yhdessä toimimalla ja heittäytymällä syntyy mahdollisuuksien tila, jossa voidaan tarkastella ja luoda uusia merkityksiä.

Minulle näyttäytyi uudenlainen ulottuvuus siihen, mitä on olla ihminen ja tapa pohtia siihen liittyviä kysymyksiä. On hämmästyttävää kuinka tunteemme, älymme, kehomme ja henkemme kietoutuvat yhteen ja miten tämä suuri ihme kurottaa kohti toisia samanlaisia. Kuinka sydämessämme asuu aavistus, että on olemassa jotakin enemmän kuin se mitä mittaamme silmillämme. Miten koko ajan löydetään ja luodaan uutta. Ettekö huomaa?

Uutta elämää

Teatteri sen kaikkine sovelluksineen antaa minulle vastauksia siihen, kuinka navigoida elämän läpi yhdessä. Kun sanon yhdessä, tarkoitan kaikkia ihmisiä, jotka olen saanut työssäni pian vuosikymmenen aikana kohdata. Jokaisessa heissä vauvasta vaariin hehkuu luovuuden kipinä eikä se riipu siitä ovatko he tehneet juuri teatteria aiemmin vai eivät. Jokainen heistä on osaltaan muuttanut myös minua.

Luovuudessaan ihminen on kuva Luojasta. Meidän tulee käyttää se potentiaali ja tehdä uutta – synnyttää hyvää muutosta – jotta maailmakin muuttuu. “Kun tekee uutta niin ei voi aina onnistua,” totesi kerran yllätetty katuteatterikatsoja kun hänen oli vaikea hyväksyä uutta. Ehkä joku joskus muulloinkin on kokenut samoin. Uudistumiseen suostuminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta se on lopulta ainoa vaihtoehtomme niin yksilöinä kuin maailmanlaajuisena luomakuntana. Jumala on siinäkin meidän kanssamme. Hän ei lakkaa luomasta uutta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Rakkaudesta ja teatterista

Kuva: Paraabelin Kuudes päivä -esityksen traileri, Antti Vuori

Kuva: Paraabelin Kuudes päivä -esityksen traileri, Antti Vuori

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.

Kristus ei ole siinä, että määritän taiteeni sisällön kristityille kelpaavaksi. Sanomalla sitä kristilliseksi en korota Kristusta vaan markkinoin itseäni. Tämä on sopivaa, ostakaa, ostakaa!

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Neljättä teatterilinjaansa käyvä opiskelija sanoi, että Suomen Raamattuopiston Teatterilinja on ensimmäinen, jossa tuntuu, että hänestä välitetään ihmisenä. Siinä on Kristus.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Kristus on siinä, että minä rakastan, koska minua on rakastettu. Siinä, että minä tulen Kristuksen kaltaiseksi. Luoja tietää, että se ei tapahdu omassa voimassani. Mutta siihen meidät on kutsuttu.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

En minä, vaan Kristus minussa.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa:
https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/rakkaudestajateatterista/

Jumalan valtakunnan pizzaa

pizzaJoskus kauan sitten keskustelin ensimmäistä kauttaan työskentelevän lähetystyöntekijän kanssa, joka kantoi puolileikillään syyllisyyttä perheelleen vapaapäivänä ostamistaan pizzoista, koska hänen palkkansa maksettiin käytännössä lähettäjien tuella. Samalla, kun hän istui sohvalla ahmimassa juustoista pizzaa, kummitteli hänen mielessään se kansaneläkkeellä kituuttava leskimummo, joka antoi viimeisen roponsa kolehtiin, että lähettiperhe saattaisi tehdä Jumalan valtakunnan työtä kaukaisessa maassa.

Pizza oli hyvää, mutta sen syöminen tuntui jotenkin huijaamiselta, koska sitä oli hankalaa perustella välttämättömänä tai pyhänä. Niinpä lähetti koetti keksiä sellaisia perusteluja pizzan syömiselle, jotka hän itse voisi hyväksyä ja jotka vastaisivat niihin odotuksiin, joita hän koki tehtäväänsä siunattuna lähettinä.

Pizza ei siis saanut olla pelkästään hyvää, vaan sen täytyi olla ainakin tarpeellista. Esimerkiksi, että jaksaa tehdä töitä tai että perhe (aina kelpo perustelu) kaipasi jotain turvallista ja mukavaa suuresti muuttuneiden olosuhteiden keskellä. Ja muuten – jos näitä pizzoja ei lasketa – hän toimi tietysti vastuullisesti ja kohtuudella kaikessa arjessaan.

Nämä ovat toki myös hyviä asioita, mutta kutsumus näyttäytyi tälle lähetille lähinnä työn ja kieltäymyksen kautta. Kaikki asiat, joita ei voinut suoraviivaisesti perustella julistustehtävällä, olivat ainakin jonkin verran epäilyttäviä – ja pizzan syöminen oli vielä henkilökohtaisesti mukavaa, joten se saattoi olla erityisen turhaa. Tehtävähän oli julistaa, eikä syödä pizzaa.

