Avainsana-arkisto: teatteri

Palvelijana toisten edessä

En aina tule tajunneeksi, millainen harvinainen etuoikeus on saada esiintyä: olla muiden edessä ja sanoa sanottavani. Näyttämö on minun arkeni ja elementtini, vaikka adrenaliininhuuruinen, niin turvallinen omassa turvattomuudessaan. Olen viettänyt siellä ison osan elämästäni. Lavalla tiedän, minkälaista epävarmuutta kohtaan: näyttämön epävarmuus on luovaa kaaosta, joka synnyttää kaunetta. Se jännittää ja pitää hereillä, mutta ei valvota ja pelota.

Tarinateatteri on yleisön kanssa yhdessä syntyvää soveltavaa teatteria, jossa yleisön omat tarinat tehdään eläviksi näyttelijöiden ja muusikon toimesta erilaisten improvisaatiotekniikoiden avulla. Toimin näissä esityksissä usein ohjaajana ja olen päässyt näyttämöllistämään mm. lähetystyöntekijöiden, kätilöiden ja rauhanturvaajien kokemuksia – kaikki ihmisiä, jotka ovat monin verroin kovempia tyyppejä kuin minä. Niissä tilanteissa olen jäänyt mykäksi sen edessä, että minulla olisi oikeus olla heidän edessään ja sanoa mitään. Huokailen Herralle kuin Mooses, mikä minä olen menemään ja kuka minä olen käskemään näyttelijöitä tekemään.

Erään esityksen jälkeen minulta kysyttiin ns. tiesinkö kuka yksi tarinankertojista oli. Paikalla olleet ministerit tunnistin, mutta tämä pitkän linjan valtionjohtaja oli minulle tuntematon. Valitettavasti en myöskään tunne maailmanhistorian yksityiskohtia 1970-luvulta (Anteeksi, vaari!). Minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta niihin ja olen näennäisesti yksinkertaisesti aika pulassa.
Tietämättömyyteen sisältyy kuitenkin suuri siunaus ja mahdollisuus: Kun aihepiiri on vieras ja minulta puuttuu konteksti ja lokero, johon laittaa kuulemani, jää jäljelle oikeasti vain ihminen ja hänen tarinansa. On ajateltava avoimesti ja kysyttävä lisää tarkasti, jotta pystymme tekemään tarinasta lavalle jotakin. Kertojaa on pakko kunnioittaa, koska jos säädän omiani, ei minun ole syytä eikä järkeä tehdä sitä mitä teen. Minä häviän, jäljelle jää toisen elämä. Se on vaativa, mutta vapauttava palvelutehtävä.

Näillä tarinateatteriyleisöillä on kullakin ollut paljon yhteistä keskenään. Sama kutsumus, samat voitot, tappiot ja samat haavat. Ikävä kyllä yhteistä on myös kokemus, että kukaan muu ei ymmärrä. Kenellekään muulle ei voi puhua, koska muut eivät tajua sitä todellisuutta, jossa he elävät. Minäkin olen yksityiselämässäni osallistunut pariinkin vertaistukiryhmään, jossa olemme tukeneet toisiamme lähinnä siinä, että ei ole ketään, joka tukisi meitä. On hienoa tukea vertaistaan, mutta on myös surullista, että ei ole ketään muuta, joka auttaa. Ketään, joka ymmärtää. Ketään, joka tunnustaa.

Jokin vika on tässä maailmassa, kun olemme niin sokeita toistemme kivulle. Minä en tahdo olla sitä. Kun katson silmiin ihmistä, joka kertoo, ettei voinut matkustaa tuhansien kilometrien päästä sairaan lapsensa luo tehtäväni ei ole kyseenalaistaa hänen kokemustaan tai tekemisiään. Tehtäväni on kysyä miltä se sinusta tuntuu ja tehdä kokemus näkyväksi, jotta voimme kantaa kuorman yhdessä.

En tahdo olla ihmisten edessä siksi, että tahtoisin toisten näkevän minut. Tahdon olla palvelemassa taiteellani toisia ja synnyttämässä sanoja näistä tarinoista lihaksi. Tahdon iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa. Samalla saan lahjan: näen maailman moninkerroin kun näen sen toisten ihmisten kautta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Jokainen on Luojan kuva

Uutta etsimässä

Uutta etsimässä

Minun vereni on aina vetänyt lavalle. Esiintymiskokemusta on karttunut kaksivuotiaasta alkaen tanssin, musiikin ja teatterin parissa. Niinpä aikanaan hain ja pääsin opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi (amk), joka sisältää taiteellisen ja pedagogisen näkökulman esittävään taiteeseen. Näyttelijänä toimiminen oli teatteria, jonka opiskelun aloittaessani tunsin ja tiesin. Taide oli minulle tärkein, opettajaksi en ainakaan ryhtyisi. Sehän olisi tylsä valinta luokanopettajien lapselta!

Vähänpä tiesin. En varmasti ole ainoa, joka on halunnut rajoittaa tekemisiään siksi, että on ennakkoluuloinen itseään kohtaan, vaikka Jumalan suunnitelmia meidän suhteemme olisi enemmän kuin voimme laskea.

Tupla, ei kuittia

Oli aluksi vaikea hahmottaa, miten kaksi erillistä työalaa – teatteritaide ja kasvatus – voivat yhdistyä ja itseasiassa synnyttää lukemattomia uusia muotoja ja näkymiä sisällensä. On ihmisen aivoille taloudellista luokitella asioita nopeasti ja tahtoisimme usein löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Tuhlasin kauan aikaa sen pohtimiseen, voinko olla taiteilija, jos olen opettaja tai opettaja, jos olen taiteilija.

