Avainsana-arkisto: yksilöllisyys

Se on monimutkaista

bty

Ajattelu on hankalaa ja siksi annamme välillä jonkun muun tehdä sen puolestamme.

Kohtaamme elämän ilmiöt aiemman tiedon ja opetuksen perusteella ja mitä vähemmän asiasta meillä on varsinaisesti kokemusta, niin sitä enemmän mielipiteemme siitä on muiden sanomisten pohjalla. Tämä on tietysti välttämätöntä, kaikesta ei voi tietää ja ymmärtää kaikkea. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä yrittämästä. Joskus ihmiset tuntuvat muuttuvan “tylsiksi aikuisiksi” siinä vaiheessa, kun he päättävät, että eivät enää opi, kasva tai muutu ja toistelevat sitä itselleen pitääkseen tilanteen sellaisena.

Viestinnässä käytetään tätä ajattelun vaivalloisuutta jopa hyväksi. Ensimmäiset kohtalaisen voimakkaasti ja selkeästi esitetyt ideat jäävät helposti elämään, vaikka myöhemmin osoittautuisivatkin vääriksi. Hyvin tiivistetty ilmaisu, joka on ratkaisevinaan jonkin moniulotteisen ongelman, on helposti toisteltavissa. Tiivistäminen on karsintaa ja joskus se on tehty hyvin tarkoitushakuisesti tai karsitaan niin suuria oksia, että puu kuolee. Pelkkä runko ei ole elävä puu, se on kuollut tukki.

Vielä hankalampaa on varsinaisesti muuttaa ajattelua, koska se vaatii muutosta meissä itsessämme. Olemme tottuneet vanhaan minäämme, siinä olemme siinä vahvoja ja meillä on valmiit vastaukset. Uusi on tuntematonta ja epävarmaa ja siksi se tuntuu hetkellisesti heikkoudelta. Tämä muutos on kuitenkin mahdollinen silloin, kun olemme turvassa ja välitettyjä. Tämän voi muistaa silloinkin, kun kohtaa muita ihmisiä. Ilman välittämistä tiedosta tulee vain kilpailu nokkeluudesta, oman retorisen paremmuuden osoittamista julmassa leikissä, jonka pisteillä paukutellaan henkseleitä. Kun tietoon lisää välittämistä, ymmärrystä ja kokemusta, se voi muuttua viisaudeksi.

Kun kohtaamme aiempaan ajatteluumme sovittamattomia asioita, niin meidän on joko muutettava itseämme tai suljettava tietoisesti silmämme. Silmien sulkeminen on helmpompaa, jos kaikki muutkin tekevät niin. Itsensä muuttamiseen voi kuitenkin tottua. Onhan se aina jossain määrin hapokasta huomata olevansa väärässä tai että ei ole osannut huomioida asiaan liittyviä eri puolia ja sävyjä, mutta toisaalta muu ei oikein tuntuisi enää vilpittömältä tavoitellessa sitä, mikä on totta ja rakkaudellista.

Sen seitsemän hyvää syytä tehdä teatteria

teatteria2
Välillä minulta kysytään, mikä sai minut innostumaan teatterista. Syitä alkuinnostukseen oli moniakin, mutta oikeastaan tärkeänä pidän niitä syitä, jotka teatterissa tuntuvat merkityksellisiltä yhä uudestaan.

  1. Teatteri itse

    Teatteri on itsessään hyvä syy tehdä teatteria – useat vuosisatoja tai – tuhansia vanhat traditiot kohtaavat teatterissa jatkuvan nälän ymmärtää lisää, tutkia ihmisyyttä ja maailmaa, jäsentää sitä ja tehdä näkyväksi suoraan ihmiseltä ihmiselle. Teatterin illuusiot, läsnäolo, tarina ja näyttelijöiden vuorovaikutus luovat kohtaamisia, jotka ovat teatterissa ainutlaatuisia.

  2. Teatteri kehittää kykyä toimia empaattisesti

    Toiseuden ja erilaisuuden ymmärtäminen on teatterin ydintä. Hyvää roolisuoritusta on hankala tehdä, jos ei ymmärrä hahmonsa toimintaa tai pidä tärkeänä hänen elämäänsä ja ratkaisujaan. Toisen asemaan asettuminen kehittää tunnetaitoja ja auttaa näkemään oman navan ulkopuolelle. Teatterin kautta voi ymmärtää ihmisen elämän eri puolia ja paikkaamme luomakunnassa. Teatterissa voi tutkia ja kokea turvallisesti elämän parhaimpia ja pahimpia hetkiä. Jostain sieltä löytyy myös se, mikä on meille kaikille yhteistä.

  3. Yhteisöllisyys

    Teatteria harvoin tehdään täysin yksin ja useimmiten kohdataan vähintäänkin yleisöä. Monilahjakkaat yksinpuurtajatkin tarvitsevat toisia. Keith Johnstone onkin todennut, että jos haluaa näyttää hyvältä lavalla, niin kannattaa tehdä kaikkensa, että voisi auttaa siinä jotakin toista. Itsensä unohtaminen luo välittömyyttä ja vilpittömyyttä. Monialainen yhteistyö, toisen ihmisen kohtaaminen ja luottamus luovat pohjaa pyrkiessä kohti yhteistä päämäärää.

  4. Tarinoiden kertominen antaa muodon vaikeillekin asiakokonaisuuksille

    Yhteiskunta polarisoituu herkästi, ihmisiä ja asioita stereotypioidaan nopeasti. Teatteri tarjoaa vastalääkettä ja mahdollisuuden käsitellä asioita monelta puolelta. Uusi esitys voi tiivistää ihmisen kokoiseksi suuriakin määriä sirpaleista tietoa, sävyjä, merkityksiä ja yhteiskunnallista keskustelua. Tarinat ja ihmiskohtalot ovat usein helpommin ymmärrettäviä, kuin kasvottomat tilastot tai sekalainen uutisointi aiheesta, josta ei voi olla edes varma, puhuuko mikään osapuoli totta.