Lähetin kokemuksesta heijastui, että kutsua ei ollutkaan saanut ihminen, vaan ainoastaan hänen työnsä ja suorittamisensa. Arvioimme asioiden ja itsemme hyödyllisyyttä perustuen niihin arvoihin, joihin todella uskomme. Varsin usein perusteet löytyvät saavutuksistamme tai tuottamastamme hyödystä – määrästä, tehokkuudesta, rahasta, terveydestä, työn laajuudesta tai uhrautumisestamme. Jumala ei kuitenkaan toimi näin. Hän kutsuu kokonaisia ihmisiä, ei pelkästään heidän koulutustaan, tehtäväänsä tai jotain muuta, mitä itse pidämme pyhänä tai ajattelemme Jumalalle kelpaavaksi. Kutsu koskee ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kutsuja itse pyhittää ihmisen ja hänen monenkirjavan elämänsä – ei pelkästään jotain kapeaa osa-aluetta, joka vastaa odotuksia tai on helposti perusteltavissa.

Voimme ehkä suhtautua hieman huvittuneesti ja armollisesti lähettiin ja hänen pizzoihinsa, mutta samankaltainen ajattelu ja odotukset kohdistuvat monesti myös teatterintekemiseen. Varsinkin jollain tapaa kristilliseen kontekstiin liitettynä teatteri voi harvoin vain olla olemassa. Sen pitää kertoa, tarkoittaa, julistaa, luoda toivoa, puolustaa arvoja tai muuten perustella hyödyllisyytensä ja olemassaolonsa. Muussa tapauksessa teatteri muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, hieman turhaksi tai joksikin, jota arvioidaan vain sanomansa kautta. Mikä on siis pizzan sanoma?

Pizzan sanoma on olla vilpitön ja kokonainen suhteessaan Jumalaan ja tekemisiinsä jokaisena päivänä. Syödä pizza tai tehdä sellaista teatteria, joka on vilpitöntä ja vapaata. Emme voi valita elämästämme vain parhaita paloja ja esitellä niitä Jumalalle kelpaavana tai vastaavasti pusertaa itse itsestämme kiitollisuutta, rakkautta ja iloa, jos se ei vastaa kokemustamme.

Välillä taitavatkin näyttelijät – ja ehkä juuri he – sortuvat esittämään tavallaan kaksinkertaista roolia, jos vastanäyttelijä ei käyttäydy odotetusti. Sen sijaan, että näyttelijä reagoisi vilpittömästi siihen, millainen toinen todella on ja mitä tapahtuu, niin hän saattaa oman roolinsa lisäksi päätyä esittämään vielä niinkuin toinen käyttäytyisi “normaalisti”. Tällöin varsinainen työ ei enää perustu sille mikä on totta, vaan itse luodulle illuusiolle tilanteesta “niinkuin sen pitäisi mennä”. Tämä on kuitenkin teennäisen oloista ja läpinäkyvää yleensä kaikille muille, paitsi tekijälle itselleen.

Toimimme joskus samoin suhteessamme Jumalaan. Sen sijaan, että huomioisimme, mitä hän todella sanoo, mitä tapahtuu ja mitä koemme, niin päädymme esittämään niinkuin Jumala käyttäytyisi tavalla, jonka olemme hänelle rajanneet ja suorittamaan omaa osuuttamme siinä samalla. Olemme päättäneet, mikä on “normaalia” Jumalalle ja uskomme tietävämme miten asioiden pitäisi toimia. Tämäkin on läpinäkyvää sekä Jumalalle, että usein myös muille. Psalmien kirjoittajat eivät sortuneet tällaiseen Jumalalle esittämiseen, vaan kirjoittivat vilpittömästi sen, mikä oli heille totta siinä hetkessä suhteessaan Jumalaan. Hyvät ja huonot päivät, ilot ja surut, voitokkaat hetket ja ne hetket, kun Jumala ei toimi odotetusti. Kaikki, sellaisena kuin se on – joskus perus mikropizza, joskus fantasiaa tuplajuustolla.

Mistä puhutaan?

Kysyessämme pari vuotta sitten millainen on elämä, aloimme puhua yllättävän paljon kuolemasta. Tämän syksyn aikana taas aloimme käsitellä nimenomaan kuolemaa – ja päädyimmekin pohtimaan paljon elämää.

Olemme käsitelleet kuolemaa, sotaa, nälkää ja sairautta – siis mm. kipua, menetystä, vihaa, kaipausta ja yksinäisyyttä. Työskentely oli tyssätä alkuunsa, koska aiheet eivät ole millään muotoa kevyitä. Tuntui kuitenkin siltä, että tästä olisi mahdollista sekä löytää itse että sanoa jotakin tärkeää juuri siksi. Tuntui myös siltä, että on puhuttava sellaisesta, joka kuitenkin koskee meitä kaikkia.

