Avainsana-arkisto: tulkinta

Se on monimutkaista

bty

Ajattelu on hankalaa ja siksi annamme välillä jonkun muun tehdä sen puolestamme.

Kohtaamme elämän ilmiöt aiemman tiedon ja opetuksen perusteella ja mitä vähemmän asiasta meillä on varsinaisesti kokemusta, niin sitä enemmän mielipiteemme siitä on muiden sanomisten pohjalla. Tämä on tietysti välttämätöntä, kaikesta ei voi tietää ja ymmärtää kaikkea. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä yrittämästä. Joskus ihmiset tuntuvat muuttuvan “tylsiksi aikuisiksi” siinä vaiheessa, kun he päättävät, että eivät enää opi, kasva tai muutu ja toistelevat sitä itselleen pitääkseen tilanteen sellaisena.

Viestinnässä käytetään tätä ajattelun vaivalloisuutta jopa hyväksi. Ensimmäiset kohtalaisen voimakkaasti ja selkeästi esitetyt ideat jäävät helposti elämään, vaikka myöhemmin osoittautuisivatkin vääriksi. Hyvin tiivistetty ilmaisu, joka on ratkaisevinaan jonkin moniulotteisen ongelman, on helposti toisteltavissa. Tiivistäminen on karsintaa ja joskus se on tehty hyvin tarkoitushakuisesti tai karsitaan niin suuria oksia, että puu kuolee. Pelkkä runko ei ole elävä puu, se on kuollut tukki.

Vielä hankalampaa on varsinaisesti muuttaa ajattelua, koska se vaatii muutosta meissä itsessämme. Olemme tottuneet vanhaan minäämme, siinä olemme siinä vahvoja ja meillä on valmiit vastaukset. Uusi on tuntematonta ja epävarmaa ja siksi se tuntuu hetkellisesti heikkoudelta. Tämä muutos on kuitenkin mahdollinen silloin, kun olemme turvassa ja välitettyjä. Tämän voi muistaa silloinkin, kun kohtaa muita ihmisiä. Ilman välittämistä tiedosta tulee vain kilpailu nokkeluudesta, oman retorisen paremmuuden osoittamista julmassa leikissä, jonka pisteillä paukutellaan henkseleitä. Kun tietoon lisää välittämistä, ymmärrystä ja kokemusta, se voi muuttua viisaudeksi.

Kun kohtaamme aiempaan ajatteluumme sovittamattomia asioita, niin meidän on joko muutettava itseämme tai suljettava tietoisesti silmämme. Silmien sulkeminen on helmpompaa, jos kaikki muutkin tekevät niin. Itsensä muuttamiseen voi kuitenkin tottua. Onhan se aina jossain määrin hapokasta huomata olevansa väärässä tai että ei ole osannut huomioida asiaan liittyviä eri puolia ja sävyjä, mutta toisaalta muu ei oikein tuntuisi enää vilpittömältä tavoitellessa sitä, mikä on totta ja rakkaudellista.

Taiteellinen vapaus

art2
Vapaus ja taide ovat teemoja, joista tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia tasoja. Näitä molempia on sivuttu useasti myös tässä blogissa mm. sensuurin (Ettei nyt vaan satu), taiteilijan profeetallisen tehtävän (Älä ole sylikoira), taiteilijan olemuksen (Näyttelijän näköinen) ja vapauttavan leikin (Play) näkökulmasta. Niinpä lienee aika kirjoittaa myös varsinaisesti taiteellisesta vapaudesta. Törmäämme tuohon sanapariin valitettavasti useimmiten silloin, kun taiteilija ei halua selittää tekemiään ratkaisuja tai toivoo välttävänsä niiden mukana tulevaa vastuuta perustella toimintaansa. Niinpä taiteellinen vapaus nähdäänkin monesti huonossa valossa, ja siihen voi syystäkin liittyä silmien pyörittelyä älyttömyyksille. Selittämättömyys ja älyttömyys ovat toki myös olennaisen tärkeitä taiteessa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä taiteilijan vapauteen ja sen myötä tulevaan vastuuseen.

Huolimatta huonosta maineestaan, on taiteellinen vapaus yksi merkittäviä demokraattisesti toimivan yhteiskunnan ja taiteen tekemisen perusteita. Tämä on huomioitu myös Suomen perustuslaissa, johon taiteellinen vapaus on kirjattu näin:

”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” (16.3§).