  5. Teatterilla on mahdollista vaikuttaa

    Teatteri on ollut kirottu ja siunattu valtaapitävien vahti jo muinaisista ajoista. Teatteri voi muuttaa yksittäisen ihmisen elämää, vaikuttaa yhteiskunnallisesti, nostaa esiin heitä, kenellä ei ole omaa ääntä, osoittaa tekopyhyyden ja tuoda ymmärrystä sinne, missä sitä kaivataan. Teatterissa voi myös nostaa esille asioita, jotka muuten ovat tabuja.

  6. Teatterissa on mahdollisuus tehdä vaikka mitä

    Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – teatterissa tarvitaan ja on tilaa monenlaiselle osaamiselle. Vaikka rajaisi teatterin erityissovellukset pois, niin arkiseenkin teatteriin mahtuu näyttelijäntyötä, ohjausta, kirjoittamista, rakentamista, askartelua, suunnittelua, puvustusta, maskeerausta, markkinointia, kuvausta, tuottamista, asiantuntijatehtäviä, opettamista, laulua, tanssia ja paljon muuta. Harvoin ehtii tulla tylsää. Monialainen luovuus, yhteistyö ja ammattitaito voi myös synnyttää uusia oivalluksia, jotka muuten jäisivät löytämättä.

  7. Itseilmaisu

    Meillä kaikilla on omat tapamme ilmaista itseämme, kertoa jotakin siitä, mikä on meistä tärkeää, hauskaa, kaunista, viisasta tai muuten hyvä huomioida. Teatteri tarjoaa monipuolisia mahdollisuuksia sekä pysytellä omimman ilmaisun mukavuusalueella että haastaa itseään uusilla tavoilla. Voi iloita yhtälailla omasta näyttelijäntyöstä, kuin siitä, että on saanut vaikka tehdä kappaleen uskottavaa rekvisiittaa näyttelijän avuksi tai auttanut ohjatessaan toista löytämään uuden puolen itsestään. Teatterissa vapaus, leikki ja keksimisen ilo saavat kuplia.

teatteria1
Syitä on varmasti lisää ja se, mitkä niistä ovat kulloinkin tärkeimmät, vaihtelee. Mitkä ovat sinun syysi tehdä teatteria?

Normaalius ja erityistunnottomuus

Välillä erityisherkkyydestä kirjoitetaan – ehkä hyvääkin tarkoittaen – artikkeleita, jotka saavat erityisherkkyyden näyttämään vammalta. Muistetaan toki erityisesti painottaa, että se EI ole vamma ja sitä pitää ymmärtää. Näissä artikkeleissa voi olla myös monia varsin hyviä ja huomioitavia asioita, mutta samalla herkät tai hienovireiset ihmiset näyttäytyvät niissä jotakuinkin vajavaisesti yhteiskuntakelpoisilta, tunnevammaisilta raaskuilta, jotka tarvitsevat huoltajan varjelemaan heitä siltä arjelta, jossa normaalit vain porskuttavat. Tämän normaalin määritteleminen sinällään on jo valinta ja vallankäyttöä. Joskus erityisherkkyyttä käsittelevän tekstin ajatuksen kääntäminen toisin päin voi auttaa näkemään millaisia ”normaaleita” asetamme erityisherkkyyden vaihtoehdoksi.

(toim. huom: Tällainen artikkelin kääntäminen tuntuu vähän pisteliäältä, joten todettakoon, että sen tarkoitus ei ole turhentaa niitä hyviä neuvoja, joita ne mahdollisesti sisältävät, vaan tuoda esiin uusia puolia herkkyysekeskustelusta ja normaaliudesta. Termit ovat täysin hihasta vedettyjä ja ironiaakin on, joten #tw)


Rakastatko tunnotonta ihmistä? Nämä 7 asiaa sinun on hyvä tietää

(Alkuperäinen artikkeli: ”Rakastatko herkkää ihmistä? Nämä 7 asiaa sinun on hyvä tietää”)

tiili

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan tunnottomampia kuin muut. Erityistunnottomat eivät oikein välitä mistään, olipa kyse sitten aisti-informaatiosta tai vaikka toisen ihmisten tunteista. Usein tunnottomuutta on kuitenkin pidetty vahvuutena, ja kehotukset jatkaa samaan malliin voivat olla erityistunnottomalle arkipäivää.

Erityistunnottomuus ei ole asia, jota voisi itse hallita.

On korkea aika lakata pitämästä erityistunnottomuutta siunauksena tai luonteenlujuutena, sillä se ei ole kumpaakaan: erityistunnottomuus on ihmisen hermojärjestelmän ominaisuus. Tunnottomuustutkija, keittiöpsykologi Mutu Tuntuman (toim. huom: tästä on varmaankin myös oikeita tutkimuksia ja tutkijoita) mukaan noin neljä viidestä – olipa kyse miehistä tai naisista – on erityistunnoton, joten on varsin todennäköistä, että tunnet ihmisiä tai rakastat jotakuta, jolla on luontaisesti tunnottomampi hermojärjestelmä kuin monella muulla.

Maailma kaipaa enemmän tunnottomia, empatiakyvyttömiä ja itsekkäitä ihmisiä – heitä ei voi koskaan olla liikaa.

Erityistunnottomuudessa on paljon hyvää. Alla olevasta listasta löydät muutamia seikkoja, jotka on hyvä pitää mielessä, kun olet tekemisissä rakastamiesi ihmisten kanssa, joille erityinen tunnottomuus on luontainen ominaisuus.

  1. Erityistunnottomat eivät itke

    Erityistunnottomat eivät itke – eivät, kun he ovat iloisia, kun he ovat surullisia tai kun he ovat vihaisia. Erityistunnottomat kokevat luonnostaan asiat kevyemmin ja heikommin, ja reagoivat sen mukaisesti. Tämä pätee kaikkiin tunteisiin – niin positiivisiin kuin negatiivisiin. Samalla tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että erityistunnottomalla on sisäsyntyinen kyky olla kokematta hullua iloa ja vain rajattu kyky hurmioitua. Eiko ole upeaa?