IMG_20171108_140614_972
Some-kuvan perusteella saattaa vaikuttaa tarmokkaalta ja säteilevältä, vaikka todellisuudessa olo olisi ollut monta viikkoa lähinnä toimeton, neuvoton ja ahdistunut. Hassunhauskoille arkipäivän kömmähdyksille kehtaa nauraa isollakin porukalla ja ne tekevät meistä vähän samaistuttavamman verkkaripiereskelijän kiiltokuvan sijaan. Niiden takaa löytyy kuitenkin jotakin vielä paljon rumempaa ja luotaantyöntävää, mitä ei ole tarkoituskaan jakaa koko maailmalle avoimena päiväkirjana, koska sellaisena niitä ei haluta eikä pystytä kohtaamaan. Vielä vähemmän ihmistä niiden alla.

Kyllä, sairaus, viha, nälkä ja kuolema ovat kamalia ja vaikeita asioita, mutta en pelkää käsitellä niitä, koska niitä ei tarvitsisi pelätä. Jos on joutunut luopumaan omasta viisaudestaan koska se ei kaikkia solmuja selvitä, ei vain hyödytä eikä halua enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Kun on menettänyt jotakin kaunista ja tärkeää, pysähtyy vastedes hetkeä kauemmin arvokkaan äärelle. Sen jälkeen kun on miettinyt mitä jos elämä päättyisi nyt, ei oikeastaan pelkää enää mitään. Jos kauheuden katsominen ei ole enää poikkeus vaan säännönmukaisuus niin ainakin tietää elävänsä.
Silti sitä takertuu tämän tästä murehtimaan yhtä sun toista pientä ja suurta, koska elämä ei ole järkevää tai sitä, mitä siitä tekee, vaan monimutkaista.

On ok, että on huonoja päiviä. On ok, että ei ole ok.
On ok olla väärässä paikassa, alisuoriutunut, tyhmä, ruma ja rikki ja on ok, jos ei menesty eikä selviydy.
On ok olla kamala ja vaikea. On ok olla ihminen.

Siksi kaikesta kuuluu tehdä taidetta.

Taiteellinen vapaus

art2
Vapaus ja taide ovat teemoja, joista tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia tasoja. Näitä molempia on sivuttu useasti myös tässä blogissa mm. sensuurin (Ettei nyt vaan satu), taiteilijan profeetallisen tehtävän (Älä ole sylikoira), taiteilijan olemuksen (Näyttelijän näköinen) ja vapauttavan leikin (Play) näkökulmasta. Niinpä lienee aika kirjoittaa myös varsinaisesti taiteellisesta vapaudesta. Törmäämme tuohon sanapariin valitettavasti useimmiten silloin, kun taiteilija ei halua selittää tekemiään ratkaisuja tai toivoo välttävänsä niiden mukana tulevaa vastuuta perustella toimintaansa. Niinpä taiteellinen vapaus nähdäänkin monesti huonossa valossa, ja siihen voi syystäkin liittyä silmien pyörittelyä älyttömyyksille. Selittämättömyys ja älyttömyys ovat toki myös olennaisen tärkeitä taiteessa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä taiteilijan vapauteen ja sen myötä tulevaan vastuuseen.

Huolimatta huonosta maineestaan, on taiteellinen vapaus yksi merkittäviä demokraattisesti toimivan yhteiskunnan ja taiteen tekemisen perusteita. Tämä on huomioitu myös Suomen perustuslaissa, johon taiteellinen vapaus on kirjattu näin:

”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” (16.3§).

Taiteella on tehtävänsä yhteiskunnallisena peilinä, jonka autonomisuutta ei ole varaa menettää. Taide tutkii, kommentoi, muistuttaa, tarttuu tabuihin, eheyttää, tulkitsee, paljastaa ja näyttää sen, mitä on ollut ja mitä voisi olla. Taiteen vapaudella on haluttu taata, että tämä peilin kuva pysyy kirkkaana, eikä vääristy ulkopuolisesta ohjauksesta. Taiteen vapautta on lisäksi oikeus ensinnäkin tehdä taidetta, toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, valita teoksen muoto ja toteutustapa sekä yhteiskunnallisella tasolla riittävän tasaisesti jakautuneet mahdollisuudet tehdä taidetta. Arkisesti taiteellista vapautta on muodostaa oma tulkinta ilmiöstä tai ajatuksesta.

Lainsäädännössä määritellään paljon muitakin oikeuksia ja rajoituksia, jotka voivat olla ristiriidassa taiteellisen vapauden kanssa. Tällaisten erilaisten oikeuksien kohdatessa niitä voidaan ratkoa yksittäin. Pääsääntöisesti oman vapauden rajat tulevat vastaan siinä, missä toisen alkavat.

Taiteilijan vastuu?

