Avainsana-arkisto: usko

Uskoa etikkaliemessä – pitäkää se, mikä on hyvää

Säilöttyä kesää

Säilöttyä kesää

Syksy on säilömisen aikaa. Säilöessä pyrimme laittamaan talteen pienen palan kesää ja sen tuoreutta nautittavaksi myöhemmin talven pimeänharmaina päivinä.

Säilyttäminen on myös konservatismin ytimessä. Olen miettinyt, että se jakautuu karkeasti kahdenlaiseen säilyttämiseen. Toinen puoli säilyttämisestä on vähän samanlaista, kuin vaikka arvokkaan taulun säilyttäminen museossa. Säilytettävä asia pyritään silloin pitämään muuttumattomana, turvassa pölyltä, valolta, kosketukselta, käytöltä ja elämältä. Tarvittaessa korjataan varovasti takaisin mahdollisimman samanlaiseksi, kuin alkuperäinenkin. Tällainen säilyttäminen perustuu pelkoon, pelkoon menettämisestä ja pelkoon siitä, että koskaan ei enää tehdä yhtä hyvää tai samanlaista uutta, kuin mitä säilytettävä teos oli aikanaan – huolimatta siitä, että se olisi aikanaan ollut radikaaliakin uutta.

Toisenlainen säilyttäminen perustuu toivoon. Tällaista säilyttämistä on esimerkiksi ihmisen hyvinvoinnin ylläpitäminen. Kuolevaisuutemme tiedostaen voimme silti toimia itsemme parhaaksi liikkumalla, nukkumalla, huolehtimalla hyvästä ravinnosta, ihmissuhteista ja luovuuttamme toteuttaen. Tämä on aktiivista toimintaa, jonka avulla voimme kohdata erilaiset tilanteet ja eletyn elämän toivon näkökulmasta. Ilman toivoa ja luovuutta ei synny niitä asioita, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Säilykkeet voivat olla maukkaita, mutta harvoin vetävät vertoja tuoreille hedelmille. Pelkän säilömisen sijaan meidän tulisi huolehtia itse puutarhasta, että se tuottaa hedelmää ensi kesänäkin.

Jumalan valtakunnan pizzaa

pizzaJoskus kauan sitten keskustelin ensimmäistä kauttaan työskentelevän lähetystyöntekijän kanssa, joka kantoi puolileikillään syyllisyyttä perheelleen vapaapäivänä ostamistaan pizzoista, koska hänen palkkansa maksettiin käytännössä lähettäjien tuella. Samalla, kun hän istui sohvalla ahmimassa juustoista pizzaa, kummitteli hänen mielessään se kansaneläkkeellä kituuttava leskimummo, joka antoi viimeisen roponsa kolehtiin, että lähettiperhe saattaisi tehdä Jumalan valtakunnan työtä kaukaisessa maassa.

Pizza oli hyvää, mutta sen syöminen tuntui jotenkin huijaamiselta, koska sitä oli hankalaa perustella välttämättömänä tai pyhänä. Niinpä lähetti koetti keksiä sellaisia perusteluja pizzan syömiselle, jotka hän itse voisi hyväksyä ja jotka vastaisivat niihin odotuksiin, joita hän koki tehtäväänsä siunattuna lähettinä.

Pizza ei siis saanut olla pelkästään hyvää, vaan sen täytyi olla ainakin tarpeellista. Esimerkiksi, että jaksaa tehdä töitä tai että perhe (aina kelpo perustelu) kaipasi jotain turvallista ja mukavaa suuresti muuttuneiden olosuhteiden keskellä. Ja muuten – jos näitä pizzoja ei lasketa – hän toimi tietysti vastuullisesti ja kohtuudella kaikessa arjessaan.

Nämä ovat toki myös hyviä asioita, mutta kutsumus näyttäytyi tälle lähetille lähinnä työn ja kieltäymyksen kautta. Kaikki asiat, joita ei voinut suoraviivaisesti perustella julistustehtävällä, olivat ainakin jonkin verran epäilyttäviä – ja pizzan syöminen oli vielä henkilökohtaisesti mukavaa, joten se saattoi olla erityisen turhaa. Tehtävähän oli julistaa, eikä syödä pizzaa.