  1. Kaikki erityistunnottomat eivät ole ekstroverttejä

    Ekstroverttiys ei tarkoita samaa kuin tunnottomuus – itse asiassa keittiöpsykologi Tuntuman tutkimusten mukaan noin 30 prosenttia erityistunnottomista on sisäänpäinkääntyneitä. Kuitenkin hyvin monet erityistunnottomat ovat ekstroverttejä, ja maailma voi tuntua heistä yhdentekevältä. Tunnottomat tarvitsevatkin usein muita ympärilleen jaksaakseen. Jos tunnoton läheisesi haluaa olla seurassasi, se ei tarkoita, että hän viihtyisi kanssasi. Hän vain kaipaa seuraa ja mahdollisuuden ladata akkujaan.

  1. Päätöksenteko ei hermostuta erityistunnotonta

    Erityistunnottomat ihmiset saattavat olla hyviä tekemään valintoja – vaikka kyse olisi suuristakin asioista, kuten toisten henki ja elämä. Tämä johtuu valtaosin siitä, että erityistunnotonta ei ahdista mahdollisuus valita väärin. (”Mitä jos joku kuolee?!”) Koitathan siis olla ymmärtäväinen, jos tunnoton ystäväsi tai kumppanisi ei harkitse tärkeitäkään asioita.

  1. Erityistunnottomat eivät reagoi ärsykkeisiin tai ääniin

    Äänekäs maiskutus, junan kolina, äänekkäät työkaverit – näinkin arkipäiväiset asiat saattavat olla tunnottomalle suorastaan merkityksettömiä. Varsinkin yksittäiset tai hiljaiset äänet jäävät erityistunnottomalta huomioimatta. Erityistunnottoman ihmisen seurassa ollessasi ja liikkuessasi sinun ei kannata välittää millään tavalla esimerkiksi siitä, millaisessa ympäristössä vietätte yhdessä aikaa, koska tunnoton ihminen ei välitä.

    On merkityksetöntä onko ympäristö kovin meluisa tai ympärillänne suuri väkijoukko. Lisäksi esimerkiksi veriset väkivaltaelokuvat tai kohudukumentit saattavat jäädä erityistunnottomalta kokonaan kokematta, joten voit olla välittämättä myös siitä millaista mediaa tai viihdettä tunnottoman läheisesi läsnäollessa kulutat. Muista, että myös luonnossa oleskelu on tunnottoman kannalta yhdentekevää.

  1. Erityistunnottomat eivät huomaa muutoksia äänenpainossa

    Jos normaalisti päätät jokaisen viestisi huutomerkkiin, ja viime aikoina olet käyttänyt sen sijaan pistettä, erityistunnoton ei todellakaan kiinnitä tähän mitään huomiota. Tunnottomat ihmiset ovat yleisesti usein hyvin järkikeskeisiä, kun kyse on ympäristön pienistä nuansseista, ja ihmisten mielialan muutokset eivät vaikuta heihin.

    Erityistunnoton saattaakin olla odottamattoman välinpitämätön tunteidesi suhteen – tästä ei kannata ahdistua, vaan tähän kannattaa suhtautua pikemminkin mahdollisuutena uudenlaiseen eristäytymiseen ja yksinäisyyteen ystäväsi tai kumppanisi kanssa.

  1. Erityistunnottomat eivät kuuntele vuodatustasi

    Mieti vielä, jos kaipaat erityistunnottomalta apua tai olkapäätä johon tukeutua. Erityistunnottomat ovat luonteeltaan usein hyvin empatiakyvyttömiä, minkä takia he ovat erityisen huonoja kuuntelijoita silloinkin, kun sitä tarvitaan. Kun koet tuskaa, erityistunnoton ei tiedä mistä puhut – eikä ole erityisen kiinnostunut tekemään mitään, jotta tuntisit olosi paremmaksi.

    Toisten ihmisten kärstimysten jättäminen huomiotta voi olla tunnottomalle ihmiselle helppoa ja kevyttä, mutta toisaalta, sen ansiosta erityistunnottomalle avautuu upea mahdollisuus antaa vinkkejä, pärjätä itsenäisesti ja olla välittämättä muiden murheista. Tästä syystä erityistunnottomat ihmiset ovat esimerkiksi huonoja opettajia, terapeutteja ja johtajia.

    Jos olet erityistunnoton, voit suhtautua välinpitämättömyyteesi ymmärrettävänä heikkoutena ja yrittää vähän.

  1. Erityistunnottomat eivät kaipaa syviä ihmissuhteita.

    Psykologi Tuntuman mukaan erityistunnottomat saattavat viihtyä avioliitossa paremmin kuin ei-erityistunnottomat pariskunnat. Tähän on usein syynä merkityksellisen vuorovaikutuksen väheneminen, mikä on varsin yleistä, kun kumppanin kanssa on oltu yhdessä jo vuosia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että erityistunnoton olisi tyytymätön ihmissuhteeseensa – hän ei vain kaipaa sen merkityksellisempää kanssakäymistä.

Olipa kyseessä sitten ystävyys tai parisuhde, tapoja kevyemmän yhteyden löytymiseen ja luomiseen on monia, ja toistenne tarpeista ja toiveista epämääräisesti vihjailemalla ja eri keinoja kokeilemalla löydätte juuri ne tavat suhteenne keventämiseen, jotka sopivat teille parhaiten. Oman ajan löytäminen ja vaaliminen sekä aito välinpitämättömyys sitä kohtaan, mitä läheisellesi kuuluu, millaisia asioita hän elämässään käy läpi ja mistä hän haaveilee, vievät jo pitkälle.

Elämme kaoottisen meluisassa maailmassa, joka ei välillä tunnu erityistunnottomista oikein miltään. Mutta se ei silti tee erityistunnottomasta viallista. Erityistunnoton saattaa itsekin ajatella, että on ehkä hieman hassua, ettei koe mitään varsinkaan pienten ärsykkeiden takia, mutta hän ei yksinkertaisesti voi sille mitään – ja hänelle kuittailu siitä, että ”et koskaan ota tätä tosissasi”, ei auta asiaa.

Erityistunnottoman ihmisen neurologinen järjestelmä ohjelmoi hänet toimimaan ja käyttäytymään sillä tavoin, kuin hän käyttäytyy. Erityistunnoton ei siis vain voi lakata olemasta tunnoton, ottaa itseään niskasta kiinni ja herkistyä huomioimaan erilaisia tilanteita merkityksellisesti.