Taiteen vapaus on siis merkittävä, lakiin kirjattu ja voimakas elementti taiteessa ja yhteiskunnassa. Lainsäädäntö antaa karkeat puitteet sille, mikä on yhteiskunnassamme hyväksyttävää ja mikä ei. Monissa tapauksissa asian laillisuus ei kuitenkaan takaa, että se olisi moraalisesti oikein tai että eri osapuolet tulisivat riittävästi huomioiduksi. Kaikki mitä ei ole erikseen kielletty, ei välttämättä ole hyväksi.

Joskus taiteella loukkaaminen voi olla perusteltua ja tämä on myös osa taiteen perustehtävää. Tai oikeastaan niin, että jos tehdään taidetta tärkeistä asioita, niin jossain vaiheessa joku loukkaantuu kuitenkin. Taiteellista vapautta on tehdä niin ja taiteellista vastuuta käyttää tuota vapautta rakentavasti sekä tarvittaessa perustella ratkaisunsa. Taiteellisella vapaudella ei kuitenkaan pitäisi perustella mitä tahansa käytöstä tai toimintaa. On eri asia, että joku loukkaantuu tekemästäsi taiteesta, satiiri osuu maaliinsa tai teos herättää ajatusprosessin kokijassaan, kuin että joku loukkaantuu vaikka huonoista toimintatavoista, työryhmän kohtelusta, käytöstavoista tai muusta taiteen ulkopuolisesta toiminnasta.

Taide itsessään voi olla haastavaa tai provosoivaakin sekä yleisölle että tekijöille, mutta taiteen konteksti sinällään ei pyhitä kaikkia keinoja sen tekemisessä tai siihen liittyvässä tuotannossa. Taiteellinen vapaus ei siis koske esimerkiksi näyttelijöiden tai muun työryhmän huonoa kohtelua. Valitettavasti ohjaajilta – varsinkin kuuluisilta – voidaan sietää täysin kohtuutontakin käytöstä (2) tai tuotannolta huonoja olosuhteita taiteellisen vapauden nimissä. Joskus tällaisia piirteitä ja näyttelijän äärimmäistä alistumista myös ihannoidaan taiteilijamyytin osana. Huonoa käytöstä tai toimintatapoja saatetaan joskus myös perustella hyvillä lopputuloksilla tai tehdä huonoista käytännöistä jopa “välttämätön” osa taiteen tekemistä. Huonot toimintatavat ovat kuitenkin huonoja toimintatapoja – myös teatterissa tai elokuvassa.

Vastuuta tulisi mitata samalla mitalla kuin vapauttakin. Taiteilijalla on vastuu tekemästään taiteesta, sen tekotavasta, aiheesta, viittauksista ja tarinoista, osaltaan työryhmästä, yhteistyökumppaneista ja itse taiteen tekemisen prosessista. Millainen siis lopulta on taiteilijan vastuu vapaudestaan? Paavali oli aikoinaan samankaltaisen tilanteen edessä, joka koski taiteen lisäksi koko elämää:

”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” (Gal. 5:13)

Rakkaudesta ja palvelemisesta käsin toimiminen antaa oikeat ohjenuorat myös taiteellisen vapauden käyttämiseen.

Sen seitsemän hyvää syytä tehdä teatteria

teatteria2
Välillä minulta kysytään, mikä sai minut innostumaan teatterista. Syitä alkuinnostukseen oli moniakin, mutta oikeastaan tärkeänä pidän niitä syitä, jotka teatterissa tuntuvat merkityksellisiltä yhä uudestaan.

  1. Teatteri itse

    Teatteri on itsessään hyvä syy tehdä teatteria – useat vuosisatoja tai – tuhansia vanhat traditiot kohtaavat teatterissa jatkuvan nälän ymmärtää lisää, tutkia ihmisyyttä ja maailmaa, jäsentää sitä ja tehdä näkyväksi suoraan ihmiseltä ihmiselle. Teatterin illuusiot, läsnäolo, tarina ja näyttelijöiden vuorovaikutus luovat kohtaamisia, jotka ovat teatterissa ainutlaatuisia.

  2. Teatteri kehittää kykyä toimia empaattisesti

    Toiseuden ja erilaisuuden ymmärtäminen on teatterin ydintä. Hyvää roolisuoritusta on hankala tehdä, jos ei ymmärrä hahmonsa toimintaa tai pidä tärkeänä hänen elämäänsä ja ratkaisujaan. Toisen asemaan asettuminen kehittää tunnetaitoja ja auttaa näkemään oman navan ulkopuolelle. Teatterin kautta voi ymmärtää ihmisen elämän eri puolia ja paikkaamme luomakunnassa. Teatterissa voi tutkia ja kokea turvallisesti elämän parhaimpia ja pahimpia hetkiä. Jostain sieltä löytyy myös se, mikä on meille kaikille yhteistä.