Jumala – Luoja – oli kuitenkin omaa nuorta mieltäni luovempi valmistaessaan minut. Minun ei tarvitse olla “joko – tai”, vaan voin olla “sekä – että”, ja montaa asiaa samaan aikaan. Opintoni tarjosivat minulle rakennuspalikat kaksoisidentiteettiä ja moniosaista kompetenssia varten. Kun pääsin näyttelemisen lisäksi ohjaamaan ja opettamaan oli minulla lopulta olo kuin kalalla vedessä.

Soveltava teatteri ja pedagogisen elementin sisältävä työskentely avasivat minulle aivan uusia ovia. Kyse ei ollut pelkästään produktion tuottamisesta tai taitojen ja valmiuksien siirtämisestä tietynlaisten harjoitteiden avulla, vaan kokonaisvaltaisesta ja syvällisestä prosessista – muuttumisesta ihmisenä. Huomasin, että fiktion ei tarvitse olla vain yhdenmuotoinen ja että se voi syntyä missä tahansa paikassa, kenen tahansa välillä ja vaikuttaa meissä tuntemista ja tietämistä jokaisen solumme sopukassa. Yhdessä toimimalla ja heittäytymällä syntyy mahdollisuuksien tila, jossa voidaan tarkastella ja luoda uusia merkityksiä.

Minulle näyttäytyi uudenlainen ulottuvuus siihen, mitä on olla ihminen ja tapa pohtia siihen liittyviä kysymyksiä. On hämmästyttävää kuinka tunteemme, älymme, kehomme ja henkemme kietoutuvat yhteen ja miten tämä suuri ihme kurottaa kohti toisia samanlaisia. Kuinka sydämessämme asuu aavistus, että on olemassa jotakin enemmän kuin se mitä mittaamme silmillämme. Miten koko ajan löydetään ja luodaan uutta. Ettekö huomaa?

Uutta elämää

Teatteri sen kaikkine sovelluksineen antaa minulle vastauksia siihen, kuinka navigoida elämän läpi yhdessä. Kun sanon yhdessä, tarkoitan kaikkia ihmisiä, jotka olen saanut työssäni pian vuosikymmenen aikana kohdata. Jokaisessa heissä vauvasta vaariin hehkuu luovuuden kipinä eikä se riipu siitä ovatko he tehneet juuri teatteria aiemmin vai eivät. Jokainen heistä on osaltaan muuttanut myös minua.

Luovuudessaan ihminen on kuva Luojasta. Meidän tulee käyttää se potentiaali ja tehdä uutta – synnyttää hyvää muutosta – jotta maailmakin muuttuu. “Kun tekee uutta niin ei voi aina onnistua,” totesi kerran yllätetty katuteatterikatsoja kun hänen oli vaikea hyväksyä uutta. Ehkä joku joskus muulloinkin on kokenut samoin. Uudistumiseen suostuminen voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, mutta se on lopulta ainoa vaihtoehtomme niin yksilöinä kuin maailmanlaajuisena luomakuntana. Jumala on siinäkin meidän kanssamme. Hän ei lakkaa luomasta uutta.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa.

Keskustelin Turkasta

Stereotyyppinen kuva teatteri-ihmisestä

Stereotyyppinen kuva teatteri-ihmisestä

Ovela ilme tuli miehen kasvoille, hän kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Teetkös sinä sellaista turkkalaista teatteria?”

Tällaisia keskustelunaloituksia tulee melko usein. Kummallisuus on kiehtovaa ja kun puhutaan suomalaisesta teatterista, niin Turkka edustaa sitä hyvin. Tai käsitystä teatterista ylipäätään. Joskus tästä lähtee ihan hyvä keskustelu vallankäytöstä, vastuusta, jälkiturkkalaisesta traumasta, luottamuksesta, taiteilijaneromyytin vaarallisuudesta tai ihmisyydestä.

Monesti kuitenkin teatteri on pelottava sana. Kun teatteri mainitaan, niin osa ihmisistä jo sulkee korvansa. He eivät koe kuuluvansa niinsanottuihin teatteri-ihmisiin, joten kaikki mitä sanotaan sen jälkeen koskee jotakuta muuta. Teatterin tekeminen koetaan erikoisihmisten kummallisuutena ilman kosketusta arkipäiväiseen elämään.

Tämänkertainen Turkasta alkanut keskustelumme oli hyvä ja tärkeä. Keskustelua lopetellessa mies jatkoi: ”No mutta kaikkienhan pitäisi tehdä teatteria, kun tuosta on hyötyä koko elämään”.

Rakkaudesta ja teatterista

Kuva: Paraabelin Kuudes päivä -esityksen traileri, Antti Vuori

Kuva: Paraabelin Kuudes päivä -esityksen traileri, Antti Vuori

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.

Kristus ei ole siinä, että määritän taiteeni sisällön kristityille kelpaavaksi. Sanomalla sitä kristilliseksi en korota Kristusta vaan markkinoin itseäni. Tämä on sopivaa, ostakaa, ostakaa!

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Neljättä teatterilinjaansa käyvä opiskelija sanoi, että Suomen Raamattuopiston Teatterilinja on ensimmäinen, jossa tuntuu, että hänestä välitetään ihmisenä. Siinä on Kristus.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Kristus on siinä, että minä rakastan, koska minua on rakastettu. Siinä, että minä tulen Kristuksen kaltaiseksi. Luoja tietää, että se ei tapahdu omassa voimassani. Mutta siihen meidät on kutsuttu.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

En minä, vaan Kristus minussa.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.