Taiteella on tehtävänsä yhteiskunnallisena peilinä, jonka autonomisuutta ei ole varaa menettää. Taide tutkii, kommentoi, muistuttaa, tarttuu tabuihin, eheyttää, tulkitsee, paljastaa ja näyttää sen, mitä on ollut ja mitä voisi olla. Taiteen vapaudella on haluttu taata, että tämä peilin kuva pysyy kirkkaana, eikä vääristy ulkopuolisesta ohjauksesta. Taiteen vapautta on lisäksi oikeus ensinnäkin tehdä taidetta, toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, valita teoksen muoto ja toteutustapa sekä yhteiskunnallisella tasolla riittävän tasaisesti jakautuneet mahdollisuudet tehdä taidetta. Arkisesti taiteellista vapautta on muodostaa oma tulkinta ilmiöstä tai ajatuksesta.

Lainsäädännössä määritellään paljon muitakin oikeuksia ja rajoituksia, jotka voivat olla ristiriidassa taiteellisen vapauden kanssa. Tällaisten erilaisten oikeuksien kohdatessa niitä voidaan ratkoa yksittäin. Pääsääntöisesti oman vapauden rajat tulevat vastaan siinä, missä toisen alkavat.

Taiteilijan vastuu?

Taiteen vapaus on siis merkittävä, lakiin kirjattu ja voimakas elementti taiteessa ja yhteiskunnassa. Lainsäädäntö antaa karkeat puitteet sille, mikä on yhteiskunnassamme hyväksyttävää ja mikä ei. Monissa tapauksissa asian laillisuus ei kuitenkaan takaa, että se olisi moraalisesti oikein tai että eri osapuolet tulisivat riittävästi huomioiduksi. Kaikki mitä ei ole erikseen kielletty, ei välttämättä ole hyväksi.

Joskus taiteella loukkaaminen voi olla perusteltua ja tämä on myös osa taiteen perustehtävää. Tai oikeastaan niin, että jos tehdään taidetta tärkeistä asioita, niin jossain vaiheessa joku loukkaantuu kuitenkin. Taiteellista vapautta on tehdä niin ja taiteellista vastuuta käyttää tuota vapautta rakentavasti sekä tarvittaessa perustella ratkaisunsa. Taiteellisella vapaudella ei kuitenkaan pitäisi perustella mitä tahansa käytöstä tai toimintaa. On eri asia, että joku loukkaantuu tekemästäsi taiteesta, satiiri osuu maaliinsa tai teos herättää ajatusprosessin kokijassaan, kuin että joku loukkaantuu vaikka huonoista toimintatavoista, työryhmän kohtelusta, käytöstavoista tai muusta taiteen ulkopuolisesta toiminnasta.

Taide itsessään voi olla haastavaa tai provosoivaakin sekä yleisölle että tekijöille, mutta taiteen konteksti sinällään ei pyhitä kaikkia keinoja sen tekemisessä tai siihen liittyvässä tuotannossa. Taiteellinen vapaus ei siis koske esimerkiksi näyttelijöiden tai muun työryhmän huonoa kohtelua. Valitettavasti ohjaajilta – varsinkin kuuluisilta – voidaan sietää täysin kohtuutontakin käytöstä (2) tai tuotannolta huonoja olosuhteita taiteellisen vapauden nimissä. Joskus tällaisia piirteitä ja näyttelijän äärimmäistä alistumista myös ihannoidaan taiteilijamyytin osana. Huonoa käytöstä tai toimintatapoja saatetaan joskus myös perustella hyvillä lopputuloksilla tai tehdä huonoista käytännöistä jopa “välttämätön” osa taiteen tekemistä. Huonot toimintatavat ovat kuitenkin huonoja toimintatapoja – myös teatterissa tai elokuvassa.

Vastuuta tulisi mitata samalla mitalla kuin vapauttakin. Taiteilijalla on vastuu tekemästään taiteesta, sen tekotavasta, aiheesta, viittauksista ja tarinoista, osaltaan työryhmästä, yhteistyökumppaneista ja itse taiteen tekemisen prosessista. Millainen siis lopulta on taiteilijan vastuu vapaudestaan? Paavali oli aikoinaan samankaltaisen tilanteen edessä, joka koski taiteen lisäksi koko elämää:

”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” (Gal. 5:13)

Rakkaudesta ja palvelemisesta käsin toimiminen antaa oikeat ohjenuorat myös taiteellisen vapauden käyttämiseen.

Harakan huttua

Kuva: Ari Vitikainen Paraabelin esityksestä “Millainen on elämä?”

Kuva: Ari Vitikainen Paraabelin esityksestä “Millainen on elämä?”