  3. Yhteisöllisyys

    Teatteria harvoin tehdään täysin yksin ja useimmiten kohdataan vähintäänkin yleisöä. Monilahjakkaat yksinpuurtajatkin tarvitsevat toisia. Keith Johnstone onkin todennut, että jos haluaa näyttää hyvältä lavalla, niin kannattaa tehdä kaikkensa, että voisi auttaa siinä jotakin toista. Itsensä unohtaminen luo välittömyyttä ja vilpittömyyttä. Monialainen yhteistyö, toisen ihmisen kohtaaminen ja luottamus luovat pohjaa pyrkiessä kohti yhteistä päämäärää.

  4. Tarinoiden kertominen antaa muodon vaikeillekin asiakokonaisuuksille

    Yhteiskunta polarisoituu herkästi, ihmisiä ja asioita stereotypioidaan nopeasti. Teatteri tarjoaa vastalääkettä ja mahdollisuuden käsitellä asioita monelta puolelta. Uusi esitys voi tiivistää ihmisen kokoiseksi suuriakin määriä sirpaleista tietoa, sävyjä, merkityksiä ja yhteiskunnallista keskustelua. Tarinat ja ihmiskohtalot ovat usein helpommin ymmärrettäviä, kuin kasvottomat tilastot tai sekalainen uutisointi aiheesta, josta ei voi olla edes varma, puhuuko mikään osapuoli totta.

  5. Teatterilla on mahdollista vaikuttaa

    Teatteri on ollut kirottu ja siunattu valtaapitävien vahti jo muinaisista ajoista. Teatteri voi muuttaa yksittäisen ihmisen elämää, vaikuttaa yhteiskunnallisesti, nostaa esiin heitä, kenellä ei ole omaa ääntä, osoittaa tekopyhyyden ja tuoda ymmärrystä sinne, missä sitä kaivataan. Teatterissa voi myös nostaa esille asioita, jotka muuten ovat tabuja.

  6. Teatterissa on mahdollisuus tehdä vaikka mitä

    Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – teatterissa tarvitaan ja on tilaa monenlaiselle osaamiselle. Vaikka rajaisi teatterin erityissovellukset pois, niin arkiseenkin teatteriin mahtuu näyttelijäntyötä, ohjausta, kirjoittamista, rakentamista, askartelua, suunnittelua, puvustusta, maskeerausta, markkinointia, kuvausta, tuottamista, asiantuntijatehtäviä, opettamista, laulua, tanssia ja paljon muuta. Harvoin ehtii tulla tylsää. Monialainen luovuus, yhteistyö ja ammattitaito voi myös synnyttää uusia oivalluksia, jotka muuten jäisivät löytämättä.

  7. Itseilmaisu

    Meillä kaikilla on omat tapamme ilmaista itseämme, kertoa jotakin siitä, mikä on meistä tärkeää, hauskaa, kaunista, viisasta tai muuten hyvä huomioida. Teatteri tarjoaa monipuolisia mahdollisuuksia sekä pysytellä omimman ilmaisun mukavuusalueella että haastaa itseään uusilla tavoilla. Voi iloita yhtälailla omasta näyttelijäntyöstä, kuin siitä, että on saanut vaikka tehdä kappaleen uskottavaa rekvisiittaa näyttelijän avuksi tai auttanut ohjatessaan toista löytämään uuden puolen itsestään. Teatterissa vapaus, leikki ja keksimisen ilo saavat kuplia.

teatteria1
Syitä on varmasti lisää ja se, mitkä niistä ovat kulloinkin tärkeimmät, vaihtelee. Mitkä ovat sinun syysi tehdä teatteria?

Herkät taiteilijat™

hiljaa

On olemassa stereotypia herkistä taiteilijasieluista, enkä taida itsekään olla siitä poikkeus. Ehkä joskus herkkyydelle oli tosiaan tilaa vain esteettisen elämyksen äärellä, onneksi tilanne on pikkuhiljaa muuttumassa. Herkkyyttä ja herkkyydellä voidaan edelleen myös mitätöidä ja siksi olen ehkä vähän varonut suorasanaista tarttumista asiaan yleisesti. Keskustelu on usein myös hankalaa, koska käsite on hyvin monitulkintainen. Jokainen meistä on nimittäin varustettu omanlaisellaan kombolla kyseisen ominaisuuden suhteen. Yritän seuraavassa jäsennellä omaa kokemustani ja ajatuksiani.

Viime vuosina käydyssä herkkyyskeskustelussa provosoi nähdäkseni käsitys, että herkkyydellä oikeutetaan vihamielistä tai tuhoavaa käytöstä. Tämä voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla: Minulla on oikeus käyttäytyä muita kohtaan huonosti, koska olen herkkä tai minun ei tarvitse ottaa vastuuta loukkaavasta toiminnastani, koska toinen on liian herkkä.
Tätä taustaa vasten herkkyys näyttää sekoittuvan välillä synonyymiksi neuroottisuuden temperamenttipiirteelle. Herkkä ihminen voi kuitenkin mielestäni olla yhtä lailla temperamentiltaan joustava ja tunne-elämältään tasapainoinen.