Jos rakastat erityistunnotonta ihmistä, parast tapa osoittaa rakkautesi ja välittämisesi hänelle on tukea häntä ja sallia hänen olevan juuri sitä mitä hän on. Hänen tunnottomuutensa ei ole pilkan aihe, eikä hänen tulisi joutua häpeämään näitä piirteitä itsessään.

Parasta, mitä voit erityistunnottomalle tehdä, on hyväksyä hänet juuri sellaisena, kuin hän luonnostaan on, ja tehdä hänelle selväksi, että hän saa tuntea juuri niin vähän ja juuri sellaisia tunteita, kuin hän tuntee tai on tuntematta. Tunnoton läheisesi saattaa jättää nämä sanat huomiotta, mutta älä anna sen hämmentää itseäsi, vaan anna olla.


Voisimmeko siis kuitenkin harkita toisten huomioimisen ja empatiakyvyn kuuluvan siihen “normaaliin”, jota ihmisyys on?

Play

play

Eräässä ensimmäisistä teatteriproduktioistani ohjaaja totesi, että sana ”näytelmä” on englanniksi ”play” – siis sama sana kuin ”leikki”. Se oli mielestäni hieno ajatus, vaikka en silloin ymmärtänyt sitä täysin. Minulle oli hankalaa löytää esittämäni hahmon tapa ilmaista itseään koska olin vielä näyttelijänä kokematon ja rooli oli kaukana omasta itsestäni. Kohtausharjoitusten välissä satuin kuitenkin pelleilemään roolihahmollani liioitellusti ja tavoitin hölmöilylläni jotakin siitä, mitä ohjaaja minulta toivoi. Seurauksena ei kuitenkaan ollut kehu oikeasta suunnasta ja ohje yrittää saada samat asiat itse näyttelemistilanteeseen. Sen sijaan ohjaajan turhautunut valitus jäädytti minut täysin, kun eri-ikäisiä ihmisiä sisältänyt ryhmämme sai kuulla, kuinka nuoret ovat juuri sellaisia kuin minä: Kun kohtaus on poikki, heittäydytään, mutta kun pitäisi tehdä oikeasti, ei heistä lähde irti mitään.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa opettajia vain siksi että sattuvat olemaan asemassa, jossa voivat kertoa muille ihmisille, millaisia asioita he eivät osaa tai tee. Pelkkä tämän huomion välittäminen tai vahvistaminen ohjattavalle eivät kuitenkaan useimmiten riitä auttamaan tätä muuttamaan asian tilaa. Opettajan työ vasta alkaa tämän huomion tekemisestä.

Olen pyörinyt näyttämöllä tanssin ja musiikin parissa taaperoikäisestä alkaen ja teatteri on minulle oikeastaan uusin esiintymismuoto. Teatteri oli lapsuudessani harrastuksena hyvin harvinainen ja useimmat ryhmät olivat vasta teini-ikäisille. Silloin en uskaltanut mennä mukaan, vaikka moni sitä minulle ehdottikin.
Minulla ei ollut työkaluja hitaasti lämpiävän luonteeni kesyttämiseen, joten uusi asia jännitti liikaa ja epäilin että en olisi tarpeeksi hyvä. Aloin jännittää muutakin esiintymistä niin paljon, että en suoriutunut teknisesti niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Ennen esitysten alkua olin oksennuksen partaalla ja päätin kymmenen kertaa itsekseni, että tämän jälkeen en enää ikinä lupaudu nousemaan lavalle.

Ramppikuumeesta huolimatta kokeilin kuitenkin teatteria pienemmissä paloissa koulun näytelmissä ja musikaaleissa. Niissä esiintyminen oli yllättäen paljon mukavampaa ja rennompaa. Näytellessäni en jännittänyt yhtä paljon kuin laulaessa tai soittaessa. Ehkä uutuuden viehätyksestä johtuen osasin ajatella teatterin suhteen, että teen vain tasan tarkkaan niin kuin on harjoiteltu ja muistutin itseäni siitä, että olen onnistunut suorituksessani jo monta kertaa aikaisemmin. Antauduin lavatilanteen illuusiolle ja annoin palaa.

Myöhemmin kun opiskelin teatteria enemmän, rakastin jo näyttelemistä. Olin silti epävarma kyvyistäni ja halusin nähdä, olisiko minusta alalle. Aikaisemmat kokemukseni olivat keskittyneet produktioiden valmistamiseen ja olin työskennellyt lähes yksinomaan roolihahmon suojassa. Erilaisissa teatteriharjoituksissa ja improvisaatiossa koin lähtökohdan olevan enemmän oma persoonani. En uskaltanut heittäytyä tai tehdä älyttömyyksiä, vaan mietin jokaisen pienenkin ideani tarkasti etukäteen ja pelkäsin epäonnistumista. Muistan vieläkin aivan ensimmäisistä harjoituksista äänimaiseman, jossa piti tehdä maatilan ääniä. En päästänyt mokaamisen pelossani pihaustakaan. Erityisen hankalia olivat erilaiset höpötysharjoitukset, kuten harjoitus, jossa kuljetaan ympäri tilaa ja puhutaan ääneen omia ajatuksia. Menin tällaisissa tilanteissa välillä aivan lukkoon ja hiippailin hiljaa ympäri salia toivoen, että opettaja ei huomaa. ”Mikä tässä on nyt niin vaikeaa?!”, oli kysymys, johon minä tai opettaja emme tienneet vastausta. Tietä vapaaseen ilmaisuun taitaa myös olla nurinkurista etsiä painostamalla.