Lähetin kokemuksesta heijastui, että kutsua ei ollutkaan saanut ihminen, vaan ainoastaan hänen työnsä ja suorittamisensa. Arvioimme asioiden ja itsemme hyödyllisyyttä perustuen niihin arvoihin, joihin todella uskomme. Varsin usein perusteet löytyvät saavutuksistamme tai tuottamastamme hyödystä – määrästä, tehokkuudesta, rahasta, terveydestä, työn laajuudesta tai uhrautumisestamme. Jumala ei kuitenkaan toimi näin. Hän kutsuu kokonaisia ihmisiä, ei pelkästään heidän koulutustaan, tehtäväänsä tai jotain muuta, mitä itse pidämme pyhänä tai ajattelemme Jumalalle kelpaavaksi. Kutsu koskee ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kutsuja itse pyhittää ihmisen ja hänen monenkirjavan elämänsä – ei pelkästään jotain kapeaa osa-aluetta, joka vastaa odotuksia tai on helposti perusteltavissa.

Voimme ehkä suhtautua hieman huvittuneesti ja armollisesti lähettiin ja hänen pizzoihinsa, mutta samankaltainen ajattelu ja odotukset kohdistuvat monesti myös teatterintekemiseen. Varsinkin jollain tapaa kristilliseen kontekstiin liitettynä teatteri voi harvoin vain olla olemassa. Sen pitää kertoa, tarkoittaa, julistaa, luoda toivoa, puolustaa arvoja tai muuten perustella hyödyllisyytensä ja olemassaolonsa. Muussa tapauksessa teatteri muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, hieman turhaksi tai joksikin, jota arvioidaan vain sanomansa kautta. Mikä on siis pizzan sanoma?

Pizzan sanoma on olla vilpitön ja kokonainen suhteessaan Jumalaan ja tekemisiinsä jokaisena päivänä. Syödä pizza tai tehdä sellaista teatteria, joka on vilpitöntä ja vapaata. Emme voi valita elämästämme vain parhaita paloja ja esitellä niitä Jumalalle kelpaavana tai vastaavasti pusertaa itse itsestämme kiitollisuutta, rakkautta ja iloa, jos se ei vastaa kokemustamme.

Välillä taitavatkin näyttelijät – ja ehkä juuri he – sortuvat esittämään tavallaan kaksinkertaista roolia, jos vastanäyttelijä ei käyttäydy odotetusti. Sen sijaan, että näyttelijä reagoisi vilpittömästi siihen, millainen toinen todella on ja mitä tapahtuu, niin hän saattaa oman roolinsa lisäksi päätyä esittämään vielä niinkuin toinen käyttäytyisi “normaalisti”. Tällöin varsinainen työ ei enää perustu sille mikä on totta, vaan itse luodulle illuusiolle tilanteesta “niinkuin sen pitäisi mennä”. Tämä on kuitenkin teennäisen oloista ja läpinäkyvää yleensä kaikille muille, paitsi tekijälle itselleen.

Toimimme joskus samoin suhteessamme Jumalaan. Sen sijaan, että huomioisimme, mitä hän todella sanoo, mitä tapahtuu ja mitä koemme, niin päädymme esittämään niinkuin Jumala käyttäytyisi tavalla, jonka olemme hänelle rajanneet ja suorittamaan omaa osuuttamme siinä samalla. Olemme päättäneet, mikä on “normaalia” Jumalalle ja uskomme tietävämme miten asioiden pitäisi toimia. Tämäkin on läpinäkyvää sekä Jumalalle, että usein myös muille. Psalmien kirjoittajat eivät sortuneet tällaiseen Jumalalle esittämiseen, vaan kirjoittivat vilpittömästi sen, mikä oli heille totta siinä hetkessä suhteessaan Jumalaan. Hyvät ja huonot päivät, ilot ja surut, voitokkaat hetket ja ne hetket, kun Jumala ei toimi odotetusti. Kaikki, sellaisena kuin se on – joskus perus mikropizza, joskus fantasiaa tuplajuustolla.