Impulsiivisia, ahdistuneisuuteen taipuvaisia tai tunneilmaisultaan räiskähteleviä ihmisiä etsiytyy toki taiteellisen toiminnan pariin ja ehkä juuri näistä syistä. Teatteri ja draama ovat parantaneet minunkin itsetuntemustani  ja antaneet keinoja elämänhallintaan, taitoja ihmisenä olemiseen ja välineitä tunteiden käsittelemiseen. Minulle herkkyys ei kuitenkaan tarkoita niinkään kontrolloimattomuutta, ympäristön kuormittamista tai kovaäänistä korkeareaktiivisuutta. Kyse on enemmänkin omasta sisäisestä kokemusmaailmastani ja suhteesta itseeni. Muihin ihmisiin koen sen vaikuttavan eniten alttiutena myötätuntoisuuteen, siinä että minun on yleensä helppo tavoittaa toisen ihmisen kokemus.

Ehkä juuri teatterintekeminen lempeässä ja hyväksyvässä ilmapiirissä on auttanut minua piirtämään itseni ääriä ja antanut luvan tarkastella rehellisesti omia rajojani. Teatterissa ja draamatyöskentelyssä ollaan läsnä kokonaisvaltaisesti kaikin aistein ja luodaan myös täysin uusia todellisuuksia ja mahdollisuuksia. Sitä kautta olen voinut tehdä huomioita siitä kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja mitä tarvitsen mitoittaakseni voimani oikein. Minulle herkkyys on tapa prosessoida aistimuksia ja informaatiota perinpohjaisesti. Jonkun toisen mielestä se voi näyttää hitaudelta, pysähtyneisyydeltä tai siltä että en kestäisi paljoa. Minulle se tarkoittaa havainnoimisen hienojakoisuutta ja puhunkin usein herkkyyden synonyyminä hienovireisyydestä.

Minun tapani kasvaa on hitaasti, mutta varmasti. Jonkin asian pitkällisen työstämisen jälkeen koko dynamiikka on hallussani. Tiedän silloin, mitä mikäkin vaihde minulta vaatii ja tiedän myös kuinka pitkälle pääsen milläkin määrällä bensaa. Minulle herkkyys on suuri voimavara. On epätodennäköistä ehtiä mennä aivan kamalasti metsään, kun pienetkin sävyt vaativat huomiota ja tilanne jonkinlaista toimimista. Herkkyys, jonka sallin itselleni, pitää minut uskollisena itselleni. Ei tarvitse sairastaa kovin kauaa kaikkia vapaapäiviään, että tajuaa hiljentää työtahtia. Silloinkin kun en pysty muuttamaan olosuhteita suotuisammiksi, ymmärrän itseäni kuitenkin paremmin ja tilanteen hyväksyminen on helpompaa.

Herkkyys muovaa myös teatterinäkemystäni. Intensiteetissä ei ole kyse mäiskeestä, vaan jännitteestä ja siitä miten huomio on fokusoitu. Mielikuvan tai tunteen välittääkseen ei tarvitse aina huutaa ja huitoa. Itseasiassa sellainen toiminta ilman perustelua ja johdattelua nostaa minussa usein vain suojamuurit pystyyn. Jos haluaa tehdä vaikutuksen näyttämöllä, on turha tulla kekkaloimaan taivaasta annetulla ylästatuksella. Toisena ääripäänä on toisaalta sitten teennäinen alastatusnöyristely, joka pelaa “älkää lyökö lyötyä” -peliä. Kumpikin näistä lähestymistavoista kieltäytyy kommunikaatiosta, vaikuttumisesta ja vaikuttamisesta. Kumpikaan ei asetu aitoon vuoropuheluun ja leikkiin.

Näyttelemisessä ja sen tarvitsemassa läsnäolossa on minulle kyse haavoittuvaiseksi suostumisesta, siitä että antaa jotakin itsestään. Siitä, että uskaltaa katsoa silmästä silmään ei enempänä eikä vähempänä kuin on.

Jokaisella vakavasti otettavalla taitelijalla on aasialaisia vaikutteita ja Hollywood-kuorrutuksestaan huolimatta Karate Kid -elokuva (2010) sanoi sen taistelulajin treeneissä hyvin:

Being still is not the same as doing nothing.

Save

Polttopiste

tuli

Olen ajanut itseni mahdollisesti kahden marginaalin polttopisteeseen. Kärjistetysti sanottuna uskovat eivät ymmärrä taidettani eivätkä taiteenkuluttajat uskoani. Aika surkuhupaisa lähtökohta.