Teatteriin syventyessäni koin paineita siitä, olenko tarpeeksi hyvä näyttelijä. Tuntui siltä, että edellytyksenä olisi poikkeuksellinen lahjakkuus, muutoin teatteria ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Oman persoonani asettaminen muiden arvioitavaksi sekä vaatimus taidollisesta osaamisesta aiheuttivat epävarmuutta ja itsensä liiallista kontrollointia.
Vaikka tunsin olevani ammattikorkeakoulussa täysin oikeassa paikassa, koin edelleen ahdistusta improvisaatiokursseilla. Opiskelin ruotsiksi, joka ei ole äidinkieleni ja tämä teki näyttelemisestä vielä hieman hankalampaa. Suomen kurssin aikana pääsin pitkästä aikaa improvisoimaan suomeksi ja yllätyin siitä verbaalisesta kekseliäisyydestä, joka ryöpsähti esiin. Kaikki kehittymiseni ei ollut päässyt minulle itselleni näkyviin esiintymiskielen takaa.
Kuitenkin vasta tarinateatterikurssi viimeisenä vuonna sai minut lopultakin säntäämään lavalle ensimmäisten joukossa. Tarinan kaari oli valmiina, minun tarvitsi vain hypätä kyytiin ja tehdä matkasta värikäs. Näyttelijän vastuuttomuus tapahtumaketjusta oli minulle ainutlaatuisen vapauttavaa.

play2

Lasten kanssa työskenteleminen on auttanut minua suuresti leikin elementin löytämisessä. Työssäni olen tarkkaillut heidän luontaista tapaansa tulkita teatterin ilmaisukeinoja. Lapset myös todella näyttävät sen, olenko saanut vangittua heidän huomionsa.
Erään kerran näytelmän lavatilanteisiin uppoutuminen oli hankalampaa kun esityksistä oli ollut taukoa ja oli paljon muisteltavaa. Yhdessä kohtauksessa pienen eleen (käden pitäminen sydämen päällä) puuttuminen vaikeutti sen tulkintaa, ja yleisönä olleet lapset eivät osanneetkaan vastata nopeasti kysymykseen huonosta omastatunnosta. Kun ymmärsin ottaa eleen mukaan seuraavissa esityksissä, yleisö oli jälleen heti oikeilla jäljillä. Sain muistutuksen siitä, miten sopiva määrä itsensä unohtamista ja uskallusta antautua leikkiin ovat edellytyksiä kokonaisvaltaiselle ilmaisulle ja sanoman välittymiselle.

Kun työskentelin näyttelijänä improvisaatioesityksissä, välttelin aluksi vastuuta. Isommassa porukassa oli helppo piiloutua estottomampien tekijöiden taakse ja odottaa, että joku muu keksisi paremmat ideat. Kahden näyttelijän esityksissä minun oli kuitenkin pakko tarjota ratkaisuja. Yleisönä olleet lapset  antoivat niin railakkaita ja epäloogisia ehdotuksia, että näytteleminen niiden varassa oli yllättäen todella helppoa ja mielettömän hauskaa. Itsesensuurini hupeni silmissä kun yritimme esimerkiksi keksiä, miten leijonan saapuminen kaivokseen loukkuun jääneen ihmisen luo pelastaisi hänet sieltä. Lapsiyleisön välitön tapa reagoida näkemäänsä ja innostus iloita kanssamme syntyvistä kohtauksista antoivat minulle tarvitsemiani onnistumisen kokemuksia ja ohjasivat minua eteenpäin yhä rennompaan tekemiseen. Ymmärsin vihdoin, mistä heittäytymisessä on kyse: pyrin ottamaan itseni ja tilanteen vain niin vakavasti kuin on aivan välttämätöntä, ja se on hyvin, hyvin vähän.

Olen saanut ohjattaviltani hyvää palautetta juuri siitä, minkä oppimiseen minulta itseltäni on mennyt kauan. Tunneillani tuntee itsensä vapaaksi kokeilemaan ja heittäytymään, eikä epäonnistumista tarvitse pelätä.
Ohjaajana tehtäväni on olla kuin energisoiva peili, tekijöiden innostuksen ja ilon jakaja ja kertaaja. Minulle on tärkeää, että koemme ryhmäni kanssa tekevämme kulloistakin asiaa yhdessä. Koulutukseni on tietysti antanut minulle työkaluja näyttelijäntyön tekniseen suorittamiseen, mutta luovuus, uusien ja yllättävien elementtien yhdistelemisen kyky, liekehtii meissä kaikissa ihmisissä. Sen näkeminen on kasvattanut minuun kunnioituksen ja kiitollisuuden jokaista ihmistä kohtaan, jonka työssäni tapaan.

Löysin leikin maailmaan lopulta sen asiantuntijoiden, lasten, kautta. Tähän ulottuvuuteen tahdon kuljettaa myös ohjattavani riippumatta heidän iästään. Se tekee näyttelemisestä paljon helpompaa.
Se tekee näyttelemisen.

Save

Näyttelijän näköinen

paat

Miltä näyttää näyttelijä?

Näyttelijäthän ovat niitä kovaäänisiä huomion keskipisteitä, spontaaneja, melko hauskoja, helposti lähestyttäviä mutta tunteissaan dramaattisia, ongelmaisia ja hiukan pinnallisia ihmisiä. Tai sitten vaikka farkut, lenkkarit, nuhjuiset hiukset ja hiukan liikaa tupakkaa. Elleivät sitten ole synkkämielisiä ajattelijoita kaikkina aikoina, kun eivät toistele paatoksella Shakespearea. Tai tavoittele hieman hipesteriäkin luomumpaa olemusta. Muitakin lokeroita varmasti löytyy.

Joitain vuosia sitten saamani muutenkin katkera kommenttiryöppy huipentui toteamukseen, että en voi olla hyvä teatterintekijä, koska en edes näytä teatteri-ihmiseltä. Välillä törmää muissakin keskusteluissa tällaisiin sterotypioihin siitä, miltä näyttelijän kuuluisi näyttää, miten käyttäytyä ja millaiset luonteenpiirteet sopivat näyttelijälle. Joskus myös ihmiset itse sulkevat itseltään mahdollisuuden tehdä teatteria, koska eivät mielestään ole oikeanlaisia.

Arkipäiväisinä nämä sterotypiat saattavat olla hauskojakin, jos sterotypioihin pohjautuvat vitsit noin yleensä naurattavat. Kun nämä stereotypiat muuttuvat odotuksiksi ja kulkevat mukana opetustyöhön, ohjaamiseen tai ammattiin, niin niistä tulee turhia rajoitteita kaventamaan mahdollisuuksia, joita teatterilla tai yksittäisellä ihmisellä voisi olla. Teatteri on varsin yhteisöllinen taidemuoto, joten ohjaajan tai opettajan kovin yksipuolinen näkemys näyttelijyydestä huonontaa koko ryhmän toiminnan edellytyksiä. Toimiva ryhmä tarjoaa parhaat lähtökohdat tehdä hyvää teatteria – tai kuten Reetta Vehkalahti kirjoittaa kirjassaan Leikkivä teatteri: “Minulle tuottaa loputonta iloa myös se tosiseikka, että juuri hyvin heterogeeninen ryhmä saattaa toimia parhaiten. Erilaiset taustat, kokemukset, mielipiteet ja taidot antavat yhteen koottuina uskomattomia tuloksia, ja kaikki voivat onnistua eri tavoin.”