Näytelmien kirjoittaminen on kunniallisin tapa puhua itsensä kanssa ristiin.

Tom Stoppard

On sanottu, että kirjoittaja tekee kaikki tekstinsä lukemiensa kirjojen pohjalta. Niinpä eritasoisia intertekstuaalisia ja kulttuurisia viittauksia tulee näytelmiinkin melko runsaasti. Osa näistä viittauksista on suorempia lainauksia, osa jollain tavalla lähteistään inspiroituneita  ja osa suodattunut niin paksun kulttuurin kerroksen läpi, ettei kaikkia itsekään huomaa.

Kun esitys on lopulta saanut muotonsa, on mielenkiintoista miettiä, millaisista aineksista näytelmän ”huttu” keitettiin. Miksi kaikesta materiaalista ja pohdinnasta suodattui mukaan juuri tällaiset viitteet ja millaiseen laajempaan kontekstiin se sijoittaa näytelmän? Yksikään teos ei synny eikä elä tyhjiössä, vaan tulkitsee muuta kulttuuria tekijöidensä ja kokijoidensa kautta. Erilaiset viittaukset kiinnittävät teoksen historialliseen jatkumoon, ajankohtaisiin ilmiöihin ja keskusteluun sekä luovat siltoja teoksen fiktiivisen maailman ja todellisuuden välillä.

Monet viittauksista ovat tietysti mukana täysin tarkoituksella. Jotkut ovat vain hauskoja tai muuten nokkelia linkkejä reaalimaailmaan tai muuhun kulttuuriin, osa tuo mukanaan tulkinnan viitekehyksen, joka auttaa ymmärtämään teoksen teemoja. Viittausten kautta voi myös kommunikoida nopeasti asioita, koska ne herättävät katsojassa eloon valmiita mielikuvia. Osa viittauksista on mukana tiedostamatta, koska itsekin kuuluu osaksi sitä kulttuuria, jota tuottaa. Nämä erilaiset viittaukset muodostavat tekstille rihmaston, josta se kasvaa ja kukoistaa ja jonka avulla se kiinnittyy ympäröivään maailmaan.

Jos tarkastelee esimerkiksi Paraabelin näytelmää “Olipa kerran puu”, niin siitä on löytyy eritasoisia viittauksia useamman vuosituhannen aikajanalta ja hyvin erilaisista lähteistä. Yleisö tuntui tunnistavan useimmiten ainakin Cheekin lainaukset ja vihjailut “Harakka huttua keittää” -runosta. Jotkut osasivat erotella kohtausten juuret Raamatun eri kirjoihin – Esterin, Danielin ja Jobin kirjoihin. Muutamille ehkä Uuno Kailaan runo oli tuttu. Satiirirunoilija Juvenaliksen ”leipää ja sirkushuveja” saattaa olla jo niin kulunut sanonta, että sen alkuperää ei edes mieti. Samalta runoilijalta todennäköisesti peräisin myös toinen tarkkasilmäinen huomio ”kuka valvoo valvojia?”, jota ei nyt tässä näytelmässä kuultu, vaikka teos valtaa ja vastuuta käsitteleekin.

Näiden lisäksi mukana on tietoisia viittauksia ainakin Liisaan Ihmemaassa, Shakespearen Henrik V:een, Ahmed Ahneen seikkailuihin, Emma Salokosken Dalai lama -kappaleeseen, Star Warsiin, KiVa-henkiseen kasvatukseen ja Huippumalli haussa -ohjelmaan. Mm. tällaisista aineksista keittyi “Olipa kerran puu”, mukana saattaa olla muutakin.

Lopuksi vielä katkelma Pentti Saarikosken runosta, kokoelmasta Tanssiinkutsu:

kun löydän sienen en ota vain lakkia
otan myös varren ja tyven
ja rihmastonkin haluan mukaan
vaikka se olisikin lyhytnäköistä ja tyhmää
mutta runon pitää olla kokonainen kasvi eikä pelkkä itiöemä
hyvä runoilija ei tee runoja vaan etsii ne

Kuninkaan uudet vaatteet, osa 2

Kirjoituksen ensimmäinen osa käsitteli puvustuksen ja lavastuksen tekemiseen liittyviä kysymyksiä yleisemmin. Tässä osassa esitellään muutamia esineitä ja niiden tekoprosessia näytelmästä ”Olipa kerran puu” sekä ajatuksia ja tarinoita niiden takana.