Kirjoitus on julkaistu myös Seurakuntalainen.fi-palvelussa:
https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/rakkaudestajateatterista/

Siunattu teatterintekijä

image10

Ensimmäisen teatterilinjaopetusvuoden jälkeen minulta on kysytty jo monesti, että miten vuosi meni. Useimmiten olen hetken mietinnän jälkeen vastannut, että ainakin se oli intensiivistä hyvällä tavalla. Joskus olen lisännyt, että oikeastaan vuosi meni myös jollain tapaa suunnitellusti, vaikka tarjosi sitten lopulta myös paljon enemmän.

Teksti lukuvuoteen mahtuneesta teatterista, ihmisistä tai ajatuksista pyöri mielessäni pitkään, mutta ei saanut kunnollista muotoaan opetustuntien lomassa. Nyt on tässä pari kuukautta mennyt miettiessä ja erilaisissa paperihommissa varsinaisen luokkatyöskentelyn loputtua ja ajatukset alkavat muotoutua tekstiksi.

Intensiivinen vuosi oli –  teatterilinjan elämä tuntui ehkä jollain tapaa perheeltä, jolla on yhteinen työ, arki ja juhla kaikkine sävyineen. Suunnitellustikin vuosi tosiaan meni. Tai ehkä se vastasi niihin melko suuriin odotuksiin, mitä itsellä oli täyspäiväisestä teatteriopetuksesta. Ajatus ja suunnitelmia tämänkaltaisesta linjasta oli ollut olemassa jo pidempään, ja nyt oli oikeastaan vain aika tehdä siitä totta. Suunnitelmat muuttuivat eläväksi ja kehittyväksi opintolinjaksi, kun asiat todella tapahtuivat ja opiskelijat, opettajat, opiston henkilökunta ja muut kanssaeläjät jakoivat yhteistä tilaa, näkyä ja työtä.

Lukuvuosi alkoi tehtäväänsiunaamisella. Teatterilinjan aloittaminen oli saanut vahvistuksen vain muutama päivä aikaisemmin ja sitten kaikki eteni varsin nopeasti – tilat kuntoon, sähköpostit, ohjeistukset, välineistön hankinta ja vuokraus, jaksosuunnitelmat ja ensimmäisten viikkojen lukujärjestykset. Siunaus sinällään oli hämmentävä kokemus. En tiedä montaakaan täyspäiväiseen teatterityöhön siunattua tekijää, joten oli jo sinällään erityistä olla tässä työssä seurakunnan ja siunauksen kannattelemana. Tuo hetki oli jollain tapaa myös uusi avaus. Teatteria on valitettavasti tottunut selittelemään, puolustamaan, ajamaan pioneerihengessä uusiin paikkoihin ja tekemään rautalankamalleja ihmisyyden ja uskon tutkimuksen löydöistä perustellakseen olemassaoloaan. Tuntui tärkeältä, että nyt saattaisi olla hetken aikaa mahdollisuus toimia niin, että teatterille on tuki ja lupa.

Joskus noin puolen tuhannen opetustunnin jälkeen aika linjalla siihen asti tuntui saavutukselta. Olimme ehtineet sukeltaa teatterin maailmaan monesta näkökulmasta ja löytäneet merkityksellisiä kokonaisuuksia. Vähän kerrallaan alkoi kuitenkin tuntua enemmän siltä, että tietojen ja taitojen opettamisen sijaan on kyse yhteyden ja merkityksen löytymisestä, yhteiseen muuttumiseen suostumisesta.

Kokemuksen myötä on kertynyt tietoja ja käytäntöjä, harjoituksia, temppuja ja valmiita sanoituksia teatterin ja ihmisyyden ilmiöille, totuttanut kehonsa ja mielensä notkeaksi tarvittavaan työhön, mutta pohjimmiltaan on kysymys joka kerta uudelleen siitä, että löytävätkö nämä ihmiset keskenään riittävän yhteyden, jotain merkityksellistä ja voiko kokemuksen jakaa muiden kanssa. Vuoden edetessä tuntui jatkuvasti vähemmän opettajalta, enemmän vain siunatulta. Paljon on kiitollisuutta, jota ei oikein osaa ilmaista muuten, kuin luottavaisella hengityksellä. Ehkä tämä linja oli sitten osa omia sommitelmia suurempaa suunnitelmaa.

Nähtäväksi jää miten linja tästä jatkuu. Mielelläni tätä työtä tekisin. Haku seuraavalle vuodelle on auki osoitteessa www.teatterilinja.fi.

 

Jumalan valtakunnan pizzaa

pizzaJoskus kauan sitten keskustelin ensimmäistä kauttaan työskentelevän lähetystyöntekijän kanssa, joka kantoi puolileikillään syyllisyyttä perheelleen vapaapäivänä ostamistaan pizzoista, koska hänen palkkansa maksettiin käytännössä lähettäjien tuella. Samalla, kun hän istui sohvalla ahmimassa juustoista pizzaa, kummitteli hänen mielessään se kansaneläkkeellä kituuttava leskimummo, joka antoi viimeisen roponsa kolehtiin, että lähettiperhe saattaisi tehdä Jumalan valtakunnan työtä kaukaisessa maassa.

Pizza oli hyvää, mutta sen syöminen tuntui jotenkin huijaamiselta, koska sitä oli hankalaa perustella välttämättömänä tai pyhänä. Niinpä lähetti koetti keksiä sellaisia perusteluja pizzan syömiselle, jotka hän itse voisi hyväksyä ja jotka vastaisivat niihin odotuksiin, joita hän koki tehtäväänsä siunattuna lähettinä.