Minä olen puu

Näyttelijöitä ja näyttelijäntyötä on monenlaista ja varsinkin freelance -puoli muotoutuu yhä enemmän siihen suuntaan, että jokainen etsii itselleen sopivan työn ja työtavat miten parhaiten taitaa. Kenttä on siis laaja ja työtavat moninaiset. Useimmiten näyttelijäntyön perustehtäviin kuuluu kuitenkin luoda uskottava vaikutelma jostakin toisesta ja näin tehdessään kommunikoida kulloinkin haluttuja asioita. Tähän tehtävään on kullakin käytettävissään oma keho, tiedot, taidot ja voimavarat.

Onnistuakseen tehtävässään näyttelijä opettelee lukuisia taitoja, tuntee monenlaiset menetelmät ja metodit ja haalii itselleen suuren joukon fyysisiä ja henkisiä työkaluja, itsetuntemusta ja ihmistuntemusta pystyäkseen lopulta muuntautumaan uskottavasti esittämäkseen hahmoksi – ihmiseksi, eläimeksi, kasviksi, taivaan enkeliksi  tai vaikka jonkin asian abstraktioksi. Jos lavalle kävellessään julistaa “Minä olen puu”, niin kysymys näyttelijän oikeasta ulkonäöstä alkaa tuntua turhalta.

Casting: Vaaleahiuksinen nainen, näyttämöikä 16 vuotta

Näyttelijän ulkonäkö ei kuitenkaan ole merkityksetön asia ja myös oman ulkonäkönsä tiedostaminen on osa sitä itsetuntemusta, jonka kanssa näyttelijä työskentelee. Improvisaatioteatterin vaikuttaja Keith Johnstone oli sitä mieltä, että näyttelijöille on eduksi, kun he näyttävät siltä, että yleisö haluaisi ottaa heidät mukaansa. Tämä ei tietysti ole pelkästään ulkonäöllinen asia, vaan monesti myös avoimuus, vilpittömyys ja tekemisen ilo vetoavat ihmisiin. Ulkonäköpaineita ja oletuksia alalla kuitenkin on, ja parhaiten se näkyy elokuvissa, joiden tähdet joskus tahtomattaankin asettavat niitä odotuksia, joita muut koettavat täyttää.

Yksi ulkonäön, sukupuolen ja iän käytännön vaikutus on Suomessakin keskustelua herättänyt kysymys naisten kapea-alaisista tai olemattomista rooleista elokuvissa, televisiossa ja teattereissa. Ajoittain näkee myös casting ilmoituksia, joissa pääpaino on käytännössä haettavan henkilön ulkoisella olemuksella. Tässä käsikirjoittajat, roolittajat ja ohjaajat voisivat haastaa itseään etsimällä avoimesti ensimmäisen ajatuksen ulkopuoleltakin sopivinta henkilöä, persoonaa työtiimiin, näyttelijää antamaan oman taiteellisen panoksensa yhteiseen yritykseen. Joskus tällainen haastaminen tuo teokselle kokonaan uudenlaista syvyyttä.

Lähtökohtaisesti näyttelijä voi itse näyttää miltä vain ja sitten näytellä mitä haluaa.

Yhdessä

Näyttelijän luonteelle ei pitäisi olla vain yhtä muottia sen enempää kuin ulkonäöllekään. Vaikka oma persoonallisuus onkin jokaisen lähtökohtana, niin näyteltävä rooli voi poiketa siitä suurestikin. Arkiminän ei tarvitse olla hahmo keskinkertaisesta kesäteatterinäytelmästä.

Kuinka suurella skaalalla kukin sitten voi liikkua, niin se riippuu näyttelijästä. Jokainen työskentelee itsensä lisäksi useimmiten myös yhdessä muiden kanssa. Jos etsittäisiin vain yhdenlaisia näyttelijäluonteita, niin lavalla nähtävä dynamiikka kaventuisi puuduttavaksi suuntaan tai toiseen.

Työryhmät tarvitsevat monenlaisia näyttelijöitä, sopivan laajan ja dynaamisen sekoituksen tekijöitä, jotka kannustavat ja haastavat toisiaan. Ei ole olemassa vain yhtä oikeanlaista tai oikean näköistä näyttelijää – on ihmisiä, jotka haluavat oppia tuntemaan itseään kohdatakseen toisen ihmisen.

”Teatteri on tärkein asia maailmassa
sillä siellä näytetään kaikille
millaisia he voisivat olla
ja millaisia he tahtoisivat olla
vaikka eivät uskalla
ja millaisia he ovat.”

– Tove Jansson, Vaarallinen Juhannus

Save

Save

Save

Save

Mikä on ihminen?

kuudespaiva_tyhja
Kuudes päivä -näytelmän rakenne on kuin sukellus valtamereen. Perusperttiteatterista pudotaan äkkisyvään, vedetään henkeä vielä kerran ennen kuin antaudutaan runoaalloille ja lopulta sukellellaan sanattoman ilmaisun syövereissä. Askel askeleelta siirrymme syvemmälle veteen, syvemmälle ihmisyyteen.
Lähdemme liikkeelle pinnalta, tutusta ja turvallisesta. Alkuun on kirjoitettu sirkussisääntulo – pintaa, showta, menoa ja meininkiä. Tapaamme Super-Naisen ja Super-Miehen, jotka hauskuuttavat suurieleisesti ja puhuvat painokkaasti. Tämä on meidän arkitasomme, se, mitä haluamme muiden meistä näkevän. Kerromme vitsikkäitä arkisia anekdootteja, jaamme tarkkaan aseteltuja selfieitä ja esitämme niin maan empaattista. Tervehdimme työkaveria maireasti hymyillen osoittaaksemme omaa erinomaisuuttamme ja kerromme tutuille mitä kaikkea olemme saaneet aikaan. Me olemme täydellisiä. Ainakin omasta mielestämme. Vai olemmeko?