Kuninkaan parta

parta

Kuninkaan parta sai tyylillisiä vaikutteita Peking-oopperan perinteistä. Parta kiinnittyy metallilankaan, joka taitetaan korvien takaa ja lepää näyttelijän ylähuulen päällä. Tällaisen parran kanssa näyttelemisessä on omat teknisetkin haasteensa puhumisen ja liikkumisen kanssa, mutta toistaiseksi vaikuttaa varsin mahdolliselta. Koska hevosenjouhia ei ollut heti saatavilla, niin parran haivenet tehtiin huovutuslangasta, joka pienen huovutuksen jälkeen tarjosi sopivaa harsomaisuutta ja muhkeutta tätä partaa varten. Parran symboliikka on Peking-oopperassa monimuotoista ja vaikka nämä symboliset sisällöt voivat jäädä monille huomaamatta, niin ne tuovat mukanaan osan siitä olosta, mikä hahmoa näytellessä on. Nyt siis näitä soveltaen tässä näytelmässä pitkä parta kuvastaa vaurautta ja valtaa, parran karkeus ja tuuheus luonteen karkeutta, sininen on väreistä varattu vilpillisille valtiomiehille ja musta rohkeille, oikeudenmukaisille ja rehellisille. Monta puolta on kuninkaan luonteessa.

Korpin naamio

korppi

Kaarneet eli korpit esiintyvät Raamatussakin monessa käänteessä. Tätä näytelmää tehdessä mielessä oli lähinnä profeetta Elia, kun korpit toivat hänelle ruokaa Keretinpurolla muuten nälkää näkevässä maassa. Mooseksen lain mukaan korpit kuuluivat saastaisiin eläimiin joihin ei saanut edes koskea. Elia tarvitsi kuitenkin apua pysyäkseen hengissä ja ainoat auttajat olivat korppeja. Tilanne oli melko sama kuin laupiaan samarialaisen kohdalla – ainut auttaja oli alhaisimmaksi katsottu ja halveksittu. Myös Shakespearen näytelmissä tilanteen selkeimmin näkevät monesti ne, ketkä katsovat sitä ulkopuolelta, joten tuntui vain luontevalta ottaa Korppi mukaan.

Korpin naamion runko on muotoon tehty kipsistä ja pahvista, jotka ovat riittävän keveitä ja kestäviä näyttämöllekin. Maalattu ja puuteroitu runko on päällystetty ja muotoiltu nahalla.

Kuninkaan kruunu

Kruunu

Ihmisillä on tapana osoittaa asemaansa erilaisilla vallan merkeillä. Ehkä perinteisin tällainen statussymboli on kruunu. Kruunun pohjaksi valikoitui lippalakki, koska sen portaaton säätömahdollisuus helpotti oikean koon määrittämistä. Lippalakki tarjosi myös hyvää materiaalia kruunun rungoksi ja oli kutkuttavaa ajatella, että kuningas kuitenkin sisäisesti pitää lippalakkia. Reunusta tuettiin vanhalla messumatolla ja kokoaisuus koristeltiin halloween -irtokynsillä. Kruunun ulkopinnat päällystettiin kipsinauhalla ja pikatasoitteella. Kipsi ja kitti antavat kruunulle hieman oikeamman oloista painoa ja mahdollistavat riittävän tasaiset pinnat. Lopputulos maalattiin korkeakiiltoisella kultamaalilla ja viimeisteltiin kuluneemman näköiseksi kullan ja pronssin eri sävyillä. Kruunun pehmusteena lahjoituksena saatu kullanvärinen liina.

Miekka

miekka

”Minä katselin sitten kaikkea sortoa, jota harjoitetaan auringon alla. Katso: sorrettujen kyynelet! Ei ole heillä lohduttajaa. Katso: sortajien väkivalta! Eikä lohduttajaa ole.” (Saarn. 4:1) Tässä näytelmässä väkivalta ja sen mahdollisuus konkretisoituvat Kuninkaan miekassa. Miekan pohjaksi tuli vanha teollinen viidakkoveitsi. Kiinassa valmistettu, Afrikan kautta kiertänyt veitsi oli seuraavaksi matkalla roskalavalle, mutta pelastettiin jatkamaan elämäänsä näyttämöllä. Kunnostusta tarvittiin kuitenkin. Aluksi terä tylsytettiin ja siitä puhdistettiin ruosteet, pihkat ja muut tummentumat. Lopuksi vielä peitettiin tarpeettomat valmistus- ja teräslaatumerkinnät. Teräväreunainen kahva muotoiltiin paremmin käteen sopivaksi ja siihen lisättiin lenkki koristetupsua varten. Kahvaa myös jatkettiin pari senttiä terän suuntaan, jotta miekka olisi paremmin tasapainotettu näyttämökäyttöön oksien karsimisen sijaan. Lopulta kahva päälystettiin nahalla ja siihen lisättiin kuninkaallinen koristetupsu.