Käytännössä tilanne ei tietenkään ole näin huono, vaikka tämä vastakkainasettelu tuo esiin työn ajoittaisia haasteita. Ensinnäkin hukassa on toisaalta hyvä olla, sillä ristiriitaisuudet ovat mielenkiintoisia kasvun mahdollisuuksia ja hankaukset synnyttävät hyviä kipinöitä. Toisekseen saan onneksi säännöllisesti nauttia sekä kiitosta ammatillisesta osaamisestani että maailmankatsomukseni jakavien läheisteni varauksetonta tukea. Ne ovat tietenkin tärkeitä asioita, jotka antavat uskoa omaan tekemiseeni vastoinkäymisistä huolimatta. Ymmärretyksi tuleminen ja onnistumisen kokemukset antavat itseluottamusta, mutta ne eivät ole varsinainen syy työstää omasta uskostani nousevia teemoja ja  tehdä se taiteellisesti kunnianhimoisesti. Näen taiteeni eteen vaivaa, vaikka se sisältää paljon palkattomia työtunteja eikä lopputulos pääse kovin suuren joukon nähtäville. Ei ole myöskään yksi tai kaksi kristittyä taiteilijaa, jotka ovat saaneet työstään ja näkemyksistään vielä haukut ja jopa jonkinlaisen julkaisu- tai työkiellon.

Työhön kohdistuvaa kritiikkiä on totta kai siedettävä. Asiallisesta palautteesta voi oppia ja asiattomasta voi oppia kuinka toisia ei kannata kohdella. Hengellisessä kontekstissa esitettävää taidetta arvioivat puheenvuorot sisältävät toisinaan myös arvostelua, joka kohdistuu taiteilijan uskoon ja identiteettiin. Jos teatteri onkin tärkeää ja herkkää, niin vielä intiimiimpää on usko. On sanomattakin selvää että sellaisen palautteen jälkeen tuntuu huteralta nousta.

Monesti nämä soraäänet pohjaavat tapaan rajoittaa liturginen tai kristillisestä maailmankatsomuksesta nouseva taide “pyhäkoulutaiteeksi”, jossa korostuvat elämän duurisoinnut (Francis Schaeffer, Art and the Bible). Elämän hyviin puoliin keskittymistäkin tietysti tarvitaan, usein varsinkin kurjuuden keskellä, ja toisaalta jos jollakulla on syytä olla iloinen niin kristityllä. Fakta on myös sekulaaripuolella se, että monesti pikkujoulupepunheilutuksella rahoitetaan ensi vuoden mietiskelevät monologit. Avant garde ei täytä kirkkoja.
Viihde tekee siihen kuluneesta ajasta kivaa, mutta katharsiksen kokemus on jotakin muuta. Juuri taiteen kautta on mahdollista käsitellä ihmiselämän kaikkia vivahteita, sellaisiakin, joista on ehkä muuten vaikea puhua.

Samalla kun taidetta rajataan miellyttäviä fiiliksiä luovaksi kirkon koristeeksi, moititaan, että papit eivät saarnaa kunnolla. Rakkauden lisäksi pitäisi olla tulta ja tulikiveä, ja olen samaa mieltä. Taiteen ja taiteilijan osan ei pitäisi samoin olla päälleliimattavaa hymistelyä vaan jopa profeetan tehtävä, haastavaa näkyä ja väkevää julistusta. Sellaista ei ole aina vaivatonta ottaa vastaan ja on liian helppoa syyttää omista kipukohdista muita. Ammutaan vaan sanansaattaja! Tai toisin päin käännettynä pohdintaa profeetta Miikalta: “Jos joku syöttäisi teille tuulta ja tyhjää ja sanoisi: ”Saatte nähdä, tulee aika, jolloin teillä on virtanaan viiniä ja olutta”, niin te ihastelisitte: ”Tässäpä on oikea profeetta!”

Niinä hetkinä kun oma työni tuntuu turhalta ja turhauttavalta, nousee mieleen kuitenkin nopeasti yksi kysymys ylitse muiden. Mikä on tämän vaihtoehto?
Vaihtoehto olisi se, että en tekisi sitä mitä teen, ja se ei ole vaihtoehto.
Niin yksinkertaista se minulle lopulta on.

En juuri vaivannut päätäni ammattivalinnoilla lapsena tai nuorena. Tuntui ehkä siltä, että mikä tahansa olisi yhtä hyvä tai huono vaihtoehto. Yhtenä kummallisena kirkkauden hetkenä aikuisuuden kynnyksellä tajusin, että minun on tehtävä taidetta koska olen aina tehnyt taidetta, niin pienestä kuin vain kykenin. Minut on rakennettu niin. Sen jälkeen olen vain astunut avatuista ovista ja minut on koulutettu ja keitetty tehtävääni varten. Sen jälkeen kun keksin vastauksen siihen ‘mitä’ olen kysellyt lähinnä ‘miten ja missä’. Olen kyllä kokenut epävarmuutta teatterintekemisen eri puolista, mutta nekään eivät ole saaneet minua kyseenalaistamaan sitä, etteikö tarkoitukseni olisi tehdä taidetta jossakin muodossa.