Kuvaan tulee helposti pieniä säröjä; ehkä huolimaton sanavalinta, mahdollisesti jokin omituinen katkera sävy. Pinnan alla kuplii kaikki se, mitä minä en halua näyttää itsestäni. Paljon meidän pienistä ja suurista vioistamme on luettavissa meistä siitä huolimatta, että yritämme peittää ne. Viimeistään asettaessamme toisen ihmisen peiliksi itsellemme meidän kipeät kohtamme ilmoittavat itsestään. Yritä nyt siinä sitten.

Super-Nainen ja Super-Mies pienenevät pala palalta naiseksi ja mieheksi. He eivät enää yritä. He eivät enää esitä. Näytelmä katkeaa. Ollaan ei-tilassa eli juuri tässä, läsnä raakoina ja tosina. On turhaa yrittää esittää mitään. Turhaa rakentaa jotakin keinotekoista, sillä se ei kestä. Se perustuisi illuusioon siitä, mitä tahtoisimme olla meihin kohdistuvien odotusten ja vaatimusten polttopisteessä. Mihinkään emme pysty. Anteeksi.

Se mitä tahdomme ja tarvitsemme, on vaikeaa, vaikka yksinkertaista. Tahdomme tulla nähdyksi, mutta kysymys ei ole millaisena, vaan vastaus on kokonaisena. Puristamisen ja pakottamisen sijaan meidän täytyy luovuttaa, uskaltaa olla haavoittuvia, avoimia ja tyhjiä.
Kuka uskaltaisi katsoa minua?
Uskallanko minä katsoa sinua?

Meidän arvomme on absoluuttinen. Luotu, langennut, lunastettu.

Save

Stereotypiat, odotukset ja eksistentiaalinen ahdistus

Nopeammin, nopeammin

Ajattelun tai luovan prosessin ajoittain vaivalloinen ja hidas luonne ei oikein sovellu tilanteisiin, joissa vaaditaan nopeaa reagointia tai arvoihin, joissa osaamista arvioidaan enenevässä määrin suhteessa nopeuteen.

Esimerkiksi katsaus television tarjontaan kertoo, että oli sitten kysymys ruuanlaitosta, muotisuunnittelusta, taiteen tekemisestä, puutarhanhoidosta, matkustamisesta, sisustamisesta, laihduttamisesta, urheilun taitolajeista tai melkein mistä vaan, niin sitä tehdään monesti suhteessa varsin rajalliseen aikaan. Paras kokki ei ole se, kuka tekisi parasta ruokaa (sikäli kun se on yksiselitteistä edes), vaan joka saa juuri ja juuri annetussa aikarajassa tehtyä annoksen, joka eniten vastaa toivottua.

Aikarajat ja muut rajoitteet voivat olla myös hyödyllisiä ja parhaimmillaan auttavat ja suuntaavat luovaa prosessia tai ajattelua. Myös nopeaa reagointia tarvitaan ja se on hyvä. Yksi nopean reagoinnin apuvälineistä on luokittelu. Asiat, ilmiöt ja ihmiset tulevat kiihtyvällä tahdilla luokitelluiksi pienestäkin vihjeestä. Tämä mahdollistaa sen, että voimme jotenkin toimia näiden arvausten varassa, vaikka emme varsinaisesti vielä tietäisikään asiasta mitään.

Vauhtisokeus

Harmillista on, jos nopeus ja tyypittely jäävät ainoaksi tavaksi reagoida asioihin. Arvona nopeuden liikakorostus saattaa johtaa tilanteisiin, joissa hitaammin toimiminen ei ole suosittua tai häviää vaihtoehdoista kokonaan.

Kun huomiota odottavien asioiden määrä lisääntyy ja sosiaalista suosituimmuutta voi ostaa valitsemalla nopean reaktion kaikkiin vastaantuleviin ilmiöihin tai ihmisiin, niin koettu todellisuus rajautuu ainoastaan nopeisiin reaktioihin, eikä synny kokemusta asioiden pidemmästä käsittelystä.

Kun luokittelemme henkilön nopeasti saatamme liittää kyseessä olevaan yksilöön oletetun tai olemassaolevan ihmisryhmän ominaisuuksia, joita hänellä ei välttämättä ole lainkaan tai ainakaan emme sitä tiedä. Tämä on sinällään osa ajattelua, mutta mutta siihen pitäisi kuulua myös korjaava prosessi, joka tiedon lisääntyessä näkee vaivan tarkentaa ajatusta, kunnes lopulta henkilöä kohdellaan yksilönä eikä vain olemassaolevan tai oletetun ryhmänsä edustajana.

Määrittääkö ryhmä minut vai minä ryhmän?

Mielenkiintoista sinällään on sekin, että tällainen stereotyyppinen luokittelu vaikuttaa koskevan myös meitä itseämme. Tämä ei ehkä prosessina ole aina niin tiedostettu, mutta tuntuu vaikuttavan monesti erilaisissa nopeasti kärjistyvissä keskusteluissa.

Tällainen oli esimerkiksi keskustelu neuvolakorttien kansien sukupuolineutraalista väristä. Neuvolakorttien kansia uudistettiin siten, että jatkossa jokainen vauva saa vihreäkantisen neuvolakortin, eikä sukupuolia enää erotella neuvolakortin kansien värin perusteella. Aiemmin tyttövauvan neuvolakortin kannet ovat olleet vaaleanpunaiset ja poikavauvalla puolestaan vaaleansiniset. Aiheesta nousi tuolloin melko kiivasta keskustelua puolin ja toisin. Kenellekään keskustelun osapuolista ei suojakuoren värillä ole välttämättä henkilökohtaisesti suurtakaan merkitystä. Asiasta voi kuitenkin tulla tärkeää, jos joitain viiteryhmään liittyviä odotuksia on otettu osaksi omaa itseä tai maailmankuvaa.