blogikuva

Tähän mennessä näytelmän rekvisiitassa on jotenkin sadunomainen tunnelma, mikä voi toimia tässä ihan hyvin. Rekvisiittojen ja pukujen tekeminen jatkuu vielä, mutta prosessi sinällään on jo mielenkiintoinen ja omalta osaltaan tukemassa näytelmän ja sen hahmojen luonteen ja kerroksellisuuden rakentumista.

Kuninkaan uudet vaatteet, osa 1

Rekvisiittaa Paraabelin näytelmästä "Olipa kerran Puu"

Rekvisiittaa Paraabelin näytelmästä ”Olipa kerran puu”

Teatteriesityksen valmistamisessa yksityiskohtien määrä on joskus häkellyttävä. Kummallisella tavalla kokonaisuus kuitenkin muodostuu pienistä puroista ensi-iltaan mennessä. Yksi näistä puroista on puvustus ja rekvisiitta. Niitä tehdessä näytelmän hahmot heräävät eloon molempiin suuntiin vaikuttavassa prosessissa. Hahmot tarinoineen luovat tarpeita puvustukselle ja rekvisiitalle samoin kuin onnistunut puvustus yhdessä hyvin toimivan rekvisiitan kanssa auttaa näyttelijää rakentamaan hahmoaan.

Puvustukseen ja rekvisiittaan vaikuttavat monet käytännön seikat sekä taiteelliset ja arvopohjaiset valinnat. Näyttämöllä nähtävät asiat kommunikoivat meille nopeasti ja intuitiivisesti merkityssisältöjä, joita sitten kukin tulkitsemme oman visuaalisen kulttuurimme läpi. Väreillä, muodoilla, symboliikalla ja esineiden historian kautta voidaan tuoda monia sanattomia kerroksia näytelmään. Jos esimerkiksi kuninkaan valtaistuin on öljytynnyri ja valtikkana viidakkoveitsi, niin nämä luovat jo alitajuisen kerroksen näytelmään sen ensimmäisestä hetkestä lähtien. Visuaalisesti yhtenäinen kokonaisuus auttaa selkeyttämään tai syventämään viestiä. Lähtökohtaisesti mitään turhaa ei kannata tuoda näyttämölle ja monesti näytelmät ovatkin tyyliteltyjä ja merkitykseltään tiivistettyjä ympäristöjä.

Käytännön tasolla pukujen ja esineiden tarvitsee tietysti sopia näyttelijöille, olla turvallisia ja mahdollistaa hahmoille ominainen liikkuminen. Monesti pienessä teatterissa saa esittää yhdessä näytelmässä useampaa roolia, joten puvustusta miettiessä tarvitsee tasapainoilla nopean vaihdettavuuden ja tehokkaan muuntautumisen välillä. Kiertueteatterin rekvisiitan tarvitsee lisäksi kestää käyttöä ja roudausta, olla pestävissä ja korjattavissa kohtuullisella vaivalla, sekä mahtua pieneen tilaan. Valmiina olevat puvut, esineet ja projektin budjetti vaikuttavat osaltaan siihen, että kekseliäisyyttä tarvitaan.

Kekseliäisyys ja kierrättäminen ovat myös arvopohjaisia valintoja. Esineiden käyttöikä pitenee, materian ja kulutuksen määrä pysyy kohtuudessa, kun toisen roskasta tulee toisen aarre. Ennakkoluulottomalla asenteella ja sopivasti muokkaamalla samat esineet saavat uuden elämän seuraavassa projektissa. Kun itse tekee, niin tulee samalla tutuksi rekvisiitan kanssa ja voi antaa sen vaikuttaa hahmon kehitykseen. Viime vuosina on myös keskusteltu kulttuurisesta omimisesta, oletusyleisöstä ja valtaapitävästä katseesta näyttämöllä. Nämä ovat asioita, joita on hyvä miettiä jokaisen projektin yhteydessä. Vaikka näytelmä muodostaisikin oman fiktiivisen kulttuurinsa, niin sen voidaan tulkita silti heijastelevan asioita omasta ajastamme ja arjestamme. Keskustelu ja eri näkökulmien huomioiminen on tärkeää, jotta kulttuuri pysyisi elävänä ja monimuotoisena. Kulttuuri sinällään on harvoin tyhjiössä muodostunutta tai pysähtynyttä, vaan kerää vaikutteita, oloja ja oletuksia kaikesta inhimillisestä toiminnasta ja kommentoi niitä sitten omalla tavallaan jatkuvana prosessina.