Pizza ei siis saanut olla pelkästään hyvää, vaan sen täytyi olla ainakin tarpeellista. Esimerkiksi, että jaksaa tehdä töitä tai että perhe (aina kelpo perustelu) kaipasi jotain turvallista ja mukavaa suuresti muuttuneiden olosuhteiden keskellä. Ja muuten – jos näitä pizzoja ei lasketa – hän toimi tietysti vastuullisesti ja kohtuudella kaikessa arjessaan.

Nämä ovat toki myös hyviä asioita, mutta kutsumus näyttäytyi tälle lähetille lähinnä työn ja kieltäymyksen kautta. Kaikki asiat, joita ei voinut suoraviivaisesti perustella julistustehtävällä, olivat ainakin jonkin verran epäilyttäviä – ja pizzan syöminen oli vielä henkilökohtaisesti mukavaa, joten se saattoi olla erityisen turhaa. Tehtävähän oli julistaa, eikä syödä pizzaa.

Lähetin kokemuksesta heijastui, että kutsua ei ollutkaan saanut ihminen, vaan ainoastaan hänen työnsä ja suorittamisensa. Arvioimme asioiden ja itsemme hyödyllisyyttä perustuen niihin arvoihin, joihin todella uskomme. Varsin usein perusteet löytyvät saavutuksistamme tai tuottamastamme hyödystä – määrästä, tehokkuudesta, rahasta, terveydestä, työn laajuudesta tai uhrautumisestamme. Jumala ei kuitenkaan toimi näin. Hän kutsuu kokonaisia ihmisiä, ei pelkästään heidän koulutustaan, tehtäväänsä tai jotain muuta, mitä itse pidämme pyhänä tai ajattelemme Jumalalle kelpaavaksi. Kutsu koskee ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kutsuja itse pyhittää ihmisen ja hänen monenkirjavan elämänsä – ei pelkästään jotain kapeaa osa-aluetta, joka vastaa odotuksia tai on helposti perusteltavissa.

Voimme ehkä suhtautua hieman huvittuneesti ja armollisesti lähettiin ja hänen pizzoihinsa, mutta samankaltainen ajattelu ja odotukset kohdistuvat monesti myös teatterintekemiseen. Varsinkin jollain tapaa kristilliseen kontekstiin liitettynä teatteri voi harvoin vain olla olemassa. Sen pitää kertoa, tarkoittaa, julistaa, luoda toivoa, puolustaa arvoja tai muuten perustella hyödyllisyytensä ja olemassaolonsa. Muussa tapauksessa teatteri muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, hieman turhaksi tai joksikin, jota arvioidaan vain sanomansa kautta. Mikä on siis pizzan sanoma?

Pizzan sanoma on olla vilpitön ja kokonainen suhteessaan Jumalaan ja tekemisiinsä jokaisena päivänä. Syödä pizza tai tehdä sellaista teatteria, joka on vilpitöntä ja vapaata. Emme voi valita elämästämme vain parhaita paloja ja esitellä niitä Jumalalle kelpaavana tai vastaavasti pusertaa itse itsestämme kiitollisuutta, rakkautta ja iloa, jos se ei vastaa kokemustamme.

Välillä taitavatkin näyttelijät – ja ehkä juuri he – sortuvat esittämään tavallaan kaksinkertaista roolia, jos vastanäyttelijä ei käyttäydy odotetusti. Sen sijaan, että näyttelijä reagoisi vilpittömästi siihen, millainen toinen todella on ja mitä tapahtuu, niin hän saattaa oman roolinsa lisäksi päätyä esittämään vielä niinkuin toinen käyttäytyisi “normaalisti”. Tällöin varsinainen työ ei enää perustu sille mikä on totta, vaan itse luodulle illuusiolle tilanteesta “niinkuin sen pitäisi mennä”. Tämä on kuitenkin teennäisen oloista ja läpinäkyvää yleensä kaikille muille, paitsi tekijälle itselleen.

Toimimme joskus samoin suhteessamme Jumalaan. Sen sijaan, että huomioisimme, mitä hän todella sanoo, mitä tapahtuu ja mitä koemme, niin päädymme esittämään niinkuin Jumala käyttäytyisi tavalla, jonka olemme hänelle rajanneet ja suorittamaan omaa osuuttamme siinä samalla. Olemme päättäneet, mikä on “normaalia” Jumalalle ja uskomme tietävämme miten asioiden pitäisi toimia. Tämäkin on läpinäkyvää sekä Jumalalle, että usein myös muille. Psalmien kirjoittajat eivät sortuneet tällaiseen Jumalalle esittämiseen, vaan kirjoittivat vilpittömästi sen, mikä oli heille totta siinä hetkessä suhteessaan Jumalaan. Hyvät ja huonot päivät, ilot ja surut, voitokkaat hetket ja ne hetket, kun Jumala ei toimi odotetusti. Kaikki, sellaisena kuin se on – joskus perus mikropizza, joskus fantasiaa tuplajuustolla.

Ohjaamisen ohjenuoria

"Ei epävarmuudesta tarvitsee päästää irti. Sen voi vaan antaa olla." - luottamusta näytelmässä "Kuudes päivä"

”Ei epävarmuudesta tarvitsee päästää irti. Sen voi vaan antaa olla.” – luottamusta näytelmässä ”Kuudes päivä”

Yhdessä tehtävä taiteellinen työ – kuten teatteri – perustuu luottamukseen. Luottamusta tarvitaan, osoitetaan ja rakennetaan. Työlle voidaan – ja tulee – määritellä ulkoisia raameja, sopimuksia ja käytäntöjä, jotka auttavat tuon luottamuksen rakentamisessa, turvallisuuden valvonnassa ja määrittelevät toimintaa tilanteissa, joissa kaikki ei mene hyvin. Ilman yhteistä ymmärrystä työstä ja päämääristä, raamit jäävät kuitenkin raameiksi ilman sisältöä. Päämäärän tulisi olla kohti yhteyttä, jota ilman tekeminen muuttuu suorittamiseksi, luottamus kärsii ja luovuus hiipuu.