Jumala armahtaa, minä en

jonna2
Joonan kirjaa pidetään usein opettavaisena kertomuksena siitä, mitä tapahtuu, jos vastustaa Jumalan tahtoa. Joona kieltäytyi lähtemästä saarnaamaan niniveläisille parannusta ja niinpä iso kala nielaisi hänet pakomatkallaan. Voiko Jumala siis pakottaa minut tekemään jotakin, mitä en haluaisi? Tai voiko kutsumuksestaan kieltäytyä? Joona vastaisi ehkä että pakko ei ole kuin kuolla.

Joona ei kipuillut sitä, olisiko hänestä ylipäätään profeetaksi, saihan hän muitakin ennussanoja, jotka puhui julki. Hänen ei kerrota valitelleen Jumalan kutsun hetkellä omaa kyvyttömyyttään epävarman Mooseksen tapaan. Sen sijaan Joona sanoi vielä ollessaan omassa maassaan, että tietää Jumalan olevan armollinen ja valmis luopumaan rangaistuksesta. Se, että Jumala pitäisi huolta pahoista niniveläisistä oli Joonalle liikaa.

Tunnistan itseni hyvin Joonan ylimielisyydestä. Kuvittelen usein, että olen oikeassa. Minähän se olen aina niin hyvä ajattelemaan ja toimin esimerkillisesti. Sepä se.
Sen lisäksi, että minäkin teen virheitä, ei kenelläkään muutenkaan ole valtaa tuomita muita. Älytön määrä mölinää on silti saatu aikaan pohtimalla kuka on omasta mielestä oikea kristitty ja kuka ei.
Huomaan joskus ajattelevani, ettei joku ihminen ansaitse arvostustani. On erityisen helppoa lisäksi paheksua muita synneistä, jotka eivät ole itselle tavanomaisia. Ja jos ei osaa nähdä vaikuttimia niiden taustalla, on vaikea myöskin ymmärtää toisen toimia ja asettua hänen asemaansa.
Jokainen haluaa tuntea olevansa hyvä, kelpaava ja onnellinen ja joskus rakentavat keinot siihen ovat jääneet elämän eväsrepusta. Synnin takana paetaan usein jotakin vielä suurempaa kipua ja täytetään omaa tyhjyyttä tavalla, joka tuottaa ympärille kärsimystä. Rakkaudettomuus ajaa meidät rikkomaan Jumalaa, itseämme ja toisiamme vastaan lukemattomin eri tavoin. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä aloittaa alusta.

Jumala on tullut täyttämään sydämen tyhjyyden ja rakastanut meitä ensin, jotta myös me rakastaisimme. Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin oli Ihmisen Poika maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.
Joona ei missään vaiheessa kiellä Jumalaa tai hänen suuruuttaan. Hän kertoo laivassa rehellisesti pakomatkansa syyn ja tunnustaa Herran. Kalan vatsassa ollessaankin hän on varma, että Jumala voi pelastaa hänet.
Ehkä Joonan suuttumus ja katkeruus oli tunnetta siitä, että muille annettava armahdus pienentäisi hänen ja Jumalan suhdetta. Ehkä Joona pelkäsi kuin tuhlaajapojan mustasukkainen isoveli, että hänelle itselleen ei anneta tarpeeksi ja että hänestä ei välitetä. Ja jos Jumala ei välitä minusta, mitä millään on enää väliä? Yhtä hyvin Jumala voi silloin ottaa minun henkeni. Ehkä raivon, katkeruuden ja yksinäisyyden erämaan keskeltä löytyy myös suurin läheisyys – Sinun käsiisi minä annan henkeni.

Jumala sanoo minullekin: Tyttäreni, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun sisaresi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.

Annetaan niiden kivien olla.