Artikkelin toisessa osassa käsitellään Paraabelin näytelmän ”Olipa kerran puu” tekemistä.

Save

Save

Save

Save

Näyttelijän näköinen

paat

Miltä näyttää näyttelijä?

Näyttelijäthän ovat niitä kovaäänisiä huomion keskipisteitä, spontaaneja, melko hauskoja, helposti lähestyttäviä mutta tunteissaan dramaattisia, ongelmaisia ja hiukan pinnallisia ihmisiä. Tai sitten vaikka farkut, lenkkarit, nuhjuiset hiukset ja hiukan liikaa tupakkaa. Elleivät sitten ole synkkämielisiä ajattelijoita kaikkina aikoina, kun eivät toistele paatoksella Shakespearea. Tai tavoittele hieman hipesteriäkin luomumpaa olemusta. Muitakin lokeroita varmasti löytyy.

Joitain vuosia sitten saamani muutenkin katkera kommenttiryöppy huipentui toteamukseen, että en voi olla hyvä teatterintekijä, koska en edes näytä teatteri-ihmiseltä. Välillä törmää muissakin keskusteluissa tällaisiin sterotypioihin siitä, miltä näyttelijän kuuluisi näyttää, miten käyttäytyä ja millaiset luonteenpiirteet sopivat näyttelijälle. Joskus myös ihmiset itse sulkevat itseltään mahdollisuuden tehdä teatteria, koska eivät mielestään ole oikeanlaisia.

Arkipäiväisinä nämä sterotypiat saattavat olla hauskojakin, jos sterotypioihin pohjautuvat vitsit noin yleensä naurattavat. Kun nämä stereotypiat muuttuvat odotuksiksi ja kulkevat mukana opetustyöhön, ohjaamiseen tai ammattiin, niin niistä tulee turhia rajoitteita kaventamaan mahdollisuuksia, joita teatterilla tai yksittäisellä ihmisellä voisi olla. Teatteri on varsin yhteisöllinen taidemuoto, joten ohjaajan tai opettajan kovin yksipuolinen näkemys näyttelijyydestä huonontaa koko ryhmän toiminnan edellytyksiä. Toimiva ryhmä tarjoaa parhaat lähtökohdat tehdä hyvää teatteria – tai kuten Reetta Vehkalahti kirjoittaa kirjassaan Leikkivä teatteri: “Minulle tuottaa loputonta iloa myös se tosiseikka, että juuri hyvin heterogeeninen ryhmä saattaa toimia parhaiten. Erilaiset taustat, kokemukset, mielipiteet ja taidot antavat yhteen koottuina uskomattomia tuloksia, ja kaikki voivat onnistua eri tavoin.”

Minä olen puu

Näyttelijöitä ja näyttelijäntyötä on monenlaista ja varsinkin freelance -puoli muotoutuu yhä enemmän siihen suuntaan, että jokainen etsii itselleen sopivan työn ja työtavat miten parhaiten taitaa. Kenttä on siis laaja ja työtavat moninaiset. Useimmiten näyttelijäntyön perustehtäviin kuuluu kuitenkin luoda uskottava vaikutelma jostakin toisesta ja näin tehdessään kommunikoida kulloinkin haluttuja asioita. Tähän tehtävään on kullakin käytettävissään oma keho, tiedot, taidot ja voimavarat.

Onnistuakseen tehtävässään näyttelijä opettelee lukuisia taitoja, tuntee monenlaiset menetelmät ja metodit ja haalii itselleen suuren joukon fyysisiä ja henkisiä työkaluja, itsetuntemusta ja ihmistuntemusta pystyäkseen lopulta muuntautumaan uskottavasti esittämäkseen hahmoksi – ihmiseksi, eläimeksi, kasviksi, taivaan enkeliksi  tai vaikka jonkin asian abstraktioksi. Jos lavalle kävellessään julistaa “Minä olen puu”, niin kysymys näyttelijän oikeasta ulkonäöstä alkaa tuntua turhalta.