Miten siis voit rakentaa ohjaajana luottamusta ja työtapoja, jotka lisäävät turvallisuutta, avoimuutta ja mahdollistavat yhdessä vaikka mitä? Asian voisi tiivistää vaikka Raamatun rakkauden kaksoiskäskyyn: “rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi” – tai Googlen “don’t be evil” -sloganiin. Perimmältään ohjaamisessa on kyse kunnollisena ihmisenä toimimisesta, joka auttaa muita tekemään parhaansa yhteisen päämäärän eteen. Joskus näitä tiivistyksiä on kuitenkin syytä avata hieman joten tässä 18 kohdan lista muutamia käytännön lähtökohtia ohjaamiseen luottamustaherättävässä ympäristössä. Osa on tehtävissä helposti ja osa vaatii ajoittain enemmän itsetutkiskelua. Varsin usein ohjaaja on myös jollain tapaa auktoriteetti, vaikkei hänellä olisikaan organisaatiossa esimiesasemaa, joten useat kohdat liittyvät johtamiseen ja ihmisten kanssa toimimiseen yleensä.

  1. Ole riittävästi perillä ja noudata lakia, sopimuksia ja muita sitoomuksia, joita projektiin liittyy.
  2. Lain ja asetuksien lisäksi inhimillisyys ja toisen kokemuksen kunnioitus ovat tavoiteltavia hyveitä. Huolehdi tekijöistäsi, niin he panostavat enemmän tehdessään.
  3. Noudata ainakin peruskäytöstapoja: ei lyödä, potkita, syljetä tai muutenkaan loukata muiden fyysistä koskemattomuutta. Älä myöskään hauku, kuittaile passiivisagressiivisesti tai rähjää työtovereillesi. Tervehtimiset ja perushuomioimiset, kiitos, anteeksi, ole hyvä jne toimivat myös.
  4. Valitse avoimuuteen perustuvat työtavat. Kerro ja perustele mitä, miten ja miksi tehdään. Tarvittaessa voi korjata.
  5. Opettele sanoittamaan visiotasi ja kommunikoimaan sitä muulle työryhmälle. Se ei vähennä sen taianomaisuutta, mutta tällöin voi yhdessä inspiroitua ja miettiä, miten mahdolliset haasteet ratkaistaan ja koko ryhmä voi toimia kohti yhteistä tavoitetta. Osana taiteilijan työtä on tehdä sisäinen maailma ymmärrettäväksi ja koettavaksi, joten se vaiva kannattaa nähdä.
  6. Kuuntele työryhmää ja heidän ammattitaitoisia ja henkilökohtaisia mielipiteitään. Mahdollisuuksien mukaan pidä mukana myös hänet, joka uskaltaa olla kanssasi eri mieltä, niin joudut ainakin perustelemaan ratkaisusi.
  7. Jos et tiedä mitä olet tekemässä, niin kerro sekin työryhmälle, mieti tai kysy vaikka neuvoa.
  8. Sano mitä olet tekemässä ja tee mitä sanot.
  9. Pidä mahdollisena sitä, että voit olla väärässä. Se tarkoittaa, että voi myös vielä kehittyä. Jos löytyy perustellusti parempi tapa toimia, niin sen voi ottaa käyttöön. Kuka tahansa kehittyvä ohjaaja menee jossain vaiheessa paikoilleen jämähtäneen ohi.
  10. Kun menee pieleen, niin myönnä oma vastuusi joka vallan myötä on, pyydä anteeksi ja muuta toimintaasi. Loppu on selittelyä, jolla voi ymmärtää itseään ja avautua aiheesta ystävälle tai terapeutille.
  11. Pyri kohti parempaa taidetta siten, että ihmiset, jotka tekevät sitä kanssasi haluavat niin tehdä jatkossakin.
  12. Pidä omat henkilökohtaiset ja ammatilliset rajasi. Muut eivät ole vastuussa sinun käytöksestäsi tai sen rajaamisesta. Tämä pätee myös toisin päin, eli ohjaajan ei kuulu olla työryhmän terapeutti, vaikka tekemisen kokemus voikin olla voimaannuttava.
  13. Jos tiedät, että sinulla on vaikutusvaltaa lähelläsi oleviin ihmisiin, niin käytä sitä lempeästi ja sovitusti. Kädenpuristuksessakaan ei ole tarkoitus murskata toisen kättä, vaikka omat rahkeet riittäisivätkin.
  14. Mieti ajoittain, että voiko sinulle sanoa ”ei” ilman seurauksia, vai seuraako siitä manipulointia, painostusta, uhriutumista, uhkailua, pahan puhumista, leimaamista tai esimerkiksi työmahdollisuuksien huononeminen?
  15. Jos huomaat, että olet pelätty tai muuten sellaisessa valta-asemassa, että kaikki eivät uskalla sinulle puhua suoraan, niin pyri purkamaan tällaisia asetelmia vaikka jakamalla valtaa ja vastuuta vapaaehtoisesti.
  16. Koeta huomioida palaute – sen antaminen on luottamuksenosoitus, että sinusta ajatellaan hyvää ja uskotaan siihen, että muutos voi tapahtua. Oleta, että kokemus on totta, vaikka se johtuisikin muista asioista kuin sinusta.
  17. Pidä huolta itsestäsi. Rikkinäisenä, väsyneenä tai terapian tarpeessa ohjaaminen ei ole parhaimmillaan. Elämä kuitenkin on keskeneräistä, joten armollisuus myös itseä kohtaan auttaa myös ymmärtämään toisia.
  18. Jos olet järkyttynyt jostain aiheesta, käsittele asia ennen kuin siirrät järkytystä eteenpäin.