On aivan sama, mitä mieltä joku satunnainen sivustakuulija minusta ja sieluntilastani on. Kyse ei edes ole minusta. Kyse on siitä, mitä Jumala haluaa minun tekevän ja sillä on merkitystä, mitä ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä kokevat kanssani. Niin kauan kun teen työtäni koko Jeesuksen täyteisestä sydämestäni, on aivan sama, näkeekö joka ikinen ihminen että niin teen vai ei. Eikä ole ollenkaan vaikea tehdä sitä työtä täysillä ja antaa parastaan, sillä siinä minulla on vapaus ja lepo.

Minun on tehtävä taidetta ja julistettava omalla tavallani, koska siihen minulle on annettu sisäiset silmät. Jos olisin vaiti, kivetkin huutaisivat. Minun kutsumukseni on polttavan kuuma liekki. Ei ole minun asiani tietää mitä se voittaa ja mitä häviää, sen täytyy palaa.

#munteatteri

Harakan huttua

Kuva: Ari Vitikainen Paraabelin esityksestä “Millainen on elämä?”

Kuva: Ari Vitikainen Paraabelin esityksestä “Millainen on elämä?”

Näytelmien kirjoittaminen on kunniallisin tapa puhua itsensä kanssa ristiin.

Tom Stoppard

On sanottu, että kirjoittaja tekee kaikki tekstinsä lukemiensa kirjojen pohjalta. Niinpä eritasoisia intertekstuaalisia ja kulttuurisia viittauksia tulee näytelmiinkin melko runsaasti. Osa näistä viittauksista on suorempia lainauksia, osa jollain tavalla lähteistään inspiroituneita  ja osa suodattunut niin paksun kulttuurin kerroksen läpi, ettei kaikkia itsekään huomaa.

Kun esitys on lopulta saanut muotonsa, on mielenkiintoista miettiä, millaisista aineksista näytelmän ”huttu” keitettiin. Miksi kaikesta materiaalista ja pohdinnasta suodattui mukaan juuri tällaiset viitteet ja millaiseen laajempaan kontekstiin se sijoittaa näytelmän? Yksikään teos ei synny eikä elä tyhjiössä, vaan tulkitsee muuta kulttuuria tekijöidensä ja kokijoidensa kautta. Erilaiset viittaukset kiinnittävät teoksen historialliseen jatkumoon, ajankohtaisiin ilmiöihin ja keskusteluun sekä luovat siltoja teoksen fiktiivisen maailman ja todellisuuden välillä.

Monet viittauksista ovat tietysti mukana täysin tarkoituksella. Jotkut ovat vain hauskoja tai muuten nokkelia linkkejä reaalimaailmaan tai muuhun kulttuuriin, osa tuo mukanaan tulkinnan viitekehyksen, joka auttaa ymmärtämään teoksen teemoja. Viittausten kautta voi myös kommunikoida nopeasti asioita, koska ne herättävät katsojassa eloon valmiita mielikuvia. Osa viittauksista on mukana tiedostamatta, koska itsekin kuuluu osaksi sitä kulttuuria, jota tuottaa. Nämä erilaiset viittaukset muodostavat tekstille rihmaston, josta se kasvaa ja kukoistaa ja jonka avulla se kiinnittyy ympäröivään maailmaan.

Jos tarkastelee esimerkiksi Paraabelin näytelmää “Olipa kerran puu”, niin siitä on löytyy eritasoisia viittauksia useamman vuosituhannen aikajanalta ja hyvin erilaisista lähteistä. Yleisö tuntui tunnistavan useimmiten ainakin Cheekin lainaukset ja vihjailut “Harakka huttua keittää” -runosta. Jotkut osasivat erotella kohtausten juuret Raamatun eri kirjoihin – Esterin, Danielin ja Jobin kirjoihin. Muutamille ehkä Uuno Kailaan runo oli tuttu. Satiirirunoilija Juvenaliksen ”leipää ja sirkushuveja” saattaa olla jo niin kulunut sanonta, että sen alkuperää ei edes mieti. Samalta runoilijalta todennäköisesti peräisin myös toinen tarkkasilmäinen huomio ”kuka valvoo valvojia?”, jota ei nyt tässä näytelmässä kuultu, vaikka teos valtaa ja vastuuta käsitteleekin.

Näiden lisäksi mukana on tietoisia viittauksia ainakin Liisaan Ihmemaassa, Shakespearen Henrik V:een, Ahmed Ahneen seikkailuihin, Emma Salokosken Dalai lama -kappaleeseen, Star Warsiin, KiVa-henkiseen kasvatukseen ja Huippumalli haussa -ohjelmaan. Mm. tällaisista aineksista keittyi “Olipa kerran puu”, mukana saattaa olla muutakin.

Lopuksi vielä katkelma Pentti Saarikosken runosta, kokoelmasta Tanssiinkutsu:

kun löydän sienen en ota vain lakkia
otan myös varren ja tyven
ja rihmastonkin haluan mukaan
vaikka se olisikin lyhytnäköistä ja tyhmää
mutta runon pitää olla kokonainen kasvi eikä pelkkä itiöemä
hyvä runoilija ei tee runoja vaan etsii ne