Casting: Vaaleahiuksinen nainen, näyttämöikä 16 vuotta

Näyttelijän ulkonäkö ei kuitenkaan ole merkityksetön asia ja myös oman ulkonäkönsä tiedostaminen on osa sitä itsetuntemusta, jonka kanssa näyttelijä työskentelee. Improvisaatioteatterin vaikuttaja Keith Johnstone oli sitä mieltä, että näyttelijöille on eduksi, kun he näyttävät siltä, että yleisö haluaisi ottaa heidät mukaansa. Tämä ei tietysti ole pelkästään ulkonäöllinen asia, vaan monesti myös avoimuus, vilpittömyys ja tekemisen ilo vetoavat ihmisiin. Ulkonäköpaineita ja oletuksia alalla kuitenkin on, ja parhaiten se näkyy elokuvissa, joiden tähdet joskus tahtomattaankin asettavat niitä odotuksia, joita muut koettavat täyttää.

Yksi ulkonäön, sukupuolen ja iän käytännön vaikutus on Suomessakin keskustelua herättänyt kysymys naisten kapea-alaisista tai olemattomista rooleista elokuvissa, televisiossa ja teattereissa. Ajoittain näkee myös casting ilmoituksia, joissa pääpaino on käytännössä haettavan henkilön ulkoisella olemuksella. Tässä käsikirjoittajat, roolittajat ja ohjaajat voisivat haastaa itseään etsimällä avoimesti ensimmäisen ajatuksen ulkopuoleltakin sopivinta henkilöä, persoonaa työtiimiin, näyttelijää antamaan oman taiteellisen panoksensa yhteiseen yritykseen. Joskus tällainen haastaminen tuo teokselle kokonaan uudenlaista syvyyttä.

Lähtökohtaisesti näyttelijä voi itse näyttää miltä vain ja sitten näytellä mitä haluaa.

Yhdessä

Näyttelijän luonteelle ei pitäisi olla vain yhtä muottia sen enempää kuin ulkonäöllekään. Vaikka oma persoonallisuus onkin jokaisen lähtökohtana, niin näyteltävä rooli voi poiketa siitä suurestikin. Arkiminän ei tarvitse olla hahmo keskinkertaisesta kesäteatterinäytelmästä.

Kuinka suurella skaalalla kukin sitten voi liikkua, niin se riippuu näyttelijästä. Jokainen työskentelee itsensä lisäksi useimmiten myös yhdessä muiden kanssa. Jos etsittäisiin vain yhdenlaisia näyttelijäluonteita, niin lavalla nähtävä dynamiikka kaventuisi puuduttavaksi suuntaan tai toiseen.

Työryhmät tarvitsevat monenlaisia näyttelijöitä, sopivan laajan ja dynaamisen sekoituksen tekijöitä, jotka kannustavat ja haastavat toisiaan. Ei ole olemassa vain yhtä oikeanlaista tai oikean näköistä näyttelijää – on ihmisiä, jotka haluavat oppia tuntemaan itseään kohdatakseen toisen ihmisen.

”Teatteri on tärkein asia maailmassa
sillä siellä näytetään kaikille
millaisia he voisivat olla
ja millaisia he tahtoisivat olla
vaikka eivät uskalla
ja millaisia he ovat.”

– Tove Jansson, Vaarallinen Juhannus

Save

Save

Save

Save

Ettei nyt vaan satu

Joskus jostakin taideteoksesta saattaa todeta, että se ei miellyttänyt juuri minua. Samalla on mahdollista ymmärtää, että se voi puhutella jotakuta toista. Tyylilajeja on varmasti yhtä monta kuin makuja, samoin tulkintoja yhtä monta kuin tulkitsijoita. Joskus taiteilija voi törmätä palautteessa työstään myös suoranaiseen sensuuriin. Hengellisessä kontekstissa näitä päätöksiä on perusteltu mm. heikoimman veljen periaatteella. Jos yksi seurakunnan jäsen saattaa loukkaantua, teos halutaan kieltää koko yhteisöltä.

Heikoimman veljen periaatteen mukaan eläminen tarkoittaisi sitä, että taide olisi ainoastaan epäjumalanpalvelusta tai jokin arkipäiväinen, eri ihmisille erilaisia merkityksiä sisältävä asia, jota hengessään vahvat kestävät paremmin kuin hengessään heikot. Liturgisessa taiteessa ei ole kuitenkaan kyse arkipäiväisestä asiasta sekulaarissa kontekstissa, mikä oli alunperin tilanne epäjumalille uhratun lihan suhteen. Liturginen taide on pyhitettyä toimintaa pyhitetyssä paikassa.