Taiteellinen vapaus

art2
Vapaus ja taide ovat teemoja, joista tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia tasoja. Näitä molempia on sivuttu useasti myös tässä blogissa mm. sensuurin (Ettei nyt vaan satu), taiteilijan profeetallisen tehtävän (Älä ole sylikoira), taiteilijan olemuksen (Näyttelijän näköinen) ja vapauttavan leikin (Play) näkökulmasta. Niinpä lienee aika kirjoittaa myös varsinaisesti taiteellisesta vapaudesta. Törmäämme tuohon sanapariin valitettavasti useimmiten silloin, kun taiteilija ei halua selittää tekemiään ratkaisuja tai toivoo välttävänsä niiden mukana tulevaa vastuuta perustella toimintaansa. Niinpä taiteellinen vapaus nähdäänkin monesti huonossa valossa, ja siihen voi syystäkin liittyä silmien pyörittelyä älyttömyyksille. Selittämättömyys ja älyttömyys ovat toki myös olennaisen tärkeitä taiteessa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä taiteilijan vapauteen ja sen myötä tulevaan vastuuseen.

Huolimatta huonosta maineestaan, on taiteellinen vapaus yksi merkittäviä demokraattisesti toimivan yhteiskunnan ja taiteen tekemisen perusteita. Tämä on huomioitu myös Suomen perustuslaissa, johon taiteellinen vapaus on kirjattu näin:

”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” (16.3§).

Taiteella on tehtävänsä yhteiskunnallisena peilinä, jonka autonomisuutta ei ole varaa menettää. Taide tutkii, kommentoi, muistuttaa, tarttuu tabuihin, eheyttää, tulkitsee, paljastaa ja näyttää sen, mitä on ollut ja mitä voisi olla. Taiteen vapaudella on haluttu taata, että tämä peilin kuva pysyy kirkkaana, eikä vääristy ulkopuolisesta ohjauksesta. Taiteen vapautta on lisäksi oikeus ensinnäkin tehdä taidetta, toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, valita teoksen muoto ja toteutustapa sekä yhteiskunnallisella tasolla riittävän tasaisesti jakautuneet mahdollisuudet tehdä taidetta. Arkisesti taiteellista vapautta on muodostaa oma tulkinta ilmiöstä tai ajatuksesta.

Lainsäädännössä määritellään paljon muitakin oikeuksia ja rajoituksia, jotka voivat olla ristiriidassa taiteellisen vapauden kanssa. Tällaisten erilaisten oikeuksien kohdatessa niitä voidaan ratkoa yksittäin. Pääsääntöisesti oman vapauden rajat tulevat vastaan siinä, missä toisen alkavat.

Taiteilijan vastuu?

Taiteen vapaus on siis merkittävä, lakiin kirjattu ja voimakas elementti taiteessa ja yhteiskunnassa. Lainsäädäntö antaa karkeat puitteet sille, mikä on yhteiskunnassamme hyväksyttävää ja mikä ei. Monissa tapauksissa asian laillisuus ei kuitenkaan takaa, että se olisi moraalisesti oikein tai että eri osapuolet tulisivat riittävästi huomioiduksi. Kaikki mitä ei ole erikseen kielletty, ei välttämättä ole hyväksi.

Joskus taiteella loukkaaminen voi olla perusteltua ja tämä on myös osa taiteen perustehtävää. Tai oikeastaan niin, että jos tehdään taidetta tärkeistä asioita, niin jossain vaiheessa joku loukkaantuu kuitenkin. Taiteellista vapautta on tehdä niin ja taiteellista vastuuta käyttää tuota vapautta rakentavasti sekä tarvittaessa perustella ratkaisunsa. Taiteellisella vapaudella ei kuitenkaan pitäisi perustella mitä tahansa käytöstä tai toimintaa. On eri asia, että joku loukkaantuu tekemästäsi taiteesta, satiiri osuu maaliinsa tai teos herättää ajatusprosessin kokijassaan, kuin että joku loukkaantuu vaikka huonoista toimintatavoista, työryhmän kohtelusta, käytöstavoista tai muusta taiteen ulkopuolisesta toiminnasta.

Taide itsessään voi olla haastavaa tai provosoivaakin sekä yleisölle että tekijöille, mutta taiteen konteksti sinällään ei pyhitä kaikkia keinoja sen tekemisessä tai siihen liittyvässä tuotannossa. Taiteellinen vapaus ei siis koske esimerkiksi näyttelijöiden tai muun työryhmän huonoa kohtelua. Valitettavasti ohjaajilta – varsinkin kuuluisilta – voidaan sietää täysin kohtuutontakin käytöstä (2) tai tuotannolta huonoja olosuhteita taiteellisen vapauden nimissä. Joskus tällaisia piirteitä ja näyttelijän äärimmäistä alistumista myös ihannoidaan taiteilijamyytin osana. Huonoa käytöstä tai toimintatapoja saatetaan joskus myös perustella hyvillä lopputuloksilla tai tehdä huonoista käytännöistä jopa “välttämätön” osa taiteen tekemistä. Huonot toimintatavat ovat kuitenkin huonoja toimintatapoja – myös teatterissa tai elokuvassa.

Vastuuta tulisi mitata samalla mitalla kuin vapauttakin. Taiteilijalla on vastuu tekemästään taiteesta, sen tekotavasta, aiheesta, viittauksista ja tarinoista, osaltaan työryhmästä, yhteistyökumppaneista ja itse taiteen tekemisen prosessista. Millainen siis lopulta on taiteilijan vastuu vapaudestaan? Paavali oli aikoinaan samankaltaisen tilanteen edessä, joka koski taiteen lisäksi koko elämää:

”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” (Gal. 5:13)

Rakkaudesta ja palvelemisesta käsin toimiminen antaa oikeat ohjenuorat myös taiteellisen vapauden käyttämiseen.