Älä ole sylikoira

sylikoira

Ärsyyntyminen on hyvä asia, sillä se patistaa kysymään miksi jokin asia häiritsee. Viimeksi minua on ärsyttänyt syyllistäminen siitä, että on turvautunut Jumalaan liian vähän silloin kun menee hyvin. Halveksutaan sitä, että on valittanut silloin kun on kohdannut vaikeuksia, mutta kirkkaana päivänä liihotellut menemään ilman että on vähän väliä pyytänyt Taivaan Isän syliin. Se on ärsyttänyt siksi, että minut saa laittaa aikamoiseen myllyyn ennen kuin myönnän, että tarvitsen mitään ja se koskee myös Jumalaa. Haluan olla paskakasa ihan itsekseni kiitos, jos kerran olen. Väärin purnattu sitten varmaan sekin.

Se kuinka Jumala toimii elämässäni näkyy joinain aikoina siinä, että riipun Hänessä kiinni ja toisina siinä, että voin olla se, johon joku toinen voi ripustautua. Aikansa on joka asialla taivaan alla, eikä Jumala ole minusta kaukana, vaikka en juuri sillä hetkellä mehustelisi horisontissa siintävän toivon sanoja kyynelsilmin. Luoja, kuinka ihanaa on olla erämaassa kahden kesken Jumalan kanssa, mutta myös minun iloni ja rakkauteni ovat Hänen työtään minussa. Jumala on lähelläni siinä, että kykenen välittämään jostakusta lähelläni. Että minulla on voimia tehdä työtä toisen hyväksi ja rukoilla sen puolesta, joka on niin rikki ettei itse pysty ylistämään.

Oikeasti kaikki tunteet pystyy ottamaan vastaan juuri Hän, jonka kuvia me tunteinemme olemme. Eihän vanhempi katso tuimasti lastaan, joka itsensä satutettuaan hakeutuu itkien syliin ja kysy “Miksi tulet nyt?”. Kun vanhempi kuulee lapsen itkevän hän tietää, että jokin on hätänä ja alkaa toimia muuttaakseen asian. Ja toisaalta, jos ei ole lohdutettavaa, ei tarvitse lohdutusta, eikä Jumala-suhteemme tarvitse rakentua pelkästään kurjuuden varaan.

Meitä ei ole luotu sylikoiriksi, vaan seikkailijoiksi. Vaikka lankeemus asettaa omat lainalaisuutensa on maailma tehty meitä varten ja meidät niin että sovimme toimimaan täällä. Jumalan valtakunta on jo meidän keskellämme, meissä sisäisesti eikä meidän tarvitse siksi pelätä ajallisuutta ja rajallisuutta. Jumalan rakkaus ei sisällä vain tarjousta lepopaikasta, vaan raikuvan riemun siitä, kun tutkimme, löydämme ja opimme uutta elämästä. Kaikki se tuo kunniaa Jumalalle. Jumala haluaa nähdä meidän pahimmat ja meidän parhaimmat.
Luomakunta on leikkikenttä, tehdään siitä meidän.

Millainen on elämä?

nk_promoKuvat: Ari Vitikainen

Virteen 598 pohjautuva Paraabelin ja Pekka Nymanin yhteistyöteos “Millainen on elämä?” -sai alkunsa Pekan huomatessa, että vuonna 1659 kirjoitettu virsi voisi aiheidensa puolesta olla ihan hyvin kirjoitettu myös tänä päivänä.

Runollinen ja musiikillinen teos esitettiin ensimmäisen kerran 18.6.2016 Kylväjän Lähetyksen kesäpäivillä. Esitys koostuu kahdesta osiosta, joista ensimmäinen perustuu Martti Lutherin saarnatekstiin ja johdattaa otsikon kysymysten äärelle. Toinen osio jatkaa siitä leikittelemällä virsitekstin puhekielisen version ja 1700 -luvun käännöksen välillä. Paraabelin ja Pekka Nymanin yhteistyössä on ollut mahdollisuus toteuttaa taiteidenvälisyyttä tuomalla musiikki luontevasti osaksi esitystä. Virsisovitusten lisäksi Pekan laatimat äänimaisemat luovat tunnelmia ja käyvät omaa vuoropuheluaan luoden näyttämölle uskottavaa tilan tuntua yhdessä kahden näyttelijän kanssa. Virret ja yhdessä laulaminen olivat Lutherillekin seurakunnan yhteyden ilmaisu. Myös me haluamme olla edelleen luomassa tätä kohtaamista kristittyjen välille, ja teokseen sisältyykin yhteisiä veisuuosioita yleisön kanssa.

Satojen vuosien takaisen virsitekstin hätkähdyttävää ajankohtaisuutta näyttämöllistettiin luomalla näyttämölle kaksi eri aikatasoa. Vanhassa ajassa elävän protagonistin vuorosanoissa säilytettiin vuoden 1701 virsikirjan suomennoksen runomitta ja riimit, kun taas nykyajassa elävän hahmon puhetta muokattiin vapaaseen, puhekieliseen asuun.

Näyttämötekstin runollinen muoto antoi paljon mahdollisuuksia erilaisten tunnelmien synnyttämiseen tilankäytöllisillä ja näyttelijäntyön elementeillä. Vaikka vuosisadat erottavat esityksen hahmoja, niin arjen työt ja elämän yksinkertaiset ilot sekä ihmisyyden ja uskon perusta ovat samat. Armo on sama ennen ja nyt ja inhimillisyys yhtä vanhaa kuin ihminen itse. Olemme matkalla samoihin juhliin Lutherin kanssa, vaikka hän lienee ollut perillä meitä aiemmin.

Lutherin kirjoituksia olemme lukeneet monesti harjoituksissa alkurukouksen yhteydessä. Niiden osuvat huomiot, polveilevat virkkeet ja rehevät ilmaisut ovat kiinnittäneet huomiota jo pitkään ja nyt näyttämölle siirrettyinä ne tarjoavat mukavasti haastetta artikulaatiolle ja ilmaisun luontevuudelle. Näytelmään valikoitui värikkään kielensä ja osuvan sisältönsä ansiosta Martti Lutherin saarna viidentenä sunnuntaina loppiaisesta 1546, jonka hän piti 11 päivää ennen kuolemaansa. Elämänsä lopulla Luther teki huomioita siitä, että vaikka täällä maan päällä seurakunta ei tule koskaan olemaan täydellinen, emme voi myöskään elää ilman sitä. Iankaikkisuutta odotellessa toivo auttaa eteenpäin.

Ah, mik’ on tää elämä?
Tuska, vaiva äkeä,
Työ ja meno levoton,
Silloinkin, kun parhain on.

Sieluni se virvoittaa,
Tuskist’, kivuist’ kirvoittaa,
Ett’ on mulla, tiedän sen,
Taivaass’ elo ijäinen.

Ohjaus: Iiris Autio
Rooleissa: Matti Halén ja Pekka Nyman
Lisätietoja esityksestä: www.paraabeli.fi/#millainenonelama

Tämä kirjoitus on julkaistu myös reformaation juhlavuoden blogissa osoitteessa: http://www.reformaatio2017.fi/millainen-on-elama/

Save

Save

Save

Ettei nyt vaan satu

Joskus jostakin taideteoksesta saattaa todeta, että se ei miellyttänyt juuri minua. Samalla on mahdollista ymmärtää, että se voi puhutella jotakuta toista. Tyylilajeja on varmasti yhtä monta kuin makuja, samoin tulkintoja yhtä monta kuin tulkitsijoita. Joskus taiteilija voi törmätä palautteessa työstään myös suoranaiseen sensuuriin. Hengellisessä kontekstissa näitä päätöksiä on perusteltu mm. heikoimman veljen periaatteella. Jos yksi seurakunnan jäsen saattaa loukkaantua, teos halutaan kieltää koko yhteisöltä.

Heikoimman veljen periaatteen mukaan eläminen tarkoittaisi sitä, että taide olisi ainoastaan epäjumalanpalvelusta tai jokin arkipäiväinen, eri ihmisille erilaisia merkityksiä sisältävä asia, jota hengessään vahvat kestävät paremmin kuin hengessään heikot. Liturgisessa taiteessa ei ole kuitenkaan kyse arkipäiväisestä asiasta sekulaarissa kontekstissa, mikä oli alunperin tilanne epäjumalille uhratun lihan suhteen. Liturginen taide on pyhitettyä toimintaa pyhitetyssä paikassa.

Ihmisen luovuus ja taide sen ilmauksena on yksi osa siitä Jumalan kuvasta, joksi meidät on sanalla sanoen luotu. Jo israelilaisille annetuista telttamajan rakennusohjeista voi huomata, että taide ja estetiikka ovat myös osa jumalanpalvelusta. Useimmiten taideteoksella on myös jokin sanoma, eikä sen esittämistapa tee sitä tyhjäksi. Samalla tavoin kuin esirukous tai puhe on seurakunnalle rakennukseksi voi taideteos olla myös ylistämistä, rukousta, opetusta ja uskon ilmausta.

Taidekokemus koostuu monesta osasta, joista taiteilijan intentio on yksi. Lopullinen taidekokemus syntyy sen vastaanottajassa, sen kokijan kehossa ja mielessä, missä se sekoittuu hänen aikaisempiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa. Eri taiteenlajeissa ja -perinteissä voi olla hyvin tarkka koodisto, joka auttaa tulkitsemaan teosta. Joskus on niin, että emme joko tunne koodistoa tai pysty tulkitsemaan tarkoitettuja päämääriä omista lähtökohdistamme käsin. Toisinaan teoksen tulkinnalle ei halutakaan asettaa mitään suuntaviivoja.

Taidetta on koeteltava kuten kaikkea muutakin seurakunnan toimintaa. Siinä prosessissa tulee huomioida myös se, että jotkut tarvitsevat maitoa ja toiset leipää. Uskonsa alussa olevat kristityt ovat sen verran kehittymättömiä, että heidän uskon elimistöään tulee ruokkia maidolla, toisille taas on jo kasvanut hampaat, joilla muhentaa ruoka, jonka niinikään kypsynyt suolisto pystyy sulattamaan ja hyödyntämään.
Kiellämmekö leivän siksi että toiset tarvitsevat vain maitoa? Millaiset käytännöt huomioisivat kaiken yleisön sekä taiteilijan, joka on käyttänyt osaamistaan ja aikaansa, tuskin vain siksi että työn tulos poistetaan esiltä? Kaikki siemenet eivät putoa hyvään maahan, mutta se ei ole tähän asti tarkoittanut että sen takia pitäisi olla hiljaa.

Mitä tulee taiteen luonteeseen, taide ei perustele itseään rahallisella hyödyllä tai loppuunmyydyillä katsojamäärillä. Taiteen arvo ei perustu siihen, että yksi teos miellyttää kaikkia katsojia vaan siihen, että se on merkityksellinen edes yhdelle. Jos yksi ihminen rakentuu, voimaantuu ja inhimillistyy teoksen koettuaan, teos oli tarpeellista tehdä.

Hengelliselle kentälle tarvittaisiin omaa yleisötyötä, sitä että taiteen kokijoille annetaan työkaluja tulkita teoksia. On turhauttavaa väitellä siitä, onko vaikkapa kuvassa esiintyvä vähäpukeisuus epäsopivaa, kun toiset kiinnittävät huomionsa kehon asentoon, sijoituspaikkaan ja kuvan synkeään värimaailmaan ja näkevät kuvassa ensisijaisesti kuolleen ruumiin, mikä auttaa tulkitsemaan teoksen muuta kokonaisuutta – toiset taas katsovat kuvaa kaiken sen mediakuvaston läpi, jota ovat naiskehoista tottuneet näkemään ja näkevät kuvassa sen vuoksi ensisijaisesti naisen takapuolen seksuaalisen halun kohteena. Jälkimmäinenkään ei tietysti vielä tarkoita että kukaan olisi todella tehnyt syntiä kuvan vaikutuksen alaisena ja toisaalta se myös sisältää mahdollisuuden huomata oma haitallinen assosiaationsa ja muuttaa sitä. Jos taiteilijoita kielletään purkamasta vahingollisia ja luomasta uusia, ihmisarvoa ja luomistyötä kunnioittavia merkityksiä niin kuka tätä maailmaa siltä osin parantaa?

Taidesensuurissa on myös kyse siitä, kenen uskon ilmaisut hyväksytään, kuka saa pitää puheen ja kuka rukoilla. Hyväksytäänkö taide uskon ilmaisuna? Entä hyväksytäänkö vain muusikoiden ja lauluntekijöiden uskon ilmaisut? Mitä teemme tanssijoiden ja teatterintekijöiden uskolle? Omassa taiteessaan sen tekijä on asiantuntija. Ketkä siis päättävät litrugisesta taiteesta, sen tekijät ja ammattilaiset, tilaajat, kokijat vai kaikki yhdessä?

Kuinka yhdistää taide ja usko?

Olen törmännyt otsikon kysymykseen useasti, mutta olen varmasti yhtä useasti vastannut siihen kysyjän näkökulmasta väärin. Lyhyesti voisin sanoa vain että en ymmärrä kysymystä. En ymmärrä, miten minä voisin yhdistää uskon yhtään mihinkään. Se ei ole sellainen arkitodellisuuteni osanen, jonka voin painaa päälle ja pois. Tai jota on tai ei ole elämässäni tai tekemisissäni. Niin kauan kuin kykenen muistamaan, olen elänyt lunastettuna – en maailmasta mutta – maailmassa. Usko lävistää kaiken minussa, lävistää koko maailmankaikkeuteni.
Samoin luovuus ei ole ollut minulle vain harrastusvaihtoehto muiden joukossa; erikoistaito, joka on ainoastaan harvoilla. Luovuus on minulle osa niin ihmiselämän kuin Luojan ja hänen palvelemisensa olemusta, Luojan kipinää luodussa. Mitä enemmän olen työskennellyt taiteen parissa erilaisten ihmisten kanssa, sen selkeämmin olen nähnyt, että jokaisella meistä on edellytykset luoda.

Suunnitellessani erästä suurempaa esityskokonaisuutta mietin erityisen tarkasti millaisia esityksiä minulta ja näyttelijöiltäni odotettaisiin. Konteksti oli kristillinen ja koin hieman epävarmuutta siitä, mikä olisi sopivaa ja hyväksyttyä. Kaipasin jonkinlaista tavoitetta tai periaatetta siihen, miten tekemäni taide voisi täyttää tarkoituksensa parhaiten. Kuinka voisin sekä miellyttää että haastaa yleisöä sopivassa määrin?

Mieleeni nousi huomio siitä, että puhuihan Jeesuskin vertauksin. Minun ei niinkään tarvitsisi laskea Jeesuksia tai palvoa pilkuntarkkaa perinnettä, vaan voisin seurata hänen esimerkkiään kertomalla esimerkkejä.
Pelkkä korvasyyhyyn vastaaminen ei mielestäni taiteessakaan täytä puheenvuoron tehtävää kasvattaa, kehittää ja kohottaa sen kuulijaa. Esteettisen elämyksen jälkeen on parhaimmillaan olo, että on hetken aikaa helpompi hengittää. Sellainen ei synny pelkästä sievistelystä vaan kaipaa myös ristiriitaisuuksia sekä kauneuden ja rujouden vuoropuhelua. Haaleuden sijaan taiteeni on oltava kylmää ja kuumaa.

Minun materiaalinani esittävässä taiteessa on ihminen ja hänen tarinansa. Kun astun lavalle olen lihaa ja verta. Ihminen, en sen enempää enkä vähempää.
Annan kaiken, mitä minussa on puhua. Annan itseni puhua kaikilla mahdollisilla tavoilla, joihin kehoni vain taipuu. Jättämättä pois mitään, ketään ja minkäänlaista elämää ja kertomusta. En voi olla yhdistämättä uskoa ja taidetta, sillä Hänessä minä elän, liikun ja olen.