Ihmisen luovuus ja taide sen ilmauksena on yksi osa siitä Jumalan kuvasta, joksi meidät on sanalla sanoen luotu. Jo israelilaisille annetuista telttamajan rakennusohjeista voi huomata, että taide ja estetiikka ovat myös osa jumalanpalvelusta. Useimmiten taideteoksella on myös jokin sanoma, eikä sen esittämistapa tee sitä tyhjäksi. Samalla tavoin kuin esirukous tai puhe on seurakunnalle rakennukseksi voi taideteos olla myös ylistämistä, rukousta, opetusta ja uskon ilmausta.

Taidekokemus koostuu monesta osasta, joista taiteilijan intentio on yksi. Lopullinen taidekokemus syntyy sen vastaanottajassa, sen kokijan kehossa ja mielessä, missä se sekoittuu hänen aikaisempiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa. Eri taiteenlajeissa ja -perinteissä voi olla hyvin tarkka koodisto, joka auttaa tulkitsemaan teosta. Joskus on niin, että emme joko tunne koodistoa tai pysty tulkitsemaan tarkoitettuja päämääriä omista lähtökohdistamme käsin. Toisinaan teoksen tulkinnalle ei halutakaan asettaa mitään suuntaviivoja.

Taidetta on koeteltava kuten kaikkea muutakin seurakunnan toimintaa. Siinä prosessissa tulee huomioida myös se, että jotkut tarvitsevat maitoa ja toiset leipää. Uskonsa alussa olevat kristityt ovat sen verran kehittymättömiä, että heidän uskon elimistöään tulee ruokkia maidolla, toisille taas on jo kasvanut hampaat, joilla muhentaa ruoka, jonka niinikään kypsynyt suolisto pystyy sulattamaan ja hyödyntämään.
Kiellämmekö leivän siksi että toiset tarvitsevat vain maitoa? Millaiset käytännöt huomioisivat kaiken yleisön sekä taiteilijan, joka on käyttänyt osaamistaan ja aikaansa, tuskin vain siksi että työn tulos poistetaan esiltä? Kaikki siemenet eivät putoa hyvään maahan, mutta se ei ole tähän asti tarkoittanut että sen takia pitäisi olla hiljaa.

Mitä tulee taiteen luonteeseen, taide ei perustele itseään rahallisella hyödyllä tai loppuunmyydyillä katsojamäärillä. Taiteen arvo ei perustu siihen, että yksi teos miellyttää kaikkia katsojia vaan siihen, että se on merkityksellinen edes yhdelle. Jos yksi ihminen rakentuu, voimaantuu ja inhimillistyy teoksen koettuaan, teos oli tarpeellista tehdä.

Hengelliselle kentälle tarvittaisiin omaa yleisötyötä, sitä että taiteen kokijoille annetaan työkaluja tulkita teoksia. On turhauttavaa väitellä siitä, onko vaikkapa kuvassa esiintyvä vähäpukeisuus epäsopivaa, kun toiset kiinnittävät huomionsa kehon asentoon, sijoituspaikkaan ja kuvan synkeään värimaailmaan ja näkevät kuvassa ensisijaisesti kuolleen ruumiin, mikä auttaa tulkitsemaan teoksen muuta kokonaisuutta – toiset taas katsovat kuvaa kaiken sen mediakuvaston läpi, jota ovat naiskehoista tottuneet näkemään ja näkevät kuvassa sen vuoksi ensisijaisesti naisen takapuolen seksuaalisen halun kohteena. Jälkimmäinenkään ei tietysti vielä tarkoita että kukaan olisi todella tehnyt syntiä kuvan vaikutuksen alaisena ja toisaalta se myös sisältää mahdollisuuden huomata oma haitallinen assosiaationsa ja muuttaa sitä. Jos taiteilijoita kielletään purkamasta vahingollisia ja luomasta uusia, ihmisarvoa ja luomistyötä kunnioittavia merkityksiä niin kuka tätä maailmaa siltä osin parantaa?

Taidesensuurissa on myös kyse siitä, kenen uskon ilmaisut hyväksytään, kuka saa pitää puheen ja kuka rukoilla. Hyväksytäänkö taide uskon ilmaisuna? Entä hyväksytäänkö vain muusikoiden ja lauluntekijöiden uskon ilmaisut? Mitä teemme tanssijoiden ja teatterintekijöiden uskolle? Omassa taiteessaan sen tekijä on asiantuntija. Ketkä siis päättävät litrugisesta taiteesta, sen tekijät ja ammattilaiset, tilaajat, kokijat vai kaikki yhdessä?