Sen seitsemän hyvää syytä tehdä teatteria

teatteria2
Välillä minulta kysytään, mikä sai minut innostumaan teatterista. Syitä alkuinnostukseen oli moniakin, mutta oikeastaan tärkeänä pidän niitä syitä, jotka teatterissa tuntuvat merkityksellisiltä yhä uudestaan.

  1. Teatteri itse

    Teatteri on itsessään hyvä syy tehdä teatteria – useat vuosisatoja tai – tuhansia vanhat traditiot kohtaavat teatterissa jatkuvan nälän ymmärtää lisää, tutkia ihmisyyttä ja maailmaa, jäsentää sitä ja tehdä näkyväksi suoraan ihmiseltä ihmiselle. Teatterin illuusiot, läsnäolo, tarina ja näyttelijöiden vuorovaikutus luovat kohtaamisia, jotka ovat teatterissa ainutlaatuisia.

  2. Teatteri kehittää kykyä toimia empaattisesti

    Toiseuden ja erilaisuuden ymmärtäminen on teatterin ydintä. Hyvää roolisuoritusta on hankala tehdä, jos ei ymmärrä hahmonsa toimintaa tai pidä tärkeänä hänen elämäänsä ja ratkaisujaan. Toisen asemaan asettuminen kehittää tunnetaitoja ja auttaa näkemään oman navan ulkopuolelle. Teatterin kautta voi ymmärtää ihmisen elämän eri puolia ja paikkaamme luomakunnassa. Teatterissa voi tutkia ja kokea turvallisesti elämän parhaimpia ja pahimpia hetkiä. Jostain sieltä löytyy myös se, mikä on meille kaikille yhteistä.

  3. Yhteisöllisyys

    Teatteria harvoin tehdään täysin yksin ja useimmiten kohdataan vähintäänkin yleisöä. Monilahjakkaat yksinpuurtajatkin tarvitsevat toisia. Keith Johnstone onkin todennut, että jos haluaa näyttää hyvältä lavalla, niin kannattaa tehdä kaikkensa, että voisi auttaa siinä jotakin toista. Itsensä unohtaminen luo välittömyyttä ja vilpittömyyttä. Monialainen yhteistyö, toisen ihmisen kohtaaminen ja luottamus luovat pohjaa pyrkiessä kohti yhteistä päämäärää.

  4. Tarinoiden kertominen antaa muodon vaikeillekin asiakokonaisuuksille

    Yhteiskunta polarisoituu herkästi, ihmisiä ja asioita stereotypioidaan nopeasti. Teatteri tarjoaa vastalääkettä ja mahdollisuuden käsitellä asioita monelta puolelta. Uusi esitys voi tiivistää ihmisen kokoiseksi suuriakin määriä sirpaleista tietoa, sävyjä, merkityksiä ja yhteiskunnallista keskustelua. Tarinat ja ihmiskohtalot ovat usein helpommin ymmärrettäviä, kuin kasvottomat tilastot tai sekalainen uutisointi aiheesta, josta ei voi olla edes varma, puhuuko mikään osapuoli totta.

  5. Teatterilla on mahdollista vaikuttaa

    Teatteri on ollut kirottu ja siunattu valtaapitävien vahti jo muinaisista ajoista. Teatteri voi muuttaa yksittäisen ihmisen elämää, vaikuttaa yhteiskunnallisesti, nostaa esiin heitä, kenellä ei ole omaa ääntä, osoittaa tekopyhyyden ja tuoda ymmärrystä sinne, missä sitä kaivataan. Teatterissa voi myös nostaa esille asioita, jotka muuten ovat tabuja.

  6. Teatterissa on mahdollisuus tehdä vaikka mitä

    Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – teatterissa tarvitaan ja on tilaa monenlaiselle osaamiselle. Vaikka rajaisi teatterin erityissovellukset pois, niin arkiseenkin teatteriin mahtuu näyttelijäntyötä, ohjausta, kirjoittamista, rakentamista, askartelua, suunnittelua, puvustusta, maskeerausta, markkinointia, kuvausta, tuottamista, asiantuntijatehtäviä, opettamista, laulua, tanssia ja paljon muuta. Harvoin ehtii tulla tylsää. Monialainen luovuus, yhteistyö ja ammattitaito voi myös synnyttää uusia oivalluksia, jotka muuten jäisivät löytämättä.

  7. Itseilmaisu

    Meillä kaikilla on omat tapamme ilmaista itseämme, kertoa jotakin siitä, mikä on meistä tärkeää, hauskaa, kaunista, viisasta tai muuten hyvä huomioida. Teatteri tarjoaa monipuolisia mahdollisuuksia sekä pysytellä omimman ilmaisun mukavuusalueella että haastaa itseään uusilla tavoilla. Voi iloita yhtälailla omasta näyttelijäntyöstä, kuin siitä, että on saanut vaikka tehdä kappaleen uskottavaa rekvisiittaa näyttelijän avuksi tai auttanut ohjatessaan toista löytämään uuden puolen itsestään. Teatterissa vapaus, leikki ja keksimisen ilo saavat kuplia.

teatteria1
Syitä on varmasti lisää ja se, mitkä niistä ovat kulloinkin tärkeimmät, vaihtelee. Mitkä ovat sinun syysi tehdä teatteria?