Jos vaikka kuuluisi viiteryhmään “pojat”, niin se voisi sisältää väriodotuksen, että “pojat pitävät sinisestä”. Tällöin kannen värin muuttaminen sivuaakin määritelmän muuttamista itsestä tai omaa mielikuvaa koko viiteryhmästä ja siihen kuulumisesta. Kärjistäen voisi sanoa, että jos tämä ulkopuolinen määrittely muuttuu, se johtaa epätietoisuuteen ja eksistentiaaliseen pelkoon, jossa ei enää osata määritellä itseä ilman tuota ”pojat tykkää sinisestä” -määrettä.

Tilanne, jossa ulkopuolinen määrittely puuttuu, tuntuu pelottavalta. Ryhmään kuulumisen dynamiikka olisi vielä toisen kirjoituksen aihe, mutta voisiko välillä olla silti niin, että ryhmään kuuluvat määrittelisivät olemisellaan millainen on ryhmä kuva – eikä niinpäin, että ryhmään kuuluakseen tarvitsee omaksua tukku odotuksia oman identiteettinsä rakennusaineiksi?

Kuudennesta päivästä – Sukupuolisuuden käsityksestä

Esityksen valmistaminen saattaa alkaa yhdestä otsikkotason sanasta tai jollakin tavalla vaikuttavasta fraasista. Joskus pohjana on valmis kehystarina, josta teen oman sovituksen. Kuudennen päivän aineksina on ollut yhteiskunnallinen ja hengellinen keskustelu sukupuolisuudesta. Olemme linkittäneet toisillemme kymmeniä, jollei satoja aihetta käsitteleviä artikkeleita, blogikirjoituksia ja uutisia ja keskustelleet niiden herättämistä ajatuksista. Aihetta on käsitelty pitkällä aikavälillä ja aluksi pohdimme, josko kirjoittaisimme siitä ensin jotakin. Huomionarvoista oli myös se, että toisaalta seurakunnissa harvoin keskustellaan mieheydestä ja naiseudesta ilman että se kiinnittyisi tiukasti avioliittoon. Ystäväni jopa puuskahti kerran että olisipa mielenkiintoista, jos olisi kerrankin naistenilta, jossa ei puhuta vain lapsista ja miehistä.

Käsitellessämme eräässä muussa esityksessä kehollisuutta kristityn näkökulmasta työskentelyssä tuli esiin jo jotakin jaosta naisiin ja miehiin, mutta aihe ansaitsi selvästi oman teoksensa. Maata Näkyvissä –festareiden vuoden 2015 teema Sinä olet ihme antoi loppusysäyksen sille, miten aihetta voisi lähestyä. Missäpä oltaisiin kiinteämmin suvunjatkamisen äärellä kuin psalmin puhuessa kohdussa olevasta vauvasta. Raamatun luomiskertomus on myös ollut esityksen materiaalina.

Kuudennen päivän keskustelutilaisuudessa meille esitettiin kysymys onko oma nais- tai mieskuvamme muuttunut esityksen valmistamisen aikana. Vastasin että nyt taas tuntuu siltä että en tiedäkään mitään. Vastasin myös jotakin muuta, mutta jäin miettimään tuota kaaoksen kokemusta tarkemmin.
Olimme pyrkineet esityksellämme enemmän herättämään ajatuksia ja kysymyksiä kuin löytämään vastauksia. Ehkä se ei kuitenkaan ollut lopulta kovin suunnitelmallista vaan taideteoksen olemuksellinen rinnakkaisuuksien ja ristiriitojen hahmoksi tuova luonne sopikin juuri hyvin sukupuolisuuden käsittelytavaksi. Esitys kestää ambivalenssia ja tuo näkyväksi monia puolia.

Oma käsitykseni sukupuolesta on muuttunut prosessin myötä kerroksellisemmaksi ja sen sosiaalinen ja kulttuurinen tulkinta jollakin tavalla merkityksettömämmäksi. Jossakin toisessa elämänvaiheessa sen merkitys on ollut suurempi ja oleellinen, nämä ajatukset taas ovat tämän hetken pohdintaa ja osa esityksen tekemisen prosessia. Sukupuolisuus lisääntymisbiologisena ominaisuutena on sen myötä vahvistunut. Siinä mielessä mieheys ja naiseus sisältävät ihmiskunnan, että tarvitaan molempien kehoja, jotta ihmisiä syntyy lisää.
Sanotaan että on monta tapaa olla sukupuoltaan, mutta voisin muotoilla ajatuksen tällä hetkellä näin päin: Ihmiset ovat monenlaisia ja erilaisia, ja useimmilla heillä on lisäksi sellainen ominaisuus kuin sukupuoli.

Usein tuntuu, että ihmistä ei osata nähdä sukupuolelta. Toisin oli alussa. Kun Aatami näki Eevan, hän ei todennut, että tämä on jotakin erilaista. Oltiin jo todettu, että eläimistä ei ollut ihmiselle kumppaniksi. Naista taas ei määritelty suhteessa mieheen sillä perusteella, kuinka erilainen hän olisi ja miltä osin. Vaikutuksen mieheen teki se, kuinka samanlainen nainen oli. ”Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani.” Molemmat ovat samaa tomua, yhdestä on otettu toinen puoli. Niin samaa, että edelleen toinen syntyy toisesta. Yhteys on voimakkaampaa kuin erottaminen. Naiset eivät ole Venuksesta ja miehet Marsista, nainen ei ole öljy ja mies vesi, nainen ei ole yin ja mies yang. Me sekoitumme toisiimme täydellisesti, koska me olemme samaa lihaa ja luuta.

Sukupuolen ei tulisi olla arvoni ja identiteettini, kaiken osaamiseni ja tekemiseni suurin määrittäjä. Ihmisestä ei pidä valita yhtä ominaisuutta ja katsoa kaikkea muuta sen läpi. Jos asetan itseni ihmisten keksimien perinnäissääntöjen rajoitettavaksi, latistan ihmisyyttä ja luomistyötä minussa. Minun kaikkein pohjimmainen kerrokseni on Jumalassa. Siinä että hän on luonut minut kuvakseen, nähnyt minut jo idullani ja että hän on lunastanut minut lankeemuksestani.

Jumala ei luonut vain yhtä naiseuden tai mieheyden prototyyppiä.
Jumala on luonut minut.
Jumala on luonut sinut.