Herkät taiteilijat™

hiljaa

On olemassa stereotypia herkistä taiteilijasieluista, enkä taida itsekään olla siitä poikkeus. Ehkä joskus herkkyydelle oli tosiaan tilaa vain esteettisen elämyksen äärellä, onneksi tilanne on pikkuhiljaa muuttumassa. Herkkyyttä ja herkkyydellä voidaan edelleen myös mitätöidä ja siksi olen ehkä vähän varonut suorasanaista tarttumista asiaan yleisesti. Keskustelu on usein myös hankalaa, koska käsite on hyvin monitulkintainen. Jokainen meistä on nimittäin varustettu omanlaisellaan kombolla kyseisen ominaisuuden suhteen. Yritän seuraavassa jäsennellä omaa kokemustani ja ajatuksiani.

Viime vuosina käydyssä herkkyyskeskustelussa provosoi nähdäkseni käsitys, että herkkyydellä oikeutetaan vihamielistä tai tuhoavaa käytöstä. Tämä voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla: Minulla on oikeus käyttäytyä muita kohtaan huonosti, koska olen herkkä tai minun ei tarvitse ottaa vastuuta loukkaavasta toiminnastani, koska toinen on liian herkkä.
Tätä taustaa vasten herkkyys näyttää sekoittuvan välillä synonyymiksi neuroottisuuden temperamenttipiirteelle. Herkkä ihminen voi kuitenkin mielestäni olla yhtä lailla temperamentiltaan joustava ja tunne-elämältään tasapainoinen.

Impulsiivisia, ahdistuneisuuteen taipuvaisia tai tunneilmaisultaan räiskähteleviä ihmisiä etsiytyy toki taiteellisen toiminnan pariin ja ehkä juuri näistä syistä. Teatteri ja draama ovat parantaneet minunkin itsetuntemustani  ja antaneet keinoja elämänhallintaan, taitoja ihmisenä olemiseen ja välineitä tunteiden käsittelemiseen. Minulle herkkyys ei kuitenkaan tarkoita niinkään kontrolloimattomuutta, ympäristön kuormittamista tai kovaäänistä korkeareaktiivisuutta. Kyse on enemmänkin omasta sisäisestä kokemusmaailmastani ja suhteesta itseeni. Muihin ihmisiin koen sen vaikuttavan eniten alttiutena myötätuntoisuuteen, siinä että minun on yleensä helppo tavoittaa toisen ihmisen kokemus.

Ehkä juuri teatterintekeminen lempeässä ja hyväksyvässä ilmapiirissä on auttanut minua piirtämään itseni ääriä ja antanut luvan tarkastella rehellisesti omia rajojani. Teatterissa ja draamatyöskentelyssä ollaan läsnä kokonaisvaltaisesti kaikin aistein ja luodaan myös täysin uusia todellisuuksia ja mahdollisuuksia. Sitä kautta olen voinut tehdä huomioita siitä kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja mitä tarvitsen mitoittaakseni voimani oikein. Minulle herkkyys on tapa prosessoida aistimuksia ja informaatiota perinpohjaisesti. Jonkun toisen mielestä se voi näyttää hitaudelta, pysähtyneisyydeltä tai siltä että en kestäisi paljoa. Minulle se tarkoittaa havainnoimisen hienojakoisuutta ja puhunkin usein herkkyyden synonyyminä hienovireisyydestä.

Minun tapani kasvaa on hitaasti, mutta varmasti. Jonkin asian pitkällisen työstämisen jälkeen koko dynamiikka on hallussani. Tiedän silloin, mitä mikäkin vaihde minulta vaatii ja tiedän myös kuinka pitkälle pääsen milläkin määrällä bensaa. Minulle herkkyys on suuri voimavara. On epätodennäköistä ehtiä mennä aivan kamalasti metsään, kun pienetkin sävyt vaativat huomiota ja tilanne jonkinlaista toimimista. Herkkyys, jonka sallin itselleni, pitää minut uskollisena itselleni. Ei tarvitse sairastaa kovin kauaa kaikkia vapaapäiviään, että tajuaa hiljentää työtahtia. Silloinkin kun en pysty muuttamaan olosuhteita suotuisammiksi, ymmärrän itseäni kuitenkin paremmin ja tilanteen hyväksyminen on helpompaa.

Herkkyys muovaa myös teatterinäkemystäni. Intensiteetissä ei ole kyse mäiskeestä, vaan jännitteestä ja siitä miten huomio on fokusoitu. Mielikuvan tai tunteen välittääkseen ei tarvitse aina huutaa ja huitoa. Itseasiassa sellainen toiminta ilman perustelua ja johdattelua nostaa minussa usein vain suojamuurit pystyyn. Jos haluaa tehdä vaikutuksen näyttämöllä, on turha tulla kekkaloimaan taivaasta annetulla ylästatuksella. Toisena ääripäänä on toisaalta sitten teennäinen alastatusnöyristely, joka pelaa “älkää lyökö lyötyä” -peliä. Kumpikin näistä lähestymistavoista kieltäytyy kommunikaatiosta, vaikuttumisesta ja vaikuttamisesta. Kumpikaan ei asetu aitoon vuoropuheluun ja leikkiin.

Näyttelemisessä ja sen tarvitsemassa läsnäolossa on minulle kyse haavoittuvaiseksi suostumisesta, siitä että antaa jotakin itsestään. Siitä, että uskaltaa katsoa silmästä silmään ei enempänä eikä vähempänä kuin on.

Jokaisella vakavasti otettavalla taitelijalla on aasialaisia vaikutteita ja Hollywood-kuorrutuksestaan huolimatta Karate Kid -elokuva (2010) sanoi sen taistelulajin treeneissä hyvin:

Being still is not the same as doing nothing